Venäläisten Suomi-kuva

Venäläisten Suomi-kuva ja koprofagian ongelmat

Venäläisten Suomi-kuva on varsin läpikotaisin tutkittu aihe, vaikka siinä, kuten kaikissa historiallisissa teemoissa, riittääkin tutkittavaa yhä, loputtomasti.

Suomeksi ei valitettavasti ole saatavissa Valentina Naumovan pari vuotta sitten julkaisemaa järkälettä ”Tällä jättimäisen Venäjän kolkassa”, Здесь, на конце России исполинской. Sen sijaan löytyy kyllä Monikasvoinen Suomi, joka on rinnakkaisteos toimittamalleni kokoomateokselle Venäjän kahdet kasvot. Molemmat ovat saatavissa myös venäjäksi.

Venäläisten Suomi-kuvaa on tutkittu monesta näkökulmasta, Venäjällä aina väitöskirjatasolle saakka ja jos sanotaan, että se on voittopuolisesti poikkeuksellisen positiivinen, ei kyseessä ole pelkkä musta tuntuu-tason mielipide.

Sattumoisin tämä maine, voisi sanoa goodwill-varasto, on säilynyt näihin päiviin saakka ja vasta nyt uusien isäntiemme  konfrontaatiopolitiikka on pahaenteisesti syövyttämässä pois tätä pääomaa, jonka hankkiminen on vaatinut sukupolvien ajan.

Lasse Lehtinen on uudessa Kanava-lehdessä referoinut Valentin Kiparskyn vanhaa ja ansiokasta teosta Suomi Venäjän kirjallisuudessa.

Se on erikoislaatuinen kirja. Kiparsky teki sen tilaustyönä, jonka pontimena oli ilmeinen tarve ymmärtää hieman paremmin venäläisiä, joista loppujen lopuksi tiedettiin kovin vähän edes autonomian aikana.

Kirja ilmestyi sodan aikana, vuonna 1943 ja sen jälkeen uudelleen sen jälkeen, vuonna 1945. Voisi olettaa, että sattuneesta syystä nämä kaksi laitosta olisivat aivan erilaiset…

Näin ei kuitenkaan ole. Itselläni on ollut molemmat, mutta valitettavasti ne ovat monien muiden erityisen hyvien kirjojen tavoin tulleet niin sanotusti besorkatuiksi. En siis voi tässä suorittaa niiden vertailua, mutta ulkomuistista sanon, että ero on lähinnä siinä, että myöhempi laitos on laajempi.

Tarvetta kirjan merkittävään muuttamiseen ei siis ollut ja tämä jos mikä on paras tunnustus, minkä tutkija voi saada. Tulos ei ole suhdanteista riippuvainen.

Lasse Lehtisen artikkeli kuitenkin osoittaa, että kirjaa kuin kirjaa on mahdollista lukea monella tavalla, ainakin mikäli suhtautuu vapaamielisesti kirjoittajan tekstiin ja asettaa omat näkemyksensä etusijalle.

Lehtinen kirjoittaa juttunsa ingressissä, että ”Venäläisille Suomi on hassunkurinen historiallinen oikku, jonka oman etunsa vuoksi tulisi kuulua suuren naapurin vaikutuspiiriin, mutta joka jostakin syystä kapinoi omaa etuaan vastaan”.

Tällainen luonnehdinta toki vastaa erinäisten suurvenäläisten imperialistien ja slavofiilien näkemyksiä, mutta se on vain pieni osa totuutta eikä suinkaan se kiinnostavin osa siitä.

Tähän voi sanoa, että itse kutakin kiinnostavat erilaiset asiat, eikä mikään näkökulma ole objektiivisesti toista kiinnostavampi. Tähän kuitenkin uskaltaisin sanoa, että Suomen historiallinen erikoisuus on jotakin, jonka ymmärtäminen vasta avaa silmät näkemään, ettemme ole olleet van mikä tahansa naapuri, vaan ennen muuta myönteinen sellainen, mikä on suurelle Venäjällekin ollut harvinaista herkkua, suorastaan ainutlaatuista.

Kyse ei ole vain niin sanottujen ”paskansyöjien” eli naapuria kritiikittömästi liehakoivien piirien uskomattomasta tarinasta, vaan aivan toisesta suhteesta.

Lehtisen mukaan venäläisten ”isäntämieli” Suomeen nähden ei suinkaan ole bolševikkien keksintö. Moista tuskin kukaan lienee kuvitellutkaan. Tähän voi lisätä, ettei myöskään ruotsalainen ylemmyydentunto suomalaisia kohtaan ole ruotsalaisten sosialidemokraattien keksintö.

Mikäli haluaa käyttää historiaa argumenttina nykyisyyttä koskevassa keskustelussa, mikä ilmeisesti on Lehtisen agenda, pitää ensin ymmärtää, mitä historia tarkoittaa ja miten sen lähteitä on luettava

1800-luvun alussa Suomi oli venäläisille eksoottinen ja pitkälti myös primitiivinen maa. Tämä ei ole vihamielisen tai ylenkatseellisen propagandan näkökulma, vaan pelkkä totuus, jonka suomalaisuusliikkeen pioneerit olisivat ilman muuta olleet valmiit allekirjoittamaan.

Ne venäläiset kirjailijat, jotka kuvasivat tuon ajan Suomea, edustivat yleisesti ottaen ylimystöä ja jopa hovipiirejä. Kuvaukset Suomen vaatimattomista oloista on nähtävä tuota taustaa vasten.

Sitäkin kiinnostavampaa on havaita erinäisten kirjailijoiden, kuten Faddei Bulgarinin mitä sydämellisimmät kuvaukset Suomesta ja jopa sen maaseudulta. Näitähän myös Kiparsky selostaa, mutta ilmeisesti asia oli jäänyt Lehtiseltä jostakin syystä huomaamatta.

1800-luvun lopulla Pietarissa yllättäen huomattiin, että sinne jonnekin Viipurin taakse oli syntynyt oikea valtio. Tsuhnan leikillisen pilkkaamisen sijasta Suomi alettiin nyt ottaa vakavasti, huomauttaa Kiparsky.

Tähän liittyi ankara sanasota venäläisten ja suomalaisten lehtien välillä. Jostakin syystä Kiparsky tosin sivuuttaa tämän aineksen, jossa todella olisi suomalaisvastaista sappea yltäkylläisesti.

Mutta samaan aikaan Venäjällä nousi Suomea ja suomalaisuutta puolustava ja jopa ihaileva mieliala, jonka voinee sanoa olleen varsinaisen intelligentsijan piirissä vallitseva.

Lehtinen referoi artikkelissaan Leonid Sobolevin kirjassa Kapitalnyi remont olevaa kohtaa, jossa muuan venäläinen juo itsensä helsinkiläisessä ravintolassa juovuksiin, alkaa räyhätä ja päätyy pahnoille.

Ikävä kyllä, Lehtisen referaatista välittyy vain se asia, että räyhääjä kysyy itseltään, kuka täällä oikein on isäntä, venäläiset ja suomalaiset ja haluaa korostaa edellistä vaihtoehtoa.

Lukijalta jää kokonaan ymmärtämättä, että kyseessä on huikea parodia suurvenäläisen sovinistin kulttuurisokista Suomessa, jossa kaikki toimii moitteettomasti ja korrektisti ja joka aivan ilmeisesti on kehityksessä emämaata edellä.

Vieraassa tämä herättää kunnioittavaa hartautta, kunnes hän humalapäissään kiukustuu omaan takapajuisuuteensa ja typerästi yrittää vakuuttaa olevansa isäntä Suomessakin. Sobolevin teos parodioi ylipäätäänkin keisarivallan loppuaikojen Suomi-syöjien sovinismia ja on hyvin Suomi-myönteinen.

Lehtinen puhuu juttunsa lopussa vielä siitä, että Neuvostoliitossa ärsyynnyttiin, kun Suomessa haluttiin puhua maan puolueettomuudesta, Moskovan helmaanhan Suomi kuului ja ”myöntyväisyysmiehiä” vain halveksittiin, kuten enemmän tai vähemmän muitakin suomalaisia, näyttää sanoma olevan.

Tämä kyllä menee aika kauas siitä, mitä kirjallisuus saattaa kertoa kansan imagosta. Jälkimmäinen lähdeaineisto ei suinkaan välitä kuvaa suurvenäläisestä sovinismista vallitsevana asenteena Suomeen nähden.

Joku amerikkalainen tarkkailija huomautti joskus, että suomalaisten ja venäläisten suhteet ovat ainutlaatuiset siinä suhteessa, että venäläiset aidosti arvostavat suomalaisia, mutta samaan aikaan myös suhtautuvat heihin lämpimästi.

Tässä on asian ydin, ei suinkaan ”paskansyöjien” halveksittavassa roolissa. Suomalaiset ovat aikanaan ansainneet hyvän maineensa Venäjällä olemalla rehellisiä ja rohkeita. Tätä asiaa ei kannata vähätellä eikä vääristellä. Bryssel ja Berliini syöttäisivät meille mielellään vain omaa tuotostaan, mutta se haisee jo kauas eikä se kehumalla muuksi muutu.