Tarttis tehdä vaikkapa taidemuseo

Tarttis tehdä jotakin, Helsingissäkin

Helsinkiä näyttää vaivaavan suuri tekemisen puute siitä huolimatta, että Kalasataman rakennustyö taitaa olla yksi Euroopan suurimmista sen jälkeen, kun Moskovassa on rakentaminen alkanut hiljentyä ja Berliini alkaa olla valmis.

Suunnitelmissa riittää: Pasilaan tehdään uusi Manhattan, Malmin lentokenttä myllerretään asunnoille ja Laajasalon rantaan tehdään niitä myös. Jätkäsaari ja Hernesaari pöhisevät myös pian monimuotoista elämää. Sitten tulevat nämä Kruunusillat ja Guggenheim-museo. Talsingin tunnelia tutkitaan ja ihmisputkiposti voisi myös olla hyvä olemassa.

Raha ei lopu eikä ruma tartu, lauleli aikoinaan Luomansuun Anssi. Reilu meininki on nyt myös Helsingissä. Vanhan sanonnan mukaan pyytäessä ei pidäkään pelätä ja nykyviisauden mukaan lainaa voi aina ottaa niin paljon kuin joku hölmö antaa. Siitähän ei mene edes korkoja, päinvastoin.

Niinpä Helsinki näyttää lähteneen aivan eri linjoille kuin Berliinistä ohjastettu hallituksemme, joka pitää rahahanoja tiukalla. Se tuntuukin mukavalta, sillä täytyyhän raha saada liikkeelle ja kiertämään. On tärkeää, että on myös töitä. Itse asiassa se on aivan keskeisen tärkeää. Se, että ne menevät virolaisille, on taas ammattiliittojen itse aiheuttama ongelma. Parempi sekin kuin ei mitään.

Kaikki aikakaudet ovat rakentaneet mahtirakennuksia, joista ne voi myöhemmin tunnistaa. Poikkeuksia taitavat olla vain 1950- ja 60-luvut, jotka kyhäsivät pellot täyteen navetan näköisiä laatikoita. Niillä täytettiin jopa suurkaupunkien pommitetut keskustat, kuten etenkin Berliinin surkea esimerkki osoittaa.

Mahtirakennuksia ei korvaa se, että vanhukset saavat vaippansa ja syövät kunnolla. Ne ovat asioita, jotka on hoidettava rakentamisesta riippumatta ja niiden voi sanoa kuuluvan ihmisoikeuksiin. Rakennukset eivät niihin kuulu, niillä aikakausi ilmentää omaa henkeään.

Muistan miten 1960-luvulla, kun Temppeliaukion kirkkoa alettiin rakentaa, ilmestyi kallioon teksti Biafra. Muutama teologian opiskelija oli saanut päähänsä, että uuden kirkon sijasta rahat oli lähetettävä ulkomaille, jossa eri heimot kiistelivät vallasta ja onnistuivat saamaan aikaan nälänhädän hedelmällisessä maassa.

Maailman ongelmia toki voidaan pitkittää loputtomasti rahoittamalla niiden ylläpitämistä rikkaiden maiden veronmaksajien pussista. Sen näkeminen monumentaalirakentamisen vaihtoehtona olisi todellinen kulttuurin konkurssijulistus, mutta sellaista ei näköjään nyt olla antamassa.

Sen sijaan aiotaan rakentaa taidemuseo Helsingin parhaalle paikalle, Eteläsatamaan. Olin vähällä kirjoittaa, että se halutaan rakentaa hinnalla millä hyvänsä. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Hinnaksi arvioidaan nyt 130 miljoonaa euroa, mikä koskee vain itse rakennusta. Sen lisäksi tulee lisenssimaksuja 30 miljoonaa.

Tässä on siis kyse arviosta. Kuten kokemus osoittaa, tällaiset arviot on yleensä virtaviivaistettu siten, että projektien todellinen hinta voi hyvinkin muodostua kaksinkertaiseksi.

Mutta sehän on vain rahaa, jolla ei sinänsä ole erityistä arvoa. Raha tulee ja menee, eikä tarkoituksena voi olla koota mitään Roope-sedän rahasäiliötä, jonne se sijoitettaisiin. Arvo syntyy vasta sitten, kun rahalla hankitaan jotakin reaalista. Guggenheimin tapauksessa se merkitsee työtä ja taloudellista aktiivisuutta ja myös mahtavaa rakennusta.

Kuten kansantalouden oppikirjat ainakin ennen totesivat, mikä tahansa investointi tuottaa suunnilleen saman verran kerrannaisvaikutuksia, kuten työtä, ja ennen se yleensä myös pani rahan kiertämään kotimaassa. Nykyään se taitaa suurelta osin karata täältä kauas, mutta hyvä, että jotakin tapahtuu jossakin. Miksi juuri me olisimme erityisasemassa? Näinhän me globalisaatiota ymmärtävät ajattelemme.

Niinpä tämä piristysruiske taloudelle ei ole mikään argumentti juuri Guggenheimin puolesta. Mikä tahansa tuhlaus saisi aikaan saman asian.

Täysin hihasta vedetyt argumentit Guggenheimin tuottamista turistivirroista kuulostavat lohdullisilta ja saattavat tietenkin osoittautua myös realistisiksi. Onhan meillä jo Kiasmaa ja Emmaa ja HAMia ja mitä niitä onkaan. Näyttelyt ovat usein ns. kansainvälistä huippua. Mitä se merkitsee, selviää, kun niitä käy katsomassa.

Tosiasia on, että taidepiirit juoksevat laumana kellokkaidensa perässä ja kiiruhtavat ylistämään aina sitä, mikä auktoriteettien mielestä on merkittävää. Niinpä ns. hypefaktori saattaa korottaa minkä tahansa mitättömyyden arvoon arvaamattomaan.

Provinsiaalisen pienen maan auktoriteeteilla ei sen sijaan ole mitään valtaa määritellä aikakauden uusien teosten arvoa. Se tehdään muualla ja mikäli halutaan hyötyä tämän tavaran näyttämisestä, on siitä maksettava asianomaiset maksut.

Kyseessä on siis showbiz puhtaimmillaan. Toisin sanoen rahaa tehdään tyhjästä. Se on kuitenkin suotu vain harvoille ja valituille pankkimaailman ulkopuolella.

Joka tapauksessa on selvää, että myös tämä aikakausi haluaa jäädä tulevien sukupolvien tietoisuuteen lyömällä oman leimansa Helsingin kaupunkikuvaan. Eteläsatama on sen verran herkkä alue, että suuret muutokset sen alueella huomataan varmasti. Sikäli kaikki menee oikein.

Guggenheimin hinta ei välttämättä ole aivan tolkuton. Hienosta rakennuksesta täytyy maksaa ja ajatelkaamme, mitä Helsinki olisi ilman Töölönlahden rannan rakennuksiaan. Muistan sen ajan hyvin ja eihän siinä hurraamista ollut.

Finlandia-talon rakentamisesta yritettiin aikoinaan nostaa suuri haloo vedoten muistaakseni juuri vanhusten vaippoihin, mutta sattuneesta syystä se vain rakennettiin.

Osaamattoman arkkitehdin karkean virheen ansiosta talon akustiikka on katastrofi ja sen seinät täytyy määräajoin uusia. Siitä huolimatta se ainakin on ulkoisesti komea ja oli aikoinaan myös välttämätön tiettyyn tarkoitukseensa. Nyt se on monumentti, suorastaan maailmanhistoriallinen.

Finlandia-talon hinta oli muistaakseni puolet sen ajan uuden ja uljaan matkustajakoneen, DC-10:n hinnasta. Koneet on nyt kai jo romutettu, mutta talo pysyy.

Mahtirakennuksilla on paikkansa jokaisessa maassa ja jokaisessa kulttuurissa. Mutta tärkeää on myös se, millaisia ne ulkoisesti ovat.

Moreau Kusunoki-arkkitehtien suunnitelma Guggenheim-museoksi on kaamea ja synkkä. Se muistuttaa jotakin Sormusten herran  tornia tai Tähtien sodan fantasiahirvitystä. Se siis ainakin tekee vaikutuksen.

Ennen kuin kiiruhdamme sanomaan wow, pysähtykäämme kuitenkin miettimään, miltä tällainen pytinki näyttää vaikkapa Olympialaiturilta katsottuna. Kylläpä se taitaa silmää loukata ja pahasti.

Mutta ehkäpä ajallemme onkin tyypillistä juuri sellainen hälläväliä-ajattelu, jota Gugge sopivasti kuvaa. Kaupunkihan ei ole ulkomuseo, jonka pitäisi olla edes jossakin määrin vailla luovia ristiriitoja. Onhan meillä sitä paitsi tällä alueella jo Enso-Gutzeitin sokeripala, joka tekee rumuudellaan ainutlaatuisen vaikutuksen.

Ei Helsinki ensimmäinen arvomaisemansa tuhonnut kaupunki olisi. Ajatellaan vaikkapa Lontoon Cityä. Roger Scrutonin kaltaisille esteetikoille sen nykytila taitaa tuottaa suorastaan fyysistä pahoinvointia, mutta kun turistille kerrotaan, että se on hieno, niin he löytävät siitä juuri sen hienouden ja tulevat innoissaan sitä ihailemaan.

En oikein tiedä, pitäisikö meidän todella pelätä Guggenheimia. Se on saatanallisen ruma ja kolkko rakennus ja sitä paitsi hirvittävän kallis, mutta jos ihmisten päähän meillä ja muualla saadaan ajettua vakaumus, että kyseessä on stupor mundi, maailman ihme, niin kaikki on pelastettu.

Guggenheimin hype nosti kerran Bilbaon rappiosta menestykseen. Se oli epäilemättä jonkinlainen ihme. Ehkä sellainen siis voisi tapahtua myös Helsingissä?

Sanotaan, että vahva usko tekee kaiken mahdolliseksi. Guggenheimin kohdalla tämä tosin on onnistunut vain Bilbaossa, mutta ei sen sijaan sen muissa kohteissa. Mutta ainahan voi yrittää. Pyytäessä ei pidä pelätä, ainakaan kauppiaan. Ja ainahan yksi myy ja toinen sitten ostaa. Kauppoja ei sitten pureta, vaan pidetään se, mitä säkissä saadaan. Mitä se mahtaakaan olla sinänsä tarpeellisten menojen (niitä siis tarvitaan) ja hirveän rakennuksen lisäksi ei kukaan tiedä eikä voi tietää.

Tuleville sukupolville ainakin tulisi ihmettelemisen aihetta ja nykyiset päättäjät voisivat ehkä saada itselleen muistotaulun Engelin ja Ehrströmin tapaan.