Presidentin naiset

Kaikki presidentin naiset

Otsikko taisi tulla turhan vaatelias. Maarit Tyrkkö kertoo muistelmakirjansa toisessa osassa toki lähinnä itsestään ja omasta suhteestaan Kekkoseen. Taustalla kyllä häämöttää massiivisena ja uhkaavana muuan menneisyyden haamu, jota kuvataan yleensä vain kirjaimella A.

Maarit Tyrkkö, Presidentti ja toimittaja. WSOY 2016, 591 s. on joka tapauksessa sangen lukukelpoinen ja viihdyttävä kirja, joka myös herättää asiasisältönsä suhteen melkoista luottamusta. Kertoohan kirjoittaja tehneensä sen suurelta osalta säilyttämiensä dokumenttien perusteella.

Lienee syytä olettaa, että hän tekee myös tarkistamisen mahdolliseksi ja tallettaa nuo nyt jo julkistetut dokumentit arkistoon, jonne muillakin on pääsy.

Periaatteessa nuoren naisen kuvaus suhteessaan elämän kalkkiviivoilla kulkevaan mieheen tuntuu a priori hieman banaalilta. Toki päähenkilöt katselevat maailmaa kovin eri perspektiivistä. Aitona toimittajana Tyrkkö on kuitenkin kiinnostunut muustakin kuin siitä asiasta, joka hänessä Kekkosta vetää puoleensa.

Kannattaa myös muistaa, ettei ihminen ole aivan niin simppeli olento kuin erilaiset –istit haluaisivat asian olevan sitä paremmin ymmärtääkseen. Nainen ei Kekkosellekaan näytä olleen vain uroksen tarvitsema naaras, vaan myös jotakin muuta, ehkäpä ennen muuta Goethen alkuvoimaksi kuvaama das Ewig-weibliche.

On helppo nähdä, että erotiikalla oli paljonkin tekemistä nuoren toimittajan ja vanhan presidentin suhteessa. Toimittaja ei esittele yksityiskohtia, mikä saattaa tänä maailmanaikana tuottaa monelle pettymyksen. Onhan uusi versio Tolstoin Sodasta ja rauhastakin nyt höystetty seksikohtauksilla, koska aika kuulemma sitä vaatii.

Siinä mielessä Tyrkön kirja on vanhanaikainen, mutta normaalilla mielikuvituksella varustettu lukija ei mielestäni sen takia jää mitään vaille. Sänkypuuhat koskevat sen osanottajia eivätkä muita ja tämä pätee presidentteihin yhtä hyvin kuin toimittajiin.

Toki molemmat päähenkilöt olivat elävästi kiinnostuneita myös politiikasta ja tässäkin suhteessa Tyrkön kirja on kiinnostava lähde.

Joku taisi tokaista, että kirja on vakuuttava osoitus Kekkosen arvostelukyvyttömyydestä. Näyttää näet siltä, että hän lörpötteli toimittajalle kaiken mahdollisen ja siis tavallaan jätti itsensä tämän armoille. Rajaton luottamus johon näköjään liittyi suuri naisellisuuden kunnioitus, jonka usein tapaamme intohimoisilla uroksilla, näyttää vanha Kekkosen mielessä syrjäyttäneen kaikki mahdolliset estot tässä suhteessa.

Kirja on tietenkin kuvaus vanhasta miehestä, joka kyllä toivoo elävänsä terveenä vielä kauan, mutta ainakin alitajuisesti tietää, että kyse on toiveajattelusta. Tästä näkökulmasta myös Tyrkkö on hänen viimeinen siteensä nuoruuteen ja siis tavallaan myös elämään, mikä antaa asialle erityisen merkityksen.

Toki Kekkonen yrittää hiihtää Jumalaa pakoon. Yli tuhannen kilometrin vuotuiset hiihtomäärät lähes kahdeksankymmenvuotiaalle miehelle ovat vaikuttavia. Toisaalta noiden kilometrien kerääminen vaikuttaa maaniselta ja lapselliseltakin.

Samaa on sanottava kalastuksesta. Minulle on jäänyt aina salaisuudeksi, miksi joidenkin kalamiesten pitää ehdottomasti saada suuria kaloja kiusatakseen niitä pitkät tovit siiman päässä ja lopuksi jopa heittää ne menemään.

Jälkimmäiseen syntiin Kekkonen ei tosin langennut. Kalastukseen ja muuhunkin elämään kuului hyvä kaveriporukka, jossa kulinarismi oli kunniassa. Itse asiassa Tyrkön kirja alkaa, lukemattomia aterioita kuvatessaan muistuttaa jo Viisikko-sarjan huippuhetkiä.

Muuten Kekkosen maku näyttää olleen turmeltumattoman maalainen ja ilmeisesti seurueen kulttuurinautinnot pysyivät enimmäkseen rillumarei-tasolla, mitä en sano piruillakseni, kunhan totean.

On sanottu, että Stalinin Neuvostoliitto oli maa, jota johdettiin gruusialaisesta juhlapöydästä. Kuten Kekkosenkin kaverit, Stalinin hovi rakasti viiniä, naisia ja yhteislaulua. Stalin oli tietenkin tyranni ja myös Kekkonen oli sitä sanan vanhassa kreikkalaisessa mielessä ja tämä tietysti turmeli molempien miesten luonteen, mikäli se ei jo alun perin ollut turmeltunut.

En kuitenkaan sanoisi, että tämäkään kirja olisi todistuskappale heikon presidenttivallan puolesta. Kekkonen ja häntä edeltävät presidentit olivat itse asiassa kaikki osoituksia siitä, miten paljon etevämpi on vahvan päämiehen valta kuin päättömän puoluetaistelun tyhjää jauhava koneisto.

Kekkosen tragedia oli siinä, ettei hän enää päässyt eroon vallastaan. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut antaa sitä muille. Karjalainen oli mahdoton, mutta vaarallinen kandidaatti ja Koivisto taas näyttää olleen Kekkosen mielestä saamaton jahkailija.

Kekkonen ei jää historiaan vain häikäilemättömyytensä takia, hänen poliittista nerokkuuttaan myös tarvittiin ja tulokset olivat parhaimmillaan loistavat. Siinä samassa poliittinen kenttä rämettyi, mutta siitä saamme kiittää sitä itseään.

Ruhtinaana Kekkonen uskalsi esittää rohkeita vaihtoehtoja. Yksi esittämättä jäänyt koski Suomen armeijan lakkauttamista.

Itse asiassa idean esitti Henrik Tikkanen. Idean lähtökohtana oli, ettei mikään valtio uhkaa Suomea ja että asiaan voidaan luottaa, koska se on kansainvälisten sopimusten takaama. Asevoimien ylläpito oli lisäksi valtavan kallista ja kävi yhä ylivoimaisemmaksi.

Niinpä Suomen olisi syytä yksipuolisesti ilmoittaa luopuvansa aseellisesta maanpuolustuksesta. Monet seuraisivat varmaan riemumielin esimerkkiä.

Näyttää siltä, että ajatus ainakin suuresti kiinnosti Kekkosta, mutta kun hänestä alkoi jo olla puhti poissa, ei sitä ruvettu ajamaan.

Juuri tämän hetken perspektiivistä idea saattaa tuntua kovin radikaalilta, mutta kaikki on suhteellista. Tikkanenkin näet edellytti, ettei rajojen vartioinnista tietenkään luovuta. Joku tolkkuhan se oli utopioillakin.

Kaiken kaikkiaan Tyrkön kirja on varsin hyödyllinen dokumentti, joka ei ainakaan häiritsevässä määrin ole omaksunut tämän ajan näkökulmaa, vaan säilyttää uskottavasti aikansa perspektiivin. Kyseessä ei myöskään ole sellainen banaali paljastuskirja, jollaisista roskajournalismi repii skuuppejaan.

Tyrkkö on varsin uskottava kirjoittaja ja hänen Kekkosensa on kiinnostava tuttavuus. Vanhan ukon vetovoima nuoreen toimittajaan nähden on mielestäni myös aivan ymmärrettävä asia ja asia toimii myös toisin päin. En pidä tätä juorukirjana ja kirjoittaja saa ainakin minulta monta pistettä siitä, että malttoi pitää asiat omana tietonaan näin kauan. Ei sitä joka tyttö olisi tehnyt.