Plan Putina ja Ilmarin anekdootit

Anekdoottihistoria

Oswald Spengler kehuskeli omaa morfologista historian tarkastelun metodiaan ja tölväisi siinä samalla klassista historiantutkimusta: ei se hänen mielestään ollut mitään historiaa lainkaan, eikä edes auttanut mitään ymmärtämään, se oli vain muurahaistyötä.

Spengler ei tietenkään onnistunut mitätöimään klassisen historiantutkijan työtä jos sitä nyt oikeasti halusikaan. Ilman sitä toki menneisyydestä ja nykyisyydestä ymmärtäisi vielä paljon vähemmän. Kuitenkin hän käsitteli todellista ongelmaa: miten voi saada tolkkua suurista kokonaisuuksista, jos historian eli inhimillisen toiminnan kenttä on niin rannaton?

Samaan kysymykseen yritti omalla tavallaan vastata Egon Friedell, josta joksikin aikaa sitten tulikin alan suuri guru. Friedell selosti metodiaan Uuden ajan kulttuurihistorian alkusanoissa: historioitsijoilla on  tapana esipuheissaan valitella, että heiltä varmaankin on jokin asia jäänyt huomaamatta, vaikka mahdollisimman suureen täydellisyyteen on tietenkin pyritty. Friedell tyhjensi pajatson: hän ei ainakaan ollut pyrkinyt mahdollisimman suureen täydellisyyteen, vaan nimenomaan mahdollisimman suureen epätäydellisyyteen.

Tämä oli jo rienaavaa. Lukija saattoi nyt tämän luettuaan joko heittää kirjan pois tai sitten lähteä mukaan huikealle matkalle, jossa kirjoittaja teki suuria johtopäätöksiä köykäisin perustein.  Mutta saattoiko noihin johtopäätöksiin sitten luottaa tai kannattiko niitä edes ottaa vakavasti, mikäli ne edustivat aivan mielivaltaista fragmenttia kokonaisuudesta?

Vai oliko epätäydellisyys sittenkään mielivaltaisuutta? Friedellin mielestä asia ei ollut näin. Hänen metodinsa oli anekdootin metodi. Kullakin aikakaudella oli omat tyypilliset piirteensä, jotka kiteytyivät anekdooteissa. Anekdootit saattoivat olla tosia tai sitten eivät. Normaalistihan niiden oletettiin esittävän todellisuutta sellaisena kuin jokin historiallinen henkilö sen oli tietyllä hetkellä nähnyt. Anekdootin suuruus ja kauneus oli siinä, että vain tietynlaiset anekdootit ovat tietyllä hetkellä ja aikakaudella mahdollisia. Niinpä koko aikakausi voidaan kiteyttää sen anekdootteihin.

Logiikka tietenkin hieman ontuu. On olemassa myös ikuisia anekdootteja, joita sovelletaan ajasta aikaan ja sitä paitsi jokaisella aikakaudella on lukematon määrä anekdootteja, jotka voivat myös olla toisilleen vastakkaisia. Mutta eipä ryhdytä tosikoiksi. Ajatus aikakauden kiteytymisestä anekdoottiin on herkullinen. Anekdootteja voi myös valmistaa tarpeen mukaan, kuten Thukydides teki: Perikleen olisi pitänyt tietyssä tilanteessa pitää juuri tietynlainen puhe ja ehkä hän pitikin. Pitikö varmasti, ei ole niin erityisen kiinnostavaa, jos haluaa Plutarkhosta seurata.

Manipuloinnin mahdollisuus on anekdootein historiaa kirjoittavan suuri uhka ja ehkäpä myös mahdollisuus. Joka tapauksessa pars pro toto –lähestymistapa tekee mahdolliseksi pyöräyttää kokonaisen aikakauden pieneen kirjalliseen pakettiin, jolla on omat, ihmisaivoille helposti –liiankin helposti- käsitettävät ominaisuutensa. Täytyy vain luottaa kirjoittajaan ja hänen intuitioonsa.

Eipä anekdoottihistoria kai voi mitenkään korvata kriittistä historiankirjoitusta kuten ei myöskään matala katse mitenkään korvaa klassista poliittista historiaa. Sen sijaan ne ehkä voivat täydentää toisiaan, mikäli osapuolet ne hyväksyvät. Tieteen ja tutkimuksen alalla on toki ollut ajasta aikaan havaittavissa furor theologicus, kun totuuden omistajat jyrisevät ja salamoivat toisiaan vastaan vimman villitseminä.

Joka tapauksessa nyt löytyy myös kirja, jossa uudempaa Venäjän historiaa lähestytään anekdoottien kautta. Alalla ansioitunut Ilmari Susiluoto on vanhastaan tunnettu yhteä Suomen ensimmäisistä kremlologeista ja anekdoottien suurena ystävänä. Hän on vuosien varrella julkaissut jo useita vitsikirjoja, ja anekdootteja löytyy hänen muistakin teoksistaan.

On selvää, että Susiluoto ottaa vitsit tosissaan vaikka niille nauraakin. Itse asiassa hän ei ole ainoa. Venäjän vitsejä on koottu yksiin kansiin ja systematisoitu myös Venäjällä. Löytyykö vitseistä sitten uusi yleisavain, jolla Venäjä, tuo salaisuuteen kääritty mysteeri viho viimein tulisi ymmärrettävämmäksi niin ulkomaalaisille kuin venäläisille itselleen? Vai riittääkö, kun koko asia kuitataan naurulla?

Muuan asia herättää heti aprikoitsijan huomiota: Venäjässä sana anekdot tarkoittaa yksinkertaisesti vain vitsiä, siis sellaista pientä suullista tai kirjallista proosateosta, jonka tehtävänä on saada aikaan naurua. Metodinahan on tuoda yllättäen esille jotakin arvaamatonta tai kiellettyä, joka sitten äkkiä paljastuessaan aiheuttaa naurureaktion. Alitajunnan vartijaa, yliminää on huijattu ja päästetty sieltä jotakin sopimatonta (vrt. Sigmund Freud: Der Witz und seine Beziehung zum Unbewussten).

Mutta voidaanko tällaisia tuotteita, siis vitsejä ilman muuta rinnastaa anekdootteihin sanan perinteisessä länsimaisessa mielessä? Jälkimmäisethän ovat tosia tai totena pidettyjä tarinoita, jotka yleensä liittyvät aivan tiettyyn historialliseen tilanteeseen ja nimeltä mainittuihin henkilöihin.

Sillä, mitä Vovotška (Pikku-Kalle) sanoo vitsissä on toinen merkitys kuin sillä, mitä Vladimir Vladimirovitš sanoo oikeasti yleisön edessä. On selvää, että jälkimmäisessä on ainesta historiankirjoittajalle, ainakin mikäli hän on Friedellin tapainen Geschichtsmaler, mutta miten on Pikku-Kalle-vitsien laita? Kyseessähän on maasta maahan kiertävä genre, jonka tehtävänä on nimenomaan huvittaminen.

Poliittisten, vallanpitäjistä kertovien vitsien merkitys on toki vakavasti otettava. Suotta ei humoristeille aikoinaan jaeltu avokätisesti lippuja uudelleenkasvatusta edesauttaviin instituutioihin. Se, kenestä vitsejä kerrotaan ja millaisia, on toki myös hyvin kiinnostavaa, ei vain se, mitä joku vallanpitäjä joskus sanoi.

Toisaalta on hyvin valaisevaa tietää, mitä vallan kahvassa olleet henkilöt ovat joskus, ehkä vain heikkona hetkenään päästelleet. Kuinka sanoikaan Jeltsin: ”Myös minä ja perheeni viljelemme perunaa, kahdeksan säkillistä istutamme ja kahdeksan myös korjaamme!” Tai Tšernomyrdinin kuolemattomat sanat: ”Parasta me tarkoitimme, mutta sitten kävi kuten aina…” No, otetaanpa tässä nyt tappi auki, niin päästään eteenpäin…

Aikakauden vaihtumisen voi todeta siitä, miten vitsit muuttuvat. Mahtipontinen virallinen totuus herättää aina koiranleuat ja kampanjat sellaiset kuin raittius, perestroika, nopeuttaminen ja niin edelleen, synnyttivät valtavasti sutkauksia (šutka), mikä on oikeastaan anekdootin synonyymi venäjässä.

Kuitenkin olen sitä mieltä, ettei vitsihistoria ole samaa kuin anekdoottihistoria eikä kykene sitä korvaamaan. Toki se sitä mukavasti täydentää.

Ilmari Susiluodon uusin kirja Plan Putina (auditorium 2015) on monella tapaa ansiokas ja erittäin persoonallinen aikaansaannos. Jopa se, joka esitetyt anekdootit enimmäkseen tuntee, lukee sen hyödykseen ja huvikseen. Häiritsevää on vain aivan uskomaton huolimattouus venäläisten sanojen kirjoittamisessa, mikä koskee sekä kielioppia että oikeinkirjoitusta, joka voi muuttua samassakin lauseessa.

Ehkäpä tekijä ei tykkää pahaa, jos sanon, että kirja on erittäin naurettava, mutta ei pelkästään naurettava. Vain Ilmari olisi voinut sen tehdä.