Keskustelu saapui

Keskustelu saapui Suomeen

Tänä maailmanaikana keskustelutkin kiertävät maailmaa. Niinpä kaikkialla on yksinkertaisesti pakko keskustella samasta asiasta kuin Valloissakin.

Jos rapakon takana masinoidaan liike nimeltä Black lives matter, se leviää ilman muuta myös sen toiselle puolelle. Englannissa kuulemma täysijärkisissä piireissä ihmeteltiin suuresti, mitä tekemistä kampanjalla siellä oikein oli, kun ei niitä Amerikan paikalla ampumisia siinä maassa ollut lainkaan.

En pysähdy tässä kysymään, miten järjellinen koko kampanja oli edes Amerikassa. Joka tapauksessa globalisoituneessa maailmassa voimme todeta kampanjoiden kiertävän maasta toiseen aivan riippumatta siitä, onko niihin jonkinlaista kotoperäistä aihetta vai ei. Sellainen voidaan aina löytää. Laumakäyttäytyminen on aina siinä määrin epä-älyllistä, että kaikki esimerkit hyväksytään kritiikittä, tärkeintä on päästä mukaan. Omien aivojen heittäminen narikkaan on tunnetusti näissä yhteyksissä se juttu, joka vetää mukaan ja antaa ihanan vapauden tunteen.

Helsingin Sanomissa kerrottiin tänään taas yhden keskustelun saapumisesta Suomeen. Kysymys oli siitä, oliko oikein pitää museoissa esillä sellaisia töitä, jotka esittävät naisen kyseenalaisessa valossa.

Konkreettiseksi esimerkiksi meidän vaatimattomassa maassamme löydettiin Gallen-Kallelan Väinämöistä ja Ainoa esittävä maalaus.

Epäilemättä toimittajat tekevät työnsä silloin, kun he eivät sekoita toisiinsa uutista ja kommenttia, vaan kertovat pöyristyttävistäkin ilmiöistä viileästi. Ihmettelen tosin sitä sangen arvattavaa sävyä, jossa tietyt asiat laatulehdissämme kovin usein esitetään.

Kansainvälinen keskustelu (#metoo!) on toki joitakin niin tärkeää ja arvovaltaista, että se on ehdottomasti noteerattava silloinkin, kun sen älyllinen taso hipoo nollaa ja kun koko aihepiirillä ei meidän maassamme ole mitään tekemistä. No, onhan se hyvä tietää, että olemme tässä sivilisaatiossa mukana yhtenä sen tasavertaisista jäsenistä…

Mutta miksi ihmeessä kenenkään päähän ei näytä edes pälkähtäneen, miten skandaalimaista olisi sensuroida taidetta poliittisin (PC) perustein? Tapahtuiko sellaista edes pahimmissa diktatuureissa?

Natsien vainoama rappiotaide on toki esimerkki juuri tältä alalta, mutta esimoderneja klassikoita hekään eivät kehdanneet ahdistella. Sama koskee Neuvostoliittoa.

Olisiko joku kehdannut edes Stalinin ankarimman taideohjauksen aikana kysyä, onko klassisilla kuvataiteen tuotteilla oikeutta olla esillä museoissa?

Ei olisi. Toki futuristit olivat hieman aikaisemmin kehottaneet polttamaan koko vanhan taiteen, mutta heidät pantiin ennen pitkää ansaitsemalleen paikalle. Tämä siitä huolimatta, että uuden ihmisen luominen kaikitenkin edellytti myös asianmukaista taidetta, jota vanhat sukupolvet eivät olleet kyenneet luomaan.

Kuvitellaanpa nyt vaikka sitäkin, että futuristien ohjelma olisi edes osittain toteutettu…

Joka tapauksessa myös Stalinin Neuvstoliitossa ymmärrettiin, että nuo menneisyyden ihmiset olivat tehneet parhaansa ja saaneet aikaan jotakin suurta oman aikakautensa edellytysten mukaisesti. Sen kieltäminen olisi yksinkertaisesti ollut barbariaa ja barbariaa voi vain hävetä.

No, kuten tiedämme, tietyissä piireissä on jo hyvän aikaa sitten julistettu, että häpeän aika on ohi. Asian kyllä huomaa. Samoin huomaa helposti sen, että tämä joukko on kulttuurisesti maho eikä kykene luomaan mitään sellaista, jolla olisi kyky saada ihmiset valtaansa taiteellisten ansioiden voimalla.

Niinpä on päädytty totalitarismin tympeimpään keinoon eli sensuuriin. Se saattaa tuntua hullunkuriselta ja tietysti sitä onkin, mutta kun se yhä laajemmissa piireissä otetaan vakavasti kuin suuri kulttuurivirtaus ikään, alkaa se väistämättömästi vaikuttaa. Tätä uutta futurismia kavahtakaamme!

Laumajärjellä toimivat ihmiset ovat näköjään jo siinä määrin irtautuneet normaalista aivojen käytöstä, etteivät edes kysy, millaisiin yleisiin periaatteisiin voitaisiin tukeutua sensuroitaessa sellaisia taiteen tuotteita, jotka kuvaavat jotakin epämiellyttävää, epätoivottua tai muuten pahalta tuntuvaa asiaa.

Olisiko kiellettävä taisteluiden, kuoleman ja kärsimyksen esittäminen (krusifiksit!) vai mieluummin heteroseksuaalisen viehättävyyden, kopulaation ja himon kuvaaminen? Vai ehkä molemmat? Mitä tuotaisiin tilalle? Onko uutta ja korrektia taidetta jo olemassa, vai pitäisikö sitä tilata?

No, kysymystä niin sanoakseni pedagogisesta taiteesta olen jo käsitellyt toisaalla, sat sapienti.

Mutta mitäpä voisimme ajatella ihan konkreettisesti Väinämöisen ja Ainon tarinasta ja sitä kuvaavasta Gallen-Kallelan taulusta?

Onko Aino tässä kuvattu kyseenalaisessa valossa? Asia on kuulemma kiihdyttänyt taidemaailmaa. Millä tavalla? Mieleen tulee, että Väinämöinen tässä nähdään tottelemassa sydämensä ääntä, kuten ymmärtääkseni edistyspiirien käsityksen mukaan aina asiaan kuuluu ja Aino puolestaan tekee samoin.

Minusta Aino tekee äärimmäisen tyhmästi, koska tarjolla sentään olisi hyvin arvostettu asema yhteiskunnassa, mutta arvatenkin hänen sydämensä kehottaa niin tekemään. Lopputulos on traaginen ja olisi kovin suotavaa, että se olisi toisenlainen. Kalevalassa kuitenkin kerrotaan näin.

Kun aikoinaan muuan suurlähettiläs maljapuheessaan lohkaisi, että Karjalan vaakuna tuo mieleen ikäviä muistoja, kiiruhti heti joku mielistelevä pölhö-Kustaa ehdottamaan, että vaakunaa voitaisiin muuttaakin.

Näin ei kuitenkaan tehty. Tietenkin myös Kalevalaa voitaisiin muuttaa, mutta luulenpa, ettei muuteta. Minä ainakin vastustan sitä. Toisaalta olisi hauskaa myös nähdä PC-Kalevala.

Hölmöt meillä on aina keskuudessamme eikä siitäkään asiasta taida olla valitusoikeutta. Niiden, jotka vielä uskaltavat käyttää normaalia talonpoikaisjärkeä pitäisi kuitenkin havahtua joka kerta kun ehdotetaan jotakin niin päätöntä kuin poliittinen sensuuri. Lauma on vaarallinen.

Klassiseen taiteeseen kohdistuvana jo pelkkä ehdotus on niin skandaalimainen, että se on syytä leimata häpeän poltinmerkillä siitä huolimatta, etteivät asialla olevat älykääpiöt osaakaan hävetä.