Pietarin istuinta katsomassa

Hic est Petrus

Pietarinkirkko herättää ristiriitaisia tunteita. Toisaalta sen mahtavuus pakottaa hartauteen. Todistaahan se suuresta uskosta ja hurskaudesta, että noin valtavin ponnistuksin on kristikunta yhteisin ponnistuksin rakentanut jotakin upeaa Jumalan kunniaksi ja ikuisen totuuden nimeen.

Toisaalta ymmärtää myös Martti Lutherin pohjoismaisen närkästyksen kaiken tuon loiston ja tuhlauksen edessä. Ja mitä tarkoittaakaan kupolia kiertävä lause: Tu es Petrus. Super hanc petrum edifico ecclesiam meam.

Ikävä kyllä, se kuulostaa falskilta juuri tuossa paikassa. Onko Jumala itse todella antanut Pietarille valtakirjan, joka koskee myös hänen seuraajiaan? Koko juttu haisee pahasti. Missä se valtakirja on?

1800-luvun slavofiilit katsoivat, että katolinen kirkko harhautui kristillisyyden todellisesta olemuksesta silloin, kun se alkoi kahmia itselleen myös maallista valtaa. Näinhän ei ole asia itäisen kirkon sinfoniassa. Ainakaan siis noin periaatteessa. Нет власти, не от Бога.

Mutta toisaalta: mikä uskonto, joka ottaa itsensä vakavasti, voi kieltäytyä ajatuksesta, että Jumalan tahdon on mahdollisuuksien mukaan vallittava myös maan päällä.

Ja katsokaapa Mekkaa ja Kaaban uutta, valtavaa temppeliä. Siinäpä uskonto, joka ei pyytele itseään anteeksi, siinäpä kirkko, joka haluaa olla kaiken maallisen elämän johtajana ilman kompromisseja.

Deus vult, sanottiin ristiretkiaikana. Paavi tiesi, mitä Jumala tahtoi. Nyt se kaikki on kaukaista menneisyyttä. Yhä useampi kirkonmies alentuu jaarittelemaan siitä, että myös vaikkapa Allah tarkoittaa vain Jumalaa ja että dialogi islamin kanssa on mitä luonnollisin toimi ja harrastus, jota meidän on yritettävä voimiemme mukaan edistää ja sen tähden suvaittava kaikkia niitä törkeyksiä, joita erilaiset imaamit nyt latelevat kristinuskosta ja sen harjoittajista.

Itse en koskaan ole tuntenut erityistä tarvetta kutsua Jumalaa Allahiksi ja Muhammedia pidän suurten uskontojen merkkihenkilöistä vastenmielisimpänä. Niinpä rohkenen omalta vähäiseltä osaltani hylätä tämän uskonnon ja luokitella sen aidosti keskiaikaiseksi historian oikuksi, jonka kukoistuksen on vain vuoriöljy mahdollistanut.

Niin, ehkäpä nykyaikaiset imperiumit voisivat jopa lähes jokainen kirjoittaa omaan temppeliinsä: Hoc est petri oleum, super hunc oleum edifico imperiam meam! Vuoriöljylle, eli petrolillehan se valta nykyään perustuu.

Italian imperiumi ei enää ole kovin mahtava ja Vittorio Emanuelenkin mahtailu jäi vain komeaksi eleeksi. Mussolinin dramaattinen nousu floppasi ja hänen lankeemuksessaan oli jo komedian aineksia.

Mutta Italia on yhä sanan monessa merkityksessä suuri, kuitenkin omalla rajoitetulla tavallaan. Maan historia on niin tyrmäävän maineikas, että esimerkiksi huono menestys yhdessä sodassa ei suuressa kokonaisuudessa merkitse oikeastaan mitään.

Caporetton ja muiden suurten joukkoteurastusten muisto se lienee ollut, joka pani Mussolinin sotilaat mieluummin ajattelemaan omaa, ainutkertaista nahkaansa kuin maansa niin sanottua kunniaa, joka oli jo joka tapauksessa kyllin suuri ilman yhden uuden ihmishengen uhraamista. Italiaa ei tarvinnut maailman kartalle juosta. Hengen maailmassa Italia oli joka tapauksessa huipulla. Paavi oli mahtava myös ilman divisioonia.

Paavien tapa liittää oma asemansa Rooman imperiumiin on jossakin määrin paradoksaalinen: monumenttien kaiverruksissa paavien tittelinä on aina Pont. max. -pontifex maximus eli suurin sillantekijä.

Tämä on perua antiikin pakanallisesta Roomasta, jossa jo Caesar otti myös tämän ylipapin tittelin täydentämään valtansa elementtejä. Hän huolehti siis myös sillan rakentamisesta ihmisten ja jumalien välille.

Paavin tittelinä tuo antiikkinen virka on outo, mutta yhtä kaikki tärkeä osa katolisuutta: välittäjää tarvitaan ihmisen ja Jumalan välille. Siihen kelpaavat pyhimykset ja monet paavithan olivatkin sellaisia. Viimeksi tämän arvon ja aseman sai Johannes Paavali II, minkä Roomassa liikkuja kyllä huomaa.

Mutta eipä nyt olla liian ankaria katolisille. Katoliset kirkot ja niiden kuvat ovat ehkä meidän makuumme imeliä ja usein sadomasokistisia tai muuten pervoja. Ajattelen nyt vaikkapa vanhaa Andreas-parkaa, jota pyövelit kiinnittävät vinoon ristiin ja jonka onnettomuudella taitelija herkuttelee.

Mutta kaikella tässä maailmassa on paikkansa. Pyhä Sebastian on päässyt homojen erityisen suojelun ja mielenkiinnon kohteeksi. Näyttää siltä, että ihmisen ampuminen täyteen nuolia on ainakin joidenkin ihmisten ns. suuntautuneisuudelle erityisen otollinen asia.

Mutta tämä kaikki kertoo vain ihmiselämän kirjavuudesta ja sehän muistuttaa riepumattoa, kuten tiedetään. Olemme kaikki omalla tavallamme ihan hyviä, mutta joka tapauksessa aina syntisiä, sanoo kristinusko tietääkseni kaikissa suuntauksissaan. Pelkät hyvät työt ja tabujen noudattaminen eivät meitä vie taivaaseen, puhumatta nyt marttyyriudesta, ainakaan mikäli tällä tarkoitetaan viattomien vääräuskoisten lahtaamista.

Nämä asiat kai ymmärrämme ilman erityistä todistelua. Muhamettilaisten pyhä viisiosainen tie huurien ja kauniiden poikien luo viiniä nautiskelemaan on selkeä, kristityille asia on mutkallisempi.

Luterilaisena en kaiketi voi periaatteessa pitää ilman muuta selvänä mitään uskon totuuksia, ellen niitä ensin omakohtaisesti ymmärrä. Onko naisella sielua? Pääsevätkö eläimet taivaaseen? Joutuvatko kastamattomat lapset helvettiin?

Ymmärtääkseni sekä läntinen että itäinen kirkko nojautuvat näissä asioissa pyhään traditioon ja jättävät ratkaisuvallan niille, päästäen tavallisen palkannauttijan ja eläkeläisetkin tästä vaivasta.

Eiköhän tällainen delegointi keskimäärin voisikin riittää ihmiselle? Luterilaisuuden piirissä on joskus arvosteltu niitä yksityiskohtaisia luetteloita, joita ihminen voi tehdä autuutensa hyväksi, siis hyviä töitä.

Mutta muistutuksena raadollisuudestamme ne voisivat toimia hyvin. Ostin Pietarinkirkosta pikku muistilapun: Le 14 Opere di misericordia. Ensin 7 ruumiillista ja sitten saman verran hengellisiä.

Edelliseen kuuluivat nälkäisten, janoisten ja alastomien auttaminen, pyhiinvaeltajien majoittaminen, sairaiden ja vankien luona käyminen ja kuolleiden hautaaminen.

Jälkimmäisiä olivat epäilevien neuvominen, tietämättömien opettaminen, synnintekijöiden nuhteleminen, haavoitettujen lohduttaminen, rikkomusten anteeksiantaminen, ahdistettujen kärsivällinen tukeminen ja Jumalan rukoileminen elävien ja kuolleiden hyväksi.

Pietarin patsaalla resitoitiin kuorossa Rosariota, kun poistuimme Berninin pylväikön laitaa. Olkoon hokkuspokkusta, mutta kaunistahan se oli.

Oma luterilaisuutemme on tietenkin kerettiläisyyttä ja nykyisenä maailmanaikana siitä alkaa jo olla aika lailla maku pois. Joutuessaan kohtaamaan aidosti keskiaikaisen islamin, ovat katolisuus ja ortodoksia paljon paremmissa asemissa. Voi jopa sanoa, että ne kaikki kolme muistuttavat aika lailla toisiaan.

Samaan aikaan niiden on, oman luonteensa vuoksi pakko ymmärtää, että niillä jokaisella on valtapyrkimys, joka tekee löperöt kompromissit mahdottomiksi.

Italiaa eikä katolisuutta ei olla lahjoittamassa niille aineksille, joiden päähän on sattunut pälkähtämään, että siellä voisi elää helpommalla tai ehkäpä peräti päästä paratiisiin vääräuskoisten kustannuksella.

Mitään merkittäviä terroritekoja ei uusi kansainvaellus vielä näytä aiheuttaneen, mutta niin tyhmiä ei Italiassa olla, että luultaisiin tämän osoittavan jotakin oleellista tulijoista ja heidän uskonnostaan.

Operazione strade sicure on alkanut jo vuonna 2008 ja jatkuu yhä. Se tarkoittaa, että tuhannet rynnäkkökiväärein aseistetut taisteluparit partioivat julkisilla paikoilla, esimerkiksi metrossa.

Kävin Roomassa tätä ennen viimeksi vuonna 1999. Silloin elettiin vielä toista aikaa.

Saattaa olla, että nykyinen historian uusi suuntaus, jonka näemme manner-Euroopassa, mutta tuskin vielä meillä, ei muodostu pysyväksi. Ehkä aikakausi ei olekaan vaihtunut, vaan näemme ympärillämme vain taustakohinaa ja vähäpätöisiä yksittäistapauksia.

Mutta saattaa myös olla niin, että Roomankin monituhatvuotisessa historiassa ollaan nyt siirtymässä uuteen aikakauteen. Mikä on silloin oleva paavin asema Italiassa, Euroopassa ja maailmassa?