Totisten toverien maailmat

Totisten toverien maailma

Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa, etteivät huippukoomikot Amerikassa enää uskalla esiintyä kampuksilla. Syynä on näköjään se, että opiskelijat eivät suvaitse väärinajatteluun vetoavaa huumoria ja saattavat jopa estää sellaiset esiintymiset, jotka niin sanotusti pahoittavat heidän mieltään.

Saarikoski tulkitsee asian niin, että opiskelijat, jotka maksavat saamastaan palvelusta huimia summia, olettavat, että juuri heidän mielipiteensä on laki, eikä siitä poikkeavaa puhetta tarvitse suvaita.

Nämä ihmiset elävät siis jonkinlaisessa yksiulotteisessa maailmassa, jossa hyvinajattelu ja sitä heijastava uuspuhe ovat erehtymättömästi tunnistettavissa, eikä niistä ole mahdollista veitsellä vitsejä muutoin kuin astumalla aisan yli eli rikkomalla poliittisen korrektiuden pyhiä koodeja.

On turha sanoakaan, että ilmiö tunnetaan kaikista totalitaarisista yhteiskunnista. Kuvitelma maailman täydellisestä käsitteellisestä hallinnasta ja sitä adekvaatisti kuvaavan kielen tuntemuksesta ovat aina olleet tyypillisiä yksinkertaisille sieluille, jotka yrittävät pakottaa ajattelutapansa kaikille muillekin.

Sivumennen sanoen, joskus on väitetty, että suomalaisilla olisi aivan erityistä taipumusta käyttää niin sanotusti yksitasoista kieltä ja sen mukaista ajattelua. Savolaisten tiedetään olevan tässä suhteessa poikkeus. Ranskalaisilla on myös tätä lahjakkuutta.

Huumori perustuu juuri kielen ja todellisuuden eri tasoilla leikittelyyn ja niiden sekoittamiseen, joten totisten toverien osaksi jää väistämättä pysyminen sen ulkopuolella. Sen sijaan he tietenkin saattavat nauraa vaikkapa vahingonilosta tai muista pätevistä syistä.

Neuvostoliiton entisestä pääideologista Mihail Suslovista sanottiin, että hän nauroi eläessään vain kerran ja se tapahtui silloin, kun hän kuuli, että Mao Tsetung oli kuollut.

Mutta varsinainen huumori muodostaa oman valtakuntansa, jonne totisilla tovereilla ei ole pääsyä. He joutuvat sen sijaan luomaan omia naurettaviksi tarkoitettuja olkiukkojaan, joille sitten velvollisuuden ja ylemmyyden tunnosta hohotetaan. Sellaisiahan ovat kuvitellut tyhjästä loukkaantujat, kuten juuri tuo tunnettu Mielensäpahoittaja.

Siinähän on henkilö, jonka kuvitellut sielulliset kärsimykset eivät synny pätevästä syystä toisin kuin vaikkapa niiden, jotka kokevat todellista tuskaa kuullessaan sanan neekeri, femakko tai jotain vastaavaa.

Mutta aito huumorihan pelaa usein juuri sillä, että se, pysyen hyvän maun ja hyvien tapojen rajoissa tai ainakin niiden rajoilla, pakottaa ihmisen näkemään myös sen puolen totuudesta, jonka yksitotisen vakava setviminen olisi yhtä typerää ja mautonta kuin sen olemassaolon kieltäminen.

Huumorin olemusta on tietenkin pohdittu maailman sivu, mutta yhä sen arvoituksen ratkaisu taitaa olla kesken. Tämähän on tilanne, jollaista tosikot eivät voisi sietää ja se voi olla yksi syy siihen, ettei koko asia heille avaudu.

Freudin teoria vitsistä ja sen suhteesta alitajuntaan vaikuttaa osuvalta, sanottakoon hänen näkemyksistään sitten mitä muuta tahansa. Myös sellainen klassikko kuin Vladimir Nabokov on mielestäni tavoittanut jotakin olennaista kuvatessaan Gogolin huumoria.

Nabokovin kuolemattoman kiteytyksen mukaan tuntuu Gogolia lukiessa joskus siltä, ettei kosmisen ja koomisen välillä ole muuta kuin yhden kirjaimen ero. Samaan tapaan toimii usein Matti Kuusen mukaan myös savolainen huumori: arkiajattelumme surkea banaalisuus tulee oikeaan valaistukseensa, kun se nähdään sub specie aeternitatis. Se naurattaa jo pakostakin.

Mutta tällainen, syvällinen näkökulma mailmaan jää iäksi saavuttamatta sille, jonka mielestä maailmasta on rangaistuksen uhalla puhuttava ja ajateltava vain luvallisilla newspeakin käsitteillä ja ymmärrettävä sijoittaa vaadittava tunnetila aina sinne, missä sen virallinen paikka on.

Niin sanotut taistolaiset tunnettiin aikoinaan suurina tosikkoina ja he ovat taas saaneet arvoisiaan seuraajia. Tuskinpa kyse niinkään voi olla vain siitä, että he pitävät oikeutenaan kuulla vain sitä, minkä itse hyväksyvät ja tuskinpa niin sanottu nollatoleranssi syntyy vain rettelöinnin halusta ja korvausten saalistamisesta.

Eiköhän kyseessä pääasiassa ole joko aito henkinen kypsymättömyys/vammaisuus tai sitten pysyvästä kapeasieluisuudesta johtuva pyrkimys pakottaa itsensä pitämään ihanteena yksiulotteista maailmaa, jonka piiriin kaikki toisetkin on tavalla tai toisella pakotettava.

Sellainenhan voi tapahtua vain mielikuvituksessa, mutta kokemus osoittaa, että tietty ihmislaji saattaa useinkin kyetä pitämään aivokummituksiaan totuutena pitkiäkin aikoja. Huumori voisi antaa aavistuksen siitä, mitä totuuden hetki tuo tullessaan, mutta juuri siksi se halutaan kieltää ja todistella ikäväksi ja loukkaavaksi.