Minne matka?

Quo vadis?

Via Appia on väylä, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tekee vaikutuksen. Se oli kerran Rooman valtatie Brundisiumiin ja sitä kautta valtakunnan itäisiin osiin. Sen varrella on katakombeja, joihin on aikoinaan haudattu miljoonien roomalaisten maalliset jäännökset. Hautoja ne siis oikeastaan vain ovat, vaikka meikäläiselle hieman erikoislaatuisia.

Via Appia antican varrella on pieni kirkko nimeltä Quo vadis, Domine?  Sen kysymyksen esitti Jeesukselle Pietari ja sai vastaukseksi, Romam vado iterum crucifigi. Menen Roomaan uudelleen ristiinnaulittavaksi.

Kuten tunnettua, tätä ei tarvinnut tehdä, vaan Pietari meni sinne mestarinsa sijasta ja pyysi päästä ristiinnaulituksi pää alaspäin, koska ei pitänyt itseään arvollisena toistamaan mestarinsa kohtaloa.

Tämän kuuluisan kohtauksen piti tapahtuman siis tuon nykyisen pienen kirkon kohdalla. Kirkossa on asian muistoksi kopio Jeesuksen jalanjäljistä, jotka jostakin syystä olivat painuneet syvään basalttikiveen. Miksi täällä on vain kopio, voi kysyä. Kaiketi rosvot ovat kautta aikojen olleet kiinnostuneita kaikesta arvokkaasta.

Kirkossa on myös Henryk Sienkiewiczin rintakuva. Hänen romaaninsa Quo vadis oli yksi maailmankirjallisuuden menestyneimpiä bestsellereitä ja käännettiin suomeksikin jo sata vuotta sitten.

Mutta katakombeissa ei näytä olevan enää ketään. Kaiken katoavaisuudesta muistuttaa, ettei parin vuosituhannen jälkeen vainajista ole jäljellä mitään, korkeintaan nimi, jos sellainen on satuttu jonnekin kirjoittamaan. Sarkofagit eli lihansyöjät ovat tehneet työnsä loppuun ja kalmot ovat poistuneet asunnoistaan, jotka nekin ovat vain väliaikaisia

Mitenpä runoilikaan synkkään tapaansa V.A. Koskenniemi:

Maantien laidassa, aaloen alla, täällä mun hautani on,

tänne mun kuopannut, on oma eukkoni mun…

VAK siis arveli kyseisen, kuvittelemansa henkilön tulleen vain vaatimattomasti kuopatuksi maahan, katakombien ulkopuolelle. Ja kuitenkin tämä nimetön herra oli ollut kerran varsin merkittävä, itse asiassa kaiken maallisen vallan perusta:

Kauemmas kuin Eos purppurasormi

 aamun ruskoa kantanut on,

 kannoin ma kotkia Rooman.

Tuhkaa nyt jo ma oon,

 tuhkaa jo Roomakin on…

Ja niinpä siinä todellakin kävi, että kuten kerran sortunut oli jalo Troija, niin luhistui myös, vastoin kaikkea ihmisjärkeä, tuo mahtiaan pursuava ikuinen kaupunki. Lehmät ja siat laidunsivat siellä, missä kerran patriisit olivat kilvoitelleet vaikutusvallasta koko maailmaa hallitsevassa imperiumissa.

Komeat marmoripylväät jauhettiin sitten, jos viitsittiin, maanparannuskalkiksi, kun asian hyödyllisyys alkoi valjeta ja pakanallisten jumalien kuvat tuhottiin ja vandalisoitiin. Uusi valtakunta ei enää ollut tästä samasta antiikin maailmasta.

Erilaiset barbaarien armeijat ryöstivät ja polttivat vuorotellen Roomaa, kunnes se muuttui epäkiinnostavaksi kyläksi ja rikkauksia hamuavat käänsivät mieluummin katseensa Ravennaan tai sitten peräti mahtavaan Bysanttiin.

Siihen aikaan oli tapahtunut edistystä: kristinusko oli tunkenut tieltään pakanalliset kultit ja marttyyriuden suuri taisteluaika oli jäänyt taa. Alkukristillinen seurakunta oli antanut tilaa kirkolle dogmeineen ja hierarkioineen. Maallista valtaakin alkoi kertyä, sikäli kuin uuden aikakauden ankeus salli sellaisesta puhua.

Mutta millainen oli oikeastaan ollut tuo tarunomainen alkukristillinen seurakunta, joka kokoontui katakombeissa? Ehkäpä se saattoi muistuttaa Sienkiewiczin ja Waltarin kuvauksia tai sitten se saattoi ollakin aivan erilainen.

Yhtä kaikki, oman aikamme kuvitelma, taiteilijan näkemys on meidän kannaltamme ja näköjään myös kirkon kannalta ainakin meille täysin olennainen. Se on niin tärkeä, että Sienkiewicz on saanut pystinsä kirkkoon, symbolisesti hyvin tärkeään paikkaan, vaikka hän vain kuvitteli tapahtumat. Se non e vero, e molto ben trovato. Eivät kai evankeliumitkaan voi sanatarkasti totta olla, jos kaikki neljä kerran ovat erilaisia. Ehkäpä tässä liikutaan samalla kirjallisella tasolla.

Katakombeja ei rakennettu varta vasten kristittyjen piilopaikoiksi, toteavat tutkijat, muiden joukossa alan klassikko, englantilainen professori Dryasdust. Aika typerä idea se olisi ollutkin ja johtanut varmaankin ennen pitkää menestyksellisiin ratsioihin.

Sen sijaan on ilman muuta selvää, että kokoontuminen katakombeissa, urkkijoiden ulottumattomissa oli hyvä idea kaikille esivallan kättä syystä tai toisesta karttaville. Kristilliset symbolit katakombien graffiteissa  osoittavat, että tämä uusi ”ihmiskunnan vihollisten” taikausko oli tavalla tai toisella levittänyt vaikutuksensa myös katakombeihin, hautuumaille. Kuinkas muuten.

Kirjailijoiden, Sienkiewiczin ja Waltarin kuvaus siitä, että uutta villitystä omana aikanaan pidettiin sivistymättömänä ja fanaattisuutensa takia vaarallisena on ainakin historiallisesti tosi.

Kristityt olivat vaarallisia siksi, että he kieltäytyivät suomasta keisarin geniukselle, siis itse asiassa valtakunnalle sitä kunnioitusta, jota jokainen valtio kansalaisiltaan vaatii. Sen vuoksi heitä vainosivat niin nero kuin Diocletianus ja jopa Marcus Aurelius.

Kuten tunnettua, marttyyrien verestä jokainen todella fanaattinen lahkolaisuus saa vain lisää polttoainetta ja viimein Rooman oli pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja hyväksyä kristillisyys. Ennen pitkää siitä sitten tulikin valtionuskonto. Kehitys oli yhtä vääjäämätöntä kuin imperiuminen taantuminen.

Niille, jotka kaikesta huolimatta Marxin tavoin uskovat, että siirtyminen antiikin orjanomistajayhteiskunnasta keskiajan feodaaliyhteiskuntaan oli edistysaskel, lienee helppoa selittää itselleen, miksi tietämättömyys, kaupunkien kuihtuminen ja kaupan ja elinkeinojen rappio oli myös askel eteenpäin.

Selvää joka tapauksessa on, ainakin meistä, että uskonpuhdistus oli sitten aikanaan askel eteenpäin. Se oli välttämätön porras sillä tiellä, joka johti modernin ihmisen syntyyn.

Sitäkin oudommalta tuntuu nähdä Pietarinkirkossa uskonluopio Kristiinaa ylistävä muistomerkki. Kustaa II Adolf -der Grosse, kuten luterilaiset saksalaiset sanovat, oli aikalaisten mielessä Ilmestyskirjan Löwe aus Mitternacht, joka vastoin kaikkea ihmisjärkeä uskalsi viedä armeijansa Euroopan mahtajien maille ja kulki siellä voitosta voittoon.

Hänen tyttärensä, pilaantunut suuren puun hedelmä, keskittyi puolestaan palvomaan omaa narsismiaan, vei valtakunnan raha-asiat hunningolle ja vaihtoi sitten isiensä uskon mahdollisuuteen harjoittaa omaa viisasteluaan miellyttävässä ympäristössä. Eipä ihme, että tämä henkilö on modernin naiseuden huippuedustaja niiden mielestä, jotka näkevät rappiossa ihanteensa.

Mutta vanha katolinen eurooppalaisuus näyttää nykyään yhä enemmän kiehtovan niitä, jotka arvostavat enemmän pompöösiä deklamaatiota kuin hengen vapautta, enemmän auktoriteettia kuin vastuuta omista päätöksistä. Ja vihdoin, raadollinen ihminen on joka tapauksessa syntinen, joten miksipä ei asiaa voisi hyväksyä ja käydä aina silloin tällöin hakemassa synninpäästö, jos tuntee sitä tarvitsevansa?

Tällainen kiusaus oli Mika Waltarillakin, kun hän niin sanotun morkkiksen tuskissa kerran meni rippituoliin ja vanhana latinistina sanoi: Peccavi pater et lutheranus sum. Sed porta semper aperta. Kertomansa mukaan hän pahoitti suuresti mielensä, kun ankara pater vastasi: Non e sempre.

Krapulapäissään Mika oli unohtanut, mikä merkitys on sillä, että Pietari aina pitää käsissään avaimia. Ne olisivat turhaa rekvisiittaa, mikäli itse kukin pääsisi taivaaseen noin vain ja saisi vielä viedä lemmikkieläimensä mukanaan.

Mutta kyllä myös Waltari ansaitsisi patsaansa Roomaan siinä kuin Sienkiewicz, vaikka sitä ei kirkkoon ehkä saisikaan pystyttää. Toisen Waltarin patsaan voisi sijoittaa jonnekin Konstantinopoliin ja kolmannen Egyptiin, ehkäpä Luxoriin. Kuka ottaa työn tehdäkseen?