Byrokratian suuri aika

 Byrokratian suuri aika

Kuten jo C. Northcote Parkinson aikoinaan havaitsi, jokainen organisaatio pyrkii laajenemaan loputtomasti ja vaatii yhä uusia resursseja tehdäkseen saman työn, joka on onnistunut ilman niitä. Niiden tarpeiden tyydyttäminen on ajatuksenakin absurdi ja merkitsisi eräänlaista hallitsematonta räjähdystä, jonka jäljeltä maailmassa olisi vai savuavia raunioita ja sekopäisiä byrokraatteja puhumassa munkkilatinaansa niiden äärellä.

EU:hun olemme kaikki joutuneet tutustumaan niin sanotusti kantapään kautta ja se onkin tyypillisesti byrokraattinen organisaatio. Mikään muu määre ei samassa määrin vastaa sen ominaislaatua, sehän on mahdollisimman kaukana niin monarkiasta kuin demokratiastakin.

Se on käytännössä hallitsematon ameba, joka pyrkii laajenemaan yhä kauemmas ja hallitsemaan yhä enemmän sellaista, minkä kanssa sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä.

EU:hun verrattava on myös NATO, jossa sotilaat ovat päässeet korkeaan roolin. Ja armeijat ovat tunnetusti byrokratian huipentumia. Suotta ei muuan sovjetologi aikoinaan sanonut, että paras tapa oppia ymmärtämään Neuvostoliittoa on tutkia, miten USA:n armeija toimii.

Asia ei toki ole niin, että byrokraattinen organisaatio koostuu tyhmyreistä ja tyhjäntoimittajista. Itse organisaation lainomaisuuksiin kuitenkin kuuluu, että sillä on kyky prässätä monesta keskenään ristiriitaisesta (elämä on) viisaasta ja lahjakkaasta näkemyksestä tasapaksua ja lahjatonta pötköä, joka ei joko kelpaa mihinkään tai on suorastaan tuhoisaa käyttäjälleen.

Nyt näyttää siltä, että meneillään olevassa Varsovan kokouksessa päätetään NATO:n entistä suuremmasta läsnäolosta Itä-Euroopassa.

 Tyhminkin ymmärtää, että tämä pakottaa Venäjän vastaavaan omien varustustensa paisuttamiseen. Tästä tietenkin seuraa vastatoimia ja niin edelleen, loputtomiin.

Byrokraattinen logiikka veisi tietenkin sekä Venäjän että Euroopan kaikki mahdolliset resurssit asevarusteluun siihen saakka kunnes Venäjä luopuu leikistä ja sen talous romahtaa. Tämähän lienee todennäköisempää kuin se, että sinänsä heiveröinen Euroopan talous romahtaa sitä ennen.

Tässä ei kuitenkaan tietysti olisi mitään järkeä, mutta tämä ei kiinnosta niitä, joiden mielessä on vain oman organisaationsa kuviteltu etu, sen roolin loputon kasvattaminen.

Koska valtiomiestaitoa tai edes mahdollisuutta sellaisen käyttämiseen ei ole havaittavissa, taitaa odotettavissa olla ikävä ja vaarallinen militarismin kausi. Se on aikaa, jolloin leikitellään sodan mahdollisuudella huolimatta siitä, että sellainen merkitsisi yleensäkin rikollista järjettömyyttä ja ettei sellaisella voida kuvitella saavutettavan mitään rationaalisia päämääriä.

Sen sijaan, että hävettäisiin jo sitä, että moiseen toimintaan ylipäätään valmistaudutaan, on alkanut uusi militarismin ihailun kausi, joka yleensäkin kuuluu rappeutuneiden aikakausien kuvaan yhtä lailla kuin raukkamainen julmuus ja pelkuruus tosipaikan tullen.

Erityisen irvokasta on, että tähän tilanteeseen on ajauduttu ilman mitään järjellistä syytä. Sellaiseksi ovat kelvanneet fantastiset kuvitelmat Venäjän loputtomasta aggressiivisuudesta ja sen kyvystä ja halusta järjestää kaikenlaisia ikävyyksiä koko Euroopassa ja laajemminkin.

Saattaa kuulostaa komealta sanoa, että olemme kaikki ukrainalaisia, mutta tosiasiassahan tämä ajatus perustuu täydelliselle typeryydelle ja piittaamattomuudelle tosiasioista. On toki mahdollista yrittää  muuttua siinä määrin Ukrainan kaltaiseksi, että joutuu myös etulinjan maaksi, mikä saattaa kuulostaa komealta, mutta ei todista erityisestä lahjakkuudesta.

1920-luvulla Suomen Moskovan-lähettiläs Antti Hackzell kirjoitti diplomaattiraportissaan Helsinkiin, että olisi syytä kiinnittää huomiota yleiseen mielipiteeseen ja pitkän tähtäimen kehitykseen. Sellaisen kuvan antaminen, että sota on varmasti edessä, saattaa toteuttaa itsensä.

Nykyaikaista sotaa valmistellaan vuosien ajan, rakennetaan strategisia rataa ja teitä ja niin edelleen. Siihen kuuluu myös tietyn mielialan luominen. Tällaista kehitystä Suomen piti kaikin tavoin vastustaa.

1930-luvulla tällainen ei enää ollut mahdollista. Inkerin kollektivisointi ja alueella toteutettu tosiasiallinen kansanmurha ja Itä-Karjalan vastaava kehitys vuosikymmenen lopulla olivat asioita, joista vaikeneminen ei olisi ollut enempää kunniakasta kuin mahdollista.

On myös mahdotonta kuvitella, että kollektivisointi juuri Inkerissä olisi jostakin syystä voitu jättää tekemättä.

Mutta Stalinin aika oli Stalinin aikaa eikä Putin ole enempää Stalin kuin Hitler. Onkin lähes uskomatonta nähdä, miten pidäkkeettömästi meillä etenkin journalistipiireissä niellään kaikki sotilaspiirien ajatuspörriäiset sikäli kuin ne koskevat Venäjän vaaraa.

Totta kai Venäjällä on enemmän sotilaallista voimaa kuin Suomella. Sitä on jopa enemmän Suomen itärajan itäpuolella kuin länsipuolella. Näin on aina ollut ja nykyistä tiulannetta voi pitää erinomaisena siinä suhteessa, että tuota tavaraa on molemmin puolin varsin vähän.

Tietenkin asiaa hoitava organisaatio mielellään näkisi, että sillä olisi käytettävissään ylivoima kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen varalta. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, että toisella puolella ajatellaan aivan samoin.

Riittävä tasapaino saadaan aikaan vain silloin, kun molemmat osapuolet hyväksyvät tilanteen. Mikäli poliittisella taholla todetaan, ettei riitoja ja valmiutta konflikteihin tuolla rajalla ole, voidaan varustelu jättää matalalle tasolle.

Mikäli sen sijaan luodaan konfliktihysteriaa vatkaamalla päivästä toiseen ajatusta siitä, miten haavoittuva rajamme on ja miten kipeästi me tarvitsemme lisää rautaa sinne hyökkäystä estämään, saattaa syntyä tilanne, jossa konfliktin syntymisestä todella tulee yksi varteenotettava vaihtoehto ja siihen aletaan valmistautua.

NATO on kaiketi nykyajan suurin rauhanturvaorganisaatio. Sen lisäksi se on muutakin, kuten kaikki tietävät lähihistorian perusteella. Se ei varmaankaan ole puuhaamassa sotaa, mutta kuten muuan tämän hetken parhaista Venäjän tuntijoista Richard Sakwa on sanonut, siellä näyttää olevan kenraaleja, jotka mielellään leikkivät cowboyta.

Jos todella halutaan vahvistaa rauhaa, on kenraaleiden nouseminen politiikan tekijöiksi estettävä. Talo, jossa vahtikoira ottaa isännän paikan, on tuhoon tuomittu.

Mutta löytyykö tästä maanosasta enää johtajuutta, vai meneekö kaikki byrokratian viitoittamia latujaan? Sinäpä triljoonan euron kysymys.

Merkel on jo toivottanut miljoona pakolaista tervetulleiksi Eurooppaan, tekeekö hän vielä jotakin sellaista, jolla ansaitsee paikkansa historiassa?