Huuto ja vihellys

Huuto ja hurraa

Veikko Antero Koskenniemi, jota en aikoinaan ymmärtänyt sopimattomaksi henkilöksi arvostaa, kirjoitteli suuren määrän herkullisia aforismeja ja epigrammeja, vähän Goethen tyyliin, jota hän myös suomensi.

Muuan letkautus on jäänyt pysyvästi mieleeni:

”Mikä huuto ja hurraa kadulla kajaa?

Siellä tyhmyys aasin valjaissa ajaa”.

Keskenkasvuinen kun olin, tämä vain nauratti minua, vaikka en ihan tiennyt miksi. Hieman vanhempana ymmärsin, että kohteena oli ilmeisesti 1940-luvun torikokousdemokratia, jossa ”aktiivinen etujoukko” vähäisestä suhteellisesta määrästään huolimatta, pyrki sieppaamaan aloitteen käsiinsä ja esiintymään kansan yleistahdon (volonté générale) ilmaisijana.

Tämä tietenkin oli sitä taktiikkaa, jonka jo Lenin oli kehitellyt tärkeässä pikku artikkelissaan ”Mitä on tehtävä”. Aatelismies Uljanov ymmärsi erinomaisesti, ettei kansa voi eikä sen sovi määrätä yhtään mistään. Vain eliitti voi.

Eliitti oli tässä tapauksessa kansan syvien rivien kaikkein aktiivisin osa, sen ”kermojen kerma”, kuten Nikolai Tšernyševski oli kirjoittanut Leninin ihailemassa kirjassa, jonka nimi sattumoisin myös oli ”Mitä on tehtävä?”

Nämä torkikokoukset olvat sitä ”uusdemokratiaa”, jota Suomeenkin yritettiin sotien jälkeen tarmokkaasti vyöryttää. Sosialidemokraattinen puolue, joka oli suoraselkäisesti kantanut vastuutaan isänmaan kohtaloista sotavuosina, näki suoraan tämän sumutuksen läpi ja lanseerasi aikoinaan tunnetun ”Jo riittää”-kampanjansa.

Sosialidemokraattien, erityisesti sen aseveliisiiven vankkana ideologisena perustana oli ymmärrys siitä, että ”kansandemokratia” eli kansankansanvalta todella lisäsi jotakin uutta siihen kansanvaltaan, jonka idea oli tuttu jo Ranskan vallankumouksen ajoilta.

Mutta se ymmärsi jo pelkästään Itä-Karjalassa näkemänsä perusteella, että se, mitä demokratiaan lisättiin, tarkoitti sen vesittämistä ja tyrannian mahdollistamista. Demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla, veisteltiin myöhemmin.

Neuvostoliiton pahaenteinen hahmo tämän uudenlaisen ”demokratian” takana riitti vakuuttamaan useimmat siitä, mistä nyt oli kysymys. Niinpä vuoden 1949 ”Jo riittää”-kampanja upotti ”kansandemokraattien” haaveet vallan ottamisesta täällä Suomessa.

Sitten myöhemmin, joskus 1960-luvulla syntyi myös SDP:n sisällä uusi herätysliike ja ”porvarilliseen” demokratiaan kyllästyneet nuoret alkoivat hävetä ”asevelisosialistien” nuivuutta sitä korkeampaa demokratiaa kohtaan, joka Neuvostoliitossa oli tarjona ja josta olimme jääneet paitsi.

Ja taas kerran saatiin kalliissa kotimaassamme nähdä torikokousspektaakkeleita. ”Kansa” nyt vain ei ollut etujoukon mielestä sama asia kuin ne typerät äänestäjät, jotka eivät vaaleissa suostuneet suomaan kommunisteille ja heidän läheisille liittolaisilleen enemmistöä eduskunnassa. Kaiken oikeuden mukaanhan se joka tapauksessa kuului heille ja tuli myös kerran heille siirtymään historian lakien mukaan.

Myöskään sosialismiin siirtymistä pohdiskelevat teoreetikot eivät yleensä suinkaan edellyttäneet, että sellaista historian jo määräämää asiaa varten pitäisi olla takana vaaleissa saavutettu enemmistö. Toki aktiivisen etujoukon mielipide voitiin muutenkin saada selville, esimerkiksi juuri torikokouksilla.

Niinpä niitä harrastettiin innokkaasti ja Leninin ”Mitä on tehtävä”-kirjasen opetusten mukaisesti haalittiin mukaan maksimaalinen määrä ”yleisdemokraatteja”, jotka eivät oikeastaan kannattaneet vallankumousta, mutta olivat joka tapauksessa johonkin asiaan tyytymättömiä. Ne tulivat mielellään mukaan yhteiseen suureen tapahtumaan.

Niinpä alkoivat Suomen kadut 1960-luvun puolivälistä lähtien taas kerran olla täynnä huutoa ja hurraata ja se jatkui siihen saakka, kunnes Moskovassakin todettiin, että koko juttu sosialismista oli ollut pelkkä farssi.  Se satu oli parasta unohtaa. Silloin oli meilläkin pakko hiljennellä, ja hurmahenkien hehku hiipui, kun ei muutakaan voitu.

Torikokousriekunnalle on tietenkin ominaista ennen muuta emotionaalisuus. Se vastaa epä-älylliseen tarpeeseen olla yhtä eläintä (P. Saarikoski) suuren joukon kanssa. ”Yksinäinen massa” kaipaa näitä tunteita. Pidän todennäköisenä, että kyse monien kohdalla saattaa olla varsin perustavanlaatuisesta tarpeesta, joka vapauttaa ihmisen kosmisesta yksinäisyydestä ja älyllisestä ja moraalisesta vastuusta.

Joukossa tiivistyy tyhmyys, siellä voi vapautua omasta vastuustaan ja lakata ajattelemasta, mutta se ei ole koko tarina.

Tosiasia on, että aasinvaljaisiin ei asetu pelkästään kansan tyhmin osa, vaan myös huomattava määrä sen älyllistä eliittiä. Mitä se sieltä hakee, taitaa vielä olla tutkimatta, mutta mutu-tuntuman perusteella nämä kansaan menemiset lienevät nimenomaan emotionaalisesti palkitsevia ja samalla oikeutus antautumisesta tyhmyydelle, mikä tunnetusti tuottaa suorastaan euforisen tilan.

Niinpä se osa ns. hyvin koulutettua väkeä, joka on erkaantunut kansan enemmistön normaalista arkipäivästä, sekä järjestää noita massatapahtumia että ymmärtää ne sitten todistuksiksi siitä, että kansan yleistahto (tai yhteistahto, volonté générale) on juuri sama kuin heidän omat pyrkimyksensä. Eräänlaista masturbaatiota siis (sen hyödyistä lienemme nykyään kaikki yksimielisiä).

Samaan aikaan he tietävät erinomaisesti, että mielipidetutkimusten mukaan kansan suuri enemmistö kannattaakin muita mielipiteitä. Torille saattaa tulla parituhatta ihmistä, mutta äänivaltaisia kansalaisia on sentään miljoonia…

Leniniltä periytyvän etujoukkoajattelun mukaan tämä ei merkitse mitään. Neuvostoliitossa oli Marxin tarkoittamien kapitalistisessa tuotannossa työskentelevien työläisten eli teollisuusproletariaatin määrä 1920-luvun alussa vain prosentti-pari koko työvoimasta, mutta silti heidän diktatuuriaan pidettiin oikeutettuna.

Eihän korkeampi demokratia perustunut primitiiviselle äänten laskemiselle. Tiedostava etujoukko saattoi olla pieni, mutta se oli voittamaton ja aina oikeassa, koska se oli tiedostava. Leninin mukaan se oli voittamaton, koska se kannatti marxismia, joka taas oli oikea.

Niinpä älymystön etummainen osa saattoikin kaikin mokomin pukeutua aasinvaljaisiin ja mennä torille kiljumaan sydämensä halusta idioottimaisia iskulauseita. Se kaikki oli syvimmältä olemukseltaan korkeinta totuutta.

Niiden typeryys oli suorastaan käsin kosketeltavaa, mutta niiden riemukas anti-intellektualismi omalla autenttisella tavallaan tuki ja vahvisti sen ideologian oikeutusta, joka eliitille oli valjennut tutkijankammioiden hiljaisuudessa.

Härligt var det,

att i denna gryning leva

men att vara ung

var själva himlen!

Siltähän se näytti, sivusta katsoen, tuo 1970-luvun Brežneviä ylistävien mielenosoitusten euforia. Siitä en koskaan saanut omakohtaista kokemusta, mutta olen nähnyt sen.

Tuntui vain paluulta normaalisuuteen, että tämä ilmeinen idiotismi sitten aikanaan maineettomasti lopahti. Ehkäpä siis historia sittenkin, monen mutkan kautta, oli kehittymässä kohti korkeampia tasoja?

Sanotaan, että historia on viekas -List der Geschichte. Tämä Hegelin näsäviisas nokkeluus tuntui minusta  joskus rienaavalta. Laskematon se historia nyt ainakin on.

Juuri kun ennätimme tottua ajatukseen, että voimme luottaa normaaliin, Ranskan vallankumouksen viitoittamaan demokratiaan ja unohtaa aasinvaljaissa ajavan ideologian riemumarssit, meidät herätetään kalseaan aamuun, jossa tuhannet pölhökustaat eliitin edustajien seurassa puhaltavat pilleihinsä kannattaakseen primitiivisiä ja demokratian kannalta vaarallisia iskulauseita ilman mitään selkeää sisältöä.

Kuuleeko historian hengetär tämän sille kaiketi osoitetun auditiivisen vihellysuhrin? Onko pilleihin puhaltamisella muuta merkitystä kuin osoittaa, että taas yksi henkilö (tuhansien joukossa) on autuaasti vapautunut taakastaan kansalaisena ja ihmisenä ja ryhtynyt epämääräisten, koreiden iskulauseiden kritiikittömäksi kannattajaksi?

En pysty vastaamaan. Selvää on vain se, että ilmiö, jonka luultiin jo tulleen peruuttamattomasti kuolleeksi ja kuopatuksi, onkin taas täällä tänään ja jopa hyvissä voimissa. Uutta on, että edes hallituksen jäsenet eivät häpeä osallistumistaan tähän sirkukseen…

Me eletään uutta aikaa, sanoi Saarikoski, joka ei tainnut olla kovin hyvin selvillä historian terminologiasta.