Irtisanoutumisesta

Irtisanoutuminen

Taistolaisilla oli joskus menneinä vuosikymmeninä tapana vaatia sekä sitoutuneita alamaisiaan että aivan sivullisiakin irtisanoutumaan mistä asiasta milloinkin.

Koska koko touhu oli lähinnä mahtipontista teatteria, ei noilla sanoutumisilla ja irtisanoutumisilla tainnut olla kantavuutta kovinkaan kauas, mutta meniväthän ne tiedot sentään lähipiirin erilaisille ”vastaaville” ja sitä kautta Moskovankin ajatuspoliisi tarvittaessa ymmärsi, kenellä on nöyrä selkä ja kenellä ei. Potentiaalisesti vaaralliset henkilöt siis pystyttiin kartoittamaan jo ennen kuin Fb oli keksitty.

Tulipa tässä mieleeni sellainenkin asia kuin suhtautuminen islamistisiin terroritekoihin. Mikäli jonkin merkkinen kommunistinen puolue olisi 1970-luvulla tehnyt jotakin samanlaista Euroopassa kuin islamistit nyt, olisivat Moskovan alamaiset ehdottomasti irtisanoutuneet koko jutusta riippumatta siitä oliko Moskova oikeasti vastuussa vai ei. Vaikka Kalašnikovit ja semtexit puhuivat näissä yhteyksissä selvää kieltään, voitiin homma aina vierittää bulvaanin kontolle.

Ennen sotiakaan ei Kominternin touhuja otettu Moskovan harteille, vaikka siihen tietenkin olisi noin kohtuuden mukaan ollut kaikki syy. Minkäs noille kaiken maailman itsenäisille vallankumouksellisille kuumapäille mahtoi, vaikka itse tieteellisen sosialismin ahjo ei koskaan syyllistyisi vallankumouksen eksportteerauksen yritykseen. Sehän olisi epätieteellistä. Näin suomalaisillekin vakuuteltiin ja arvattavasti myös virolaisille, jotka siitä huolimatta saivat vuonna 1924 kokea epämiellyttävän yllätyksen.

Kaiken maailman häiriköintiä ja sabotaasia toki tapahtui kommunististen tunnusten alla. Mutta oliko siihen syyllinen kommunismi? Sikäläisen puheenparren mukaisesti vastaus oli selvä: se ei tietenkään ollut syyllinen eikä edes voinut olla syyllinen.  Tuo jalo aate vain selitti tapahtumia, joiden takana oli maalimahistorian dynamiikka.

Tapahtumia toki riitti. Unkarin ja Baijerin kansantasavallat nousivat kuin sienet, mutta kukistuivat pian yhtä maineettomasti kuin Suomen sosialistinen työväentasavalta, tuo Suomen vastuuttomien hölmöjen vatuloinnin ja bolševikkien kiivaan patistelun ja aseistamisen yhteistuloksena syntynyt khimaira.

Vuonna 1920 oli bolševikeilla ollut aikomus lähteä puna-armeijan kanssa Eurooppaa valloittamaan, mutta meno lässähtikin Varsovan porteille. Vuonna 1923 piti olla Saksan Lokakuu, joka voisi viimeinkin yhdistää Saksan ja Venäjän kansat ja niiden yhdessä voittamattoman mahdin siihen suureen maailmanvallankumoukseen, jonka jo puolueen ohjelmassa julistettiin olevan väistämätön ja jonka varmassa toivossa koko Venäjän bolševikkivallankumouskin oli tehty…

Kaikki kuitenkin aina lässähti epämääräiseksi ammuskeluksi, jossa päätulokseksi jäi, että onnistuttiin vain tappamaan melko vaatimaton määrä ihmisiä. No, epäilemättä Suomessa, Unkarissa, Puolassa ja Espanjassa saatiin kyllä suhteellisen paljon väkeä hengiltä, mutta ei mitään uutta aluetta.

Kaikista ponnisteluistaan huolimatta Neuvostoliitto pystyi aika pitkälle esiintymään normaalina kansainvälisen yhteisön jäsenenä, vaikka jokainen ymmärsi, kuka oli tappamisen takana paikallisten älykääpiöiden lisäksi. Varsinainen pysyvämpi terrorihallinto saatiin kuitenkin aikaan vain Venäjällä, jossa kyllä nähtiinkin kummia.

Mutta niinpä vain kommunismia siedettiin ikään kuin yhtenä normaalina puolueena muiden joukossa. Siedettiin silloinkin, kun se ei olut irtisanoutunut väkivaltaisen vallankumouksen aatteesta. Ajatelktiin sen riittävän, että kommunistit olivat irtisanoutuneet yrityksestä tehdä tuota vallankumoustaan mielivaltaisesti sellaiseen aikaan, kun tieteellisten kriteerien mukaiset edellytykset eivät olleet vielä kypsyneet. Sitä paitsi oi maa halusi hoitaa suhteitaan Neuvostoliittoon.

Ajan mittaan homma onnistui yli odotusten. Kapitalistit ostivat kuin ostivatkin hirttoköytensä, kuten Lenin ennusti ja hirttäminen jäi tekemättä lähinnä siksi, että aatteen miehet olivat niin avuttomia. Näin ainakin Suomessa, monessa muussa maassahan kävi toisin.

Historiassa joka tapauksessa kommunistit ovat oudosti saaneet taas maineensa palautettua. Demonisointi on kohdannut vain niitä, jotka ehdottomasti halusivat kitkeä kommunismin juurineen. Kitkemättähän se jäi, mutta ehkä historia sentään voisi edes jollakin tavoin ymmärtää näitäkin ryhmiä, vaikka kommunismi  lopulta kukisti sen toteuttamisyritys liittyneenä pehmeään containmentiin ja konfliktin sääntelyyn.

Mutta siitä ei ole tarkoitus nyt puhua, vaan ”vastuun ottamisesta”. Ennen maailmassa oli myös Suomen TV:ssä aina tapana kertoa, että vastuun siitä ja siitä terroriteosta oli ottanut se ja se taho, milloin Punaiset prikaatit, milloin Loistava polku tai muuta hienoa.

Jotkut ihmettelivät aiheellisesti, oliko vastuunsa tunnustanut järjestö todellakin ryhtynyt maksamaan korvauksia ja eläkkeitä uhreille ja heidän omaisilleen, vahingonkorvauksia lentoyhtiöille, valtioille ja niin edespäin vai mitä ihmeettä se vastuun ottaminen nyt oikein tarkoitti?

No, moinen rienaava sanamuoto jäi sitten pois käytöstä ja alettiin puhua teon tunnustamisesta, mutta itse ongelmahan on muualla: kuka on koko touhun varsinainen järjestäjä eli syyllinen ja jos syyllisiä on useilla tasoilla ja tahoilla miten myös järjestäjät saadaan vastuuseen bulvaanien rikoksista?

Mikäli islamistisen terrorin takana on nyt esimerkiksi Saudi Arabia, olisi se tietenkin tuomittava maksamaan korvaukset rötöksistään. Muutaman itsemurhaaja-piruparan niskoille ei vastuuta voi tietenkään vakavissaan asettaa. Ilman taustavoimia he olisivat olleet vain nollia vailla arvoa ja merkitystä. Ne, jotka aseistivat, rahoittivat ja organisoivat ovat ne todelliset tekijät tai ainakin välttämätön osa niistä, terävä pää. Niiden tekeminen vaarattomaksi on kaiken a ja o.

Vaan kukapa ottaisi vastuun? On toki normaalia, että roistot viimeiseen asti välttelevät joutumista vastuuseen tekosistaan ja monet peräti tosissaan vesi kielellä odottelevat luvattujen neitsyiden suloja. Mikäli käytettäväksi saadaan sellaisia idiootteja, jotka suorastaan suostuvat tappamaan itsensä, on tilanne teettäjän kannalta paras mahdollinen. Silloin selvittäjät jäävät helposti avuttomiksi tai vain aihetodisteita antavan teknisen tutkinnan varaan. Tilanne on pahempi kuin kommunismin aikana.

ISIS on sikäli erikoinen terrorin järjestäjä, että se avoimesti suostuukin kertomaan olevansa taustalla, mutta sillä tuskin on enää paljon menetettävää. Jos ja kun se sotansa häviää, jää tekijöiden vaihtoehdoksi vain vihollisen rankaiseva käsi tai kansainvälinen tuomioistuin.

Parhaan tuloksen tietenkin antaa siirtyminen johonkin hölmölään, jossa ei papereita kysellä. Sinne voidaan kadota ja hankkia uusi identiteetti. Koko ISIS rahoineen ja aseineen saattaa pian hävitä sen siliän tien, mutta sen kaaderit jäävät uinumaan hyväuskoisten hölmöjen hoitoon ja nauttivat kilttien tätien monipuolista vieraanvaraisuutta.  Meilläkin kuuluu olevan jo 300 ISIS-solua ja 70 henkeä on siirtynyt ISIS:in riveihin pyssymiehiksi. Tämähän on tietenkin kovin vähän verrattua vaikkapa Ranskaan, mutta suhteellisesti erittäin paljon.

ISIS varmaankin lyödään pian aseellisesti, mutta se tuskin on korvaamaton. Jo parikymmentä vuotta sitten havaittiin, että Ranskan lähiöissään vastikkeettomasti elättämät toimettomat musliminuoret katsoivat olevansa sodassa elättäjäänsä vastaan. He olivat todenneet, ettei heidän ”panostaan” Ranskan hyväksi palkittu yhtä runsaasti kuin maakalaisten uurastusta.

Sana rasismi ja sen käyttömahdollisuudet opittiin varsin pian ja niinpä uskottomille tehtiin yhä uusia shit testejä. Mitä kaikkea nuo koirat suostuivatkaan nielemään! Paljonhan tuota on mennyt, niin sanotun älymystön dhimmiytyminen näyttää innostaneen islamisteja.

Terrorismille oli tilaus ja sen selittäminen vaikkapa eriarvoisuudella osoittaa pelkkää naiiviutta. Nyt ei olla tekemisissä kommunismin kanssa, vaan fanaattisen ja primitiivisen uskonnon. Mitä terroristeihin tulee, kyseessä olivat yhteiskunnan ulkopuolelle asettuneet loiseläjät, jotka eivät tehneet mitään nauttimiensa palvelujen hyväksi. Vastikkeetta nauttimansa avun he ilmeisesti tulkitsivat veroksi ja sen palkaksi olivat valmiit maksamaan sodalla eli tässä tapauksessa katalilla salamurhilla ja muulla sabotaasilla hyväntekijöitään vastaan.

Mikä on tämän perverssin tilanteen varsinainen logiikka, on kysytty yhä uudelleen ja uudelleen.  Parhaita yleiskatsauksia asian taustoihin on mielestäni yhä Buruman ja Margalitin teos Occidentalism. Loukattu itsetunto ja katkeruus omasta kyvyttömyydestä synnyttävät hyvin syvää vihamielisyyttä vapaata länsimaista yhteiskuntaa vastaan ja islamismi on vain yksi sellainen ideologia, johon tämä selitysmalli sopii. Natsit ja kommunistit sopivat kaavaan myös ja jopa japanilainen militarismi. Toki kaava välillä ratkeilee liitoksissaan, mutta en ole parempaakaan nähnyt.

Terrorin ”miksi”-kysymys ei ole erityisen pulmallinen. Se löytyy alemmuuskompleksista, joka ei ole tyhjästä syntynyt vaan todella perustuu alemmuuteen, kuten länsimaihin saapuva kehitysmaalainen yhä uudelleen saa nähdä.  On kuitenkin myös kysyttävä miten kaikki on mahdollista? Terroriteot eivät normaalisti vaadi kovinkaan mahtavaa arsenaalia saati suurta tietämystä miltään alalta.

Ihmiset saattavat tulla sellaisen kulttuurin piiristä, joka ei vuosituhanteen tai ainakaan satoihin vuosiin ole kehittänyt mitään intellektuaalisia tai teknisiä uutuuksia ja heidän älykkyysosamääränsä saattaa olla reilusti läntisen keskitason alapuolella. Siitä huolimatta he kykenevät vahingoittamaan pahoinkin yhteiskuntaa, joka perustuu avoimuudelle ja luottamukselle ja juuri siksi on noussut niin paljon terroristien kotimaata korkeammalle joka suhteessa.

Ilman suurta sympatisoijien ja avustajien määrää terroriteot länsimaissa olisivat kuitenkin paljon hankalampia.  Onkin voitu havaita, että myötämielisiä on paljon. Esimerkiksi Brysselin ongelmalähiöiden nuoriso on innokkaasti puolustanut terroristeja ja yrittänyt vahingoittaa heidän kiinniottajiaan. Tiettävästi myös satunnaisesti valikoituneiden, joka suhteessa täysin viattomien uhrien kohtalosta on riemuittu ja vakuutettu allahin olevan suuri.

Lähellä on ajatus, että tämä terrorismi todella on juuri sitä, mitä julistaakin olevansa eli aitoa ja väärentämätöntä koraanin oppia. Tuossa kirjassa mainittu allah ei muistuta edes kaukaisesti sitä kolmiyhteisyyttä, jonka nimeen lännessä on vannottu.

Tiedämme jo, että läntiset islamin tutkijat ovat aina valmiita vakuuttamaan, ettei näin suinkaan ole. Tämä asia jää heidän omalletunnolleen, mutta sitä todistusta tuskin kukaan tarvitsee. Se, mitä tarvitaan, on muslimien irtisanoutuminen siitä, mitä islamin nimissä tehdään. Irtisanoutumiseksi ei riitä, että vakuutetaan koraanin ja islamin julistavan jotakin aivan muuta kuin jihadia, sillä tämä ei ole totta, kuten jokainen asiaan perehtyvä voi havaita.

Olisi melko kova vaatimus edellyttää, että kaikki länsimaihin vakituisesti asumaan jäävät henkilöt julistaisivat luopuvansa islamista, vaikka tämä ilmeisesti olisi kaikkein tehokkain yksittäinen toimenpide, joka voisi auttaa heitä modernisoitumaan.

 Ongelman nimi on kitman (taqiyya). Muslimilla on nimittäin lupa hurskaasti valehdella tietyissä tilanteissa. Ideologia siis muistuttaa kelpo lailla kommunismia tässäkin suhteessa, mutta taitaa olla vielä hankalampi. Tiettävästi taqiyya koskee myös saastaisia tapoja kuten sianlihan syöntiä ja viinin juontia, joten englantilaistyyppinen test act on tässä vain rajoitetusti käyttökelpoinen.

Terroristien kanssa normaali länsimainen yhteiskunta on sovittamattomassa ristiriidassa, kuten se oli aikoinaan kommunistien kanssa. Nyt tilanne on kuitenkin hankalampi, sillä islamismi ei edes periaatteessa tunnusta rationaliteettia, toisin kuin kommunismi. Siitä ei pääse eroon järkeilyn tietä, vaan kysymys on uskosta. Joidenkin uskoon näyttää selvästi kuuluvan jihadististen terrori-iskujen hyväksyminen. Tätä me täällä lännessä emme voi sallia. Olemme sellaisen uskonnon kanssa sovittamattomassa ristiriidassa.

Saman täytyy koskea myös jokaista täällä asuvaa islamia tunnustavaa henkilöä. Vähin, mitä heiltä voidaan vaatia, on tapahtuneiden ja mahdollisten uusien terroritekojen kiroaminen ja vieläpä mahdollisimman voimakkaasti, kaikkein pyhimpien arvojen nimessä.

Ellei näin tapahdu, tiedämme, kenen kanssa olemme tekemisissä. Missä siis ovat irtisanoutumiset tai edes niiden vaatiminen? Kuulemmeko muuta kuin muslimien ihmettelyä siitä, miksi heitä epäillään, sen sijaan, että tunnettua rauhanuskontoa syvästi arvostettaisiin ja kunnioitettaisiin ja näinä päivinä aivan erityisesti? Miksipä, niin? Ellei asiaa oikeasti ymmärretä, ovat asiat todella huonosti.

Ymmärrän sen, ettei joka ainoa muhamettilainen tunne mitään erityisestä tarvetta islamismin kiroamiseen, koska ei ole sitä koskaan kannattanutkaan. Tuskinpa siis on tarvetta järjestää suuria, yleisiä katujaisia edes kaikille uskovaisille muhamettilaisille eli muslimeille. Elleivät heidän edusmiehensä kuitenkaan suostu kiroamaan jihadia, vaan myöntävät käyvänsä terroristista sotaa asuinmaataan vastaan, on aika tehdä johtopäätöksiä. Integrointi ja kesyttäminen tuskin tulevat kysymykseen tässä, kuten ne onnistuivat kommunismin kohdalla.  Elämme toista aikakautta.