Kollektiivinen itsemurha

Kollektiivinen itsemurha. Muuan amerikkalainen näkökulma

Väitetään, että vaatimaton, mutta päättäväinen Diogenes teki itsemurhan lakkaamalla hengittämästä. On epätodennäköistä, että monet voisivat seurata tätä esimerkkiä.

Kokonaisten kansojen kohdalla vastaava prosessi sen sijaan näyttää tapahtuvan kuin luonnostaan. Kun ne lakkaavat lisääntymästä, ne kuolevat pois. Se on niin yksinkertaista ja näyttää jopa helpolta. Käytännössä asia voi olla aivan toisin. On jopa arveltu, että sivilisaatio, joka tietää kuolevansa, on juuri silloin kaikkein vaarallisin.

Käsitykset kansojen kuihtumisesta ja häviämisestä eivät perustu mihinkään löysään spekulaatioon, vaan väestötieteeseen. Tämä tiede ei tietenkään pysty ennustamaan laskemattomia uusia kehityssuuntia, bifurkaatioita, jotka toki ovat periaatteessa mahdollisia. Sellaisten varaan laskeminen joka tapauksessa olisi todellista spekulaatiota ilman mitään reaalista pohjaa.

Väestötieteelliset suureet, kuten hedelmällisyysluvut, joka tapauksessa rajaavat varsin tarkoin ne mahdollisuudet, joissa trendit voisivat kääntyä nousuun. Kun syntyvyyden lasku on saavuttanut tietyn pisteen, on palautuminen käytännössä mahdotonta.

Amerikkalainen kolumnisti David P. Goldman on teoksessaan How Civilizations Die (Washington D.C. 2011) piirtänyt sangen karun tulevaisuudenkuvan Euroopalle, jonka pitkälle edistynyt itsemurha on enää itkua vailla.

Kuten Goldman toteaa, syntyvyys korreloi voimakkaasti uskonnollisuuden kanssa. Euroopassa se yhtäkkiä laski alle uusiutuvuusminimin (2,1 lasta/nainen) myös perinteisesti katolisissa maissa kuten Irlannissa Espanjassa ja Puolassa.

Vuonna 1965 uusiutuvuusluku oli Irlannissa 4,0, Espanjassa 2,9 ja Puolassa 2,7. Koko Euroopassa se oli 2,6, eli väestönkasvu oli varsin vakaata ja eteenpäin mentiin.

Mutta romahdus tulikin yhtäkkiä. Vuonna 2010 vastaavat luvut ovat Irlannissa 2,0, Espanjassa 1,4 ja Puolassa 1,3. Koko Euroopassa luku on 1,5, mikä merkitsee vauhdikasta menoa kohti tyhjyyttä.

Suuri käänne huipistui 1980-luvulla eli siis varsin äskettäin. Vastaava prosessi on tapahtunut myös Quebecissa, jossa aiemmin oli erittäin voimakkaasti lisääntyvä ja myös uskonnollinen väestö. Siellä hedelmällisyys on vähentynyt kahdella kolmanneksella ja 42 prosenttia hedelmällisyysikäisistä miehistä ja naisista on kuulemma jopa antanut steriloida itsensä.

Maailmassa on kuitenkin yhä myös kasvavia kansoja, myös korkean elintason maissa. Sattumoisin nämä ovat myös uskonnollisia: Yhdysvallat ja Israel.

Jopa ”maallistuneilla” israelilaisilla naisilla hedelmällisyysluku on 2,6. Ortodoksijuutalaisilla se on 8,5 ja Israelilla kokonaisuudessaan niinkin paljon kuin 2,9.

Kun Saksan syntyvyys samaan aikaan on alle uusiutumistason, syntyy tämän vuosisadan lopulla tilanne, jolloin juutalaisvaltiolla on enemmän sotapalvelusiässä olevia miehiä kuin Saksalla, pohdiskelee Goldman.

Myös USA jatkaa kasvuaan ja on myös selkeästi uskonnollinen. Kasvu ei rajoitu vain uskovaisiin tai esimerkiksi neekeri- tai latinoväestöön, vaan koskee myös sekularisoitunutta väestönosaa.

Asioita voi kuitenkin selittää monilla tekijöillä. Amerikan sivilisaatio on erilainen, mutta asia ei liity vain uskonnollisuuteen. Myös hyvinvointivaltioon liittyvät instituutiot ovat siellä erilaiset. Lasten saattamisella maailmaan on siis myös erilainen taloudellinen ja sosiaalinen funktio.

Goldman runoilee huikean teorian siitä, miten ja miksi Yhdysvallat poikkeaa Euroopasta. Hän selittää, että 30-vuotinen sota merkitsi uuden epäjumalan astumista historian näyttämölle. Sen sijaan, että olisi taisteltu vain uskonnosta, alettiinkin taistella kansallisvaltion puolesta. Niiden synty ja status sinetöitiin Westfalenin rauhassa 1648.

Uuden epäjumalan palvojan arkkityyppi oli kardinaali Richelieu, joka masinoi Saksaan sellaisen sodan, joka hävitti sen lähes totaalisesti: kolmannes väestöstä nääntyi sodan seurauksena ja tämä tapahtui, koska sen katsottiin olevan Ranskan etu.

Uuden epäjumalan palvontaa pakenivat ne pyhiinvaeltaja-istä, jotka lähtivät Euroopasta pian 30-viuosien sodan puhjettua. Heidän luomansa Amerikka olikin sitten erilainen: se rakentui yhä kristillisen universalismin perustalle sen sijaan, että olisi kumarrellut kielen, rodun ja historian pyhittämiä yhteisöjä…

Niinpä tämä, toiselle pohjalle rakentuva sivilisaatio jatkaa yhä menestymistään siinä maailmassa, jossa ovat kuolemassa ne kulttuurit, jotka alistivat uskonnon kansallisille epäjumalille. Sattumoisin Japani suorastaan johtaa kulkua tällä tuhon tiellä.

Goldman, joka tunnetaan myös nimimerkillä Spengler, pyrkii tekemään myös yleisiä johtopäätöksiä aineistostaan. Amerikkalaisen demokratian viennin mahdollisuuteen nähden hän on kielteisellä kannalla. ”Spenglerin universaalilain 22. pykälä” kertoo: Optimismi on pelkuruutta, ainakin silloin, kun sen kohteena on muslimidemokratia.

Yhdysvaltain kulttuuri on ainutlaatuinen ja se pitäisi oppia edes Amerikassa ymmärtämään sen sijaan, että sieltä käsin tyrkytetään muille aivan vieraita instituutioita.

Mutta mikä onkaan Euroopan kohtalo, sen väestökehityshän on jo yleensä kääntynyt kohti peruuttamatonta tuhoa? Kirjoittaja ei viitsi sanoa siitä sen kummempaa, mutta meitähän se kiinnostanee.

Tässä tietenkin törmäämme siihen väestönkehityksen epätasaisuuteen, joka maailmassa vallitsee. Itsemurhaajan ainoa mahdollisuus on ottaa maahan ulkopuolelta uutta väestöä, mikä kuitenkin jo suhteellisen nopeallakin aikavälillä merkitsee kulttuurin muuttumista ja väestön vaihtoa. Juna on jo tulossa päälle, eikä sen alta enää pääse pois.

Toki myös maahanmuuttajien syntyvyys laskee ja laskeehan se lähtömaissakin pitkällä tähtäimellä. Lähimmät sata vuotta, eli vaivaiset kolme sukupolvea kestävä hyvin lyhyt periodi on kuitenkin ratkaiseva. Sen kuluessa Euroopan tulevaisuus tehdään. Itse asiassa se on suurelta osin jo ratkaistu, sillä vapausasteet ovat vähissä.

Euroopan pitäminen hengissä ilman siirtolaisuutta ei ole mahdollista ja kysymys kuuluu, keitä otetaan, miten paljon ja miksi?

Nämä kysymykset eivät näytä ”Spengleriä” tässä esseekokoelmassa erityisesti kiinnostaneen enempää kuin Venäjän tulevaisuus ja rooli tässä kaaoksessa, joka on jo alkanut. Häntä kiinnostaa Amerikan rooli. Ukrainassa (tämä on kirjoitettu ennen Ukrainan kriisiä) Amerikalla ei ole suuria intressejä, mutta Venäjällä on. Sen sijaan Yhdysvaltojen pitäisi vaalia Puolaa.

Mutta Puolakin on jo kohtalonsa valinnut, eikä enää herää henkiin, mikäli on lupa tehdä omia päätelmiä. Yhdysvaltojen mahdollisuudet auttaa niitä, jotka ovat päättäneet tuhoutua, eivät lopultakaan ole kovin kummoiset.

Tulevaisuus, sivumennen sanoen ei myöskään kuulu islamille, jonka lähtökohdat tekevät siitä nykymaailmassa avuttoman. Arabimaailma seisoo paikallaan korkeintaan niin kauan kuin hiilivetyä riittää, ilman niitä se on epäonnistunut yhteisö, eikä tilanne ole paljon parempi edes ennen sitä.

Muiden pitäisi joka tapauksessa kunnioittaa Yhdysvaltoja ja tarvittaessa pelätäkin. Sellaiset kansat, jotka tietävät, ettei niillä ole mitään menetettävää ovat vaarallisia, katsoo kirjoittaja. Sellainen on Iran. Mitä sen kanssa pitäisi menetellä? Johtopäätös on karu: We cannot engage it. Wed shall have to ruin it.

Tämä on jo hurjaa puhetta. Spenglerin universaalilain pykälä 23 sanoo: The best thing you can do for zombie cultures is, don’t be one of them.

Mieleen hiipii kuitenkin kaamea epäilys siitä, että kirjoittaja rikkoo juuri tätä kaunista periaatetta.