Nan shi nan

Nan shi nan

1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun kultaisina vuosina Kiina oli kovassa kulttimaineessa. Saksalaisen ydinfyysikko Wilhelm Fucks (kirja Tulevaisuuden voimasuhteet) oli jo 1960-luvun puolivälissä osoittanut ”insinööritieteellisin menetelmin”, että jo läheisessä tulevaisuudessa Kiinan mahti -taloudellinen ja sotilaallinen- on yksinään suurempi kuin koko muun maailman…

Tämä kirjahan ilmestyi myös suomeksi ja oli kyllin kiinnostava tullakseen arvostelluksi Historiallisessa aikakauskirjassa. Arvostelun kirjoitti nuori tohtori Osmo Apunen.

Sitten tuli kulttuurivallankumous, joka vei Keskuksen valtakunnan ennennäkemättömään alennustilaan, mutta lännessä sen suosio sen kuin lisääntyi. Pariisin barrikadeilla hullun vuoden hulluimmat ideat jäljittelivät sitä, mitä Kiinassa luultiin tapahtuvan.

Ja luultiinhan sitä kaikenlaista. Luuloja vahvistivat lahjomattomat ja todistusvoimaisina pidetyt raportit, ennen muuta Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylästä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Myrdal, joka oli luullut olevansa autenttisten prosessien tarkkailija, ymmärsi, että oli ymmärtänyt kaiken väärin ja kirjoitti myös siitä reilusti yleisölleen. Ei sitä enää moni tainnut lukea.

Mutta siinä vaiheessa Kiinasta oli kuin olikin tulossa talouskasvun jättiläinen. Entinen moraalin suurvalta oli tulossa suurvallaksi, joka oli jo pakko ottaa huomioon, sen ilmeisestä moraalittomuudesta huolimatta. Protesteja Falun gongin vainoista, kuolemantuomioista ja elinkaupasta ei ole juuri näkynyt.

Kiinassa käydään nykyään kuin naapurissa. Jokainen hiukankin suurempia suunnitteleva yrittäjä haluaa jättiläismarkkinoista osansa. Myös Kiina itse tunkeutuu yhä aggressiivisemmin kaikkialle maailmaan, Afrikasta Pietariin ulottuvat nyt suurvallan tuntosarvet ja Helsingin yliopistossakin toimii Konfutse-instituutti, jossa Kiinan kieltä ja kulttuuria opetetetaan.

Ja onhan kiinaa luettavissa myös joillakin ala-asteilla ja tietysti myös koulujen ylemmillä luokilla. Miksei olisi?

Mutta eikös se kieli ole ihan mahdotonta? Kuka oppii ne kymmenet tuhannet harakanvarpaat? Miksi kiinaa pitäisi osata, kun kaikki kuitenkin puhuvat englantia?

Tiukkoja kysymyksiä. Mutta se kiinan kielen vaikeus on myytti ja kuten myyttien kanssa usein on, se pitää myös paikkansa, mutta vain osittain.

1970-luvun alussa muistan Die Zeit-Magazin-lehden artikkelin Vier Wochen Qual – vierhundert Worte Chinesisch. Siinä toimittaja vietti kuukauden kelanauhurin parissa ja intensiivisen aherruksen päätteeksi sanoi ylpeästi: Ich konnte mit Mao plaudern!

Asia on paljon vähemmän dramaattinen kuin voisi kuvitella. Kiinan kieli on siitä paradoksaalinen, että se on tietyssä mielessä maailman luultavasti helpoin kieli, jossa ei tarvita mitään taivutusta tai oikeastaan kielioppia lainkaan. Se muistuttaa siis pidgin-englantia, joka onkin siitä kehittynyt.

Usein kauhisteltu tonaliteetti on joillekin ongelma ja joillekin ei. Asia taitaa riippua nuottikorvasta ja kuulomuistista. Tosiasia kuitenkin kai on, että kielet opitaan puhumaan blokkeja muistamalla, eikä kiina taatusti ole tässä muita kieliä kummempi. Se on siis kaiken kaikkiaan äärimmäisen helppo ja selkeä kieli, joka pelaa vain alle kolmellasadalla tavulla.

Tavujen yhdistelmiä sen sijaan löytyy paljon, paljon, kuten arvata saattaa, muutenhan ei päästäisi lastenkamarikieltä pidemmälle. Mutta onhan myös niissä logiikkansa.

Mutta entäs se kauhistuttava hieroglyfien määrä? Onko ihmiselle edes mahdollista oppia niitä kymmeniä tuhansia? Siinähän sitä työtä onkin, mutta täytyy muistaa, että jokainen merkki tai lähes jokainen koostuu radikaaleista, jotka antavat viitteen sekä sanan lausumisesta että merkityksestä.

Sitä paitsi yleisimmät merkit ovat niin yleisiä, että vain 400 merkkiä kattaa noin 70 prosenttia normaalista sanomalehtitekstistä, mikäli nyt oikein muistan amerikkalaisen De Francisin oppikirjassa olleita tietoja. Loputhan voi arvata.

Tuhat, vai oliko nyt 1200 merkkiä oli Maon aikana tavoite, joka asetettiin lukutaitoiselle. Onhan sitä työtä siinäkin. Kiinaa voidaan kuitenkin myös kirjoittaa latinalaisin kirjaimin ja kun siihen vielä panee toonimerkit, on teksti sitä samaa kiinaa, jonka merkkejä on niin hankala muistaa. Vain kalligrafia jää pois.

Kannattaa vielä lisäksi muistaa, että myös japanissa käytetään omien kirjoitusjärjestelmien ohella ja usein osana niin sanottuja kanji-merkkejä, jotka ovat juuri noita kiinalaisia merkkejä. Ne tuntemalla saa siis aika lailla hajua myös siitä, mitä itäisten saarten pojat kirjoittavat.

Kiinalaiset, kuten me kaikki vaimosta syntyneet kansat, ovat tehneet myös epäonnistuneita uudistuksia, joista mainittakoon merkkien yksinkertaistaminen Maon aikana. Uudistuksen ansiosta siveltimenvetoja tarvitaan vähemmän, mutta toisaalta merkkien vanha sukulaisuus radikaalien -siis osien- kanssa muuttuu hämäräksi ja sitä paitsi uudet merkit ovat rumiakin.

Toinen vähemmän onnistunut uudistus on pinyin-romanisaatio. Kuten olen itsekin tällä palstalla kirjoittanut, itse idea on aivan loistava ja myös meillä Euroopassa tarvittaisiin jotakin sen kaltaista. Ongelmana on vain, että kiinan äänteitä pinyin kuvaa aika huonosti. Vanha Wade-Giles järjestelmä oli oikeastaan parempi tässä suhteessa.

Eihän se kiinan romanisaatio nyt ihan englannin kaltaista sähellystä ole, mutta kyllä sekin on tarpeettoman epätarkkaa. Kyllä meidän suomalainen oikeinkirjoituksemme nousee useita pykäliä näiden yläpuolelle.

Mutta tämän sanon vain  herättääkseni myötätuntoa, en nostaakseni kansaamme asemaan, jota se ei kohtuudella ansaitse.

Ja pinyinillä kirjoitettua tekstiä löytyy Kiinasta myös aika lailla. Olen siinä käsityksessä, että sen käyttö on lisääntymässä. Ehkäpä eurooppalaisen kannattaa aluksi painottaa lukemisen opiskelua sen suuntaan?

Johtopäätökseni joka tapauksessa on, että kiina on siinä määrin hyödyllinen ja kiinnostava kieli, että sen ottaminen laajemminkin koulujemme ohjelmaan on varsin suositeltavaa. Siinä sitä myös olisi vähän tuota kaivattua näkökulmaa suureen maailmaan.

Ja olikos se nyt sitten vaikea kieli vai ei? Shi bu-shi hen nan ma? Oma oppikirjani sanoo aitokiinalaiseen tyyliinsä: Nan shi nan, keshi hai you rong -yi de difang!

Vaikeudet ovat vaikeuksia, mutta on siinä nyt helppojakin kohtia! Repikää siitä.

Ehkä niitä helppouksia kannattaa korostaa niille, jotka eivät asiasta mitään ymmärrä ja pitävät koko kielen opiskelua ajan tuhlauksena. En kuitenkaan usko, että niitä humpuukimestareita, jotka haluavat ottaa kiinan neljänneksi maamme viralliseksi kieleksi suomen, ruotsin(!) ja englannin ohella, kannattaisi ottaa vakavasti.

Ja mihinkäs nyt jäivät venäjä ja viro?