Lapsilta kielletty

Henkisen alaikäisyyden ongelmia

Muistelen että vasta edesmenneen hesarin teatteriarvostelijan Jukka Kajavan aikana sai meillä alkunsa uudenlainen tapa arvioida näytelmiä.

Kriteerejä oli kaksi: esittääkö näytelmä elämästä edistyksellisen näkemyksen ja artikuloivatko näyttelijät selkeästi. En muista huomanneeni mitään muita mielenkiinnon kohteita, mutta enpä tainnut niitä arvosteluja kovin tarkkaan lukeakaan.

Se nyt vain ei kiinnostanut ja aivan erityisesti eivät kiinnostaneet ne arvostelijan kiitosta osakseen saaneet simppelit moraliteetit, joista varmaankin olisi voinut oppia edistyksellistä elämänasennetta, mutta tiesin jo muutenkin millainen se oli.

Tietysti koko ajatus teatterista, elokuvasta ja taiteesta yleensä eräänlaisena aikuiskasvatuslaitoksena oli jo sinänsä naurettava ja on sitä yhä. Toki tuon ajan lapsellisuuksista esimerkiksi nuorisopolitiikan alalla on jo päästy irti, mutta tuo holhoavan edistyksellisyyden ideologia on yhä voimissaan.

Sen päätukikohta näyttää olevan feministisellä puolella, jossa minkä tahansa taiteellisen tuotteen tärkeimpänä ominaisuutena pidetään sitä, miten nainen esitetään.

Naisen esittäminen viehkeyteen ja suloisuuteen panostavana tunneolentona, jolle keskeistä on se, millaisena muut häntä pitävät eli siis naisellisena siinä mielessä, kuin asia on sekä meidän että muidenkin tietämieni kulttuurien piirissä aina ymmärretty, on feministisestä näkökulmasta katsoen virhe.

 Virhe on tässä ymmärrettävä samoin kuin aikoinaan neuvostokommunismin piirissä: se tarkoittaa diversiota ja sabotaasia, joka hyödyttää vihollista. Kirkollisissa piireissä käytettiin sanaa synti, mutta tieteellinen sosialismi ja feminismi ottivat/ottavat asian ankarammin.

Syntejähän on ollut ainakin kristinuskossa tapana myös antaa anteeksi, mutta virheet ovat ns. tieteellisessä ajattelussa asia erikseen. Niiden takana on vihollinen, josta selvitään vain se tuhoamalla.

Neuvostoliitossa elokuva ja teatteri koettiin ideologisesti ensiarvoisen tärkeiksi ja niinpä olikin luontevaa, että ne olivat myös ankaran sensuurin alaisia. Koska esimerkiksi klassikkojen kieltäminen kuitenkin oli jostakin syytä arkaluontoiseksi koettu asia, koetettiin ainakin huolehtia siitä, että pikkuporvarillisuutta esittävien (ja siis ehkä sitä propagoivien!) taiteen tuotteiden katsojakuntaa pyrittiin rajoittamaan.

Niinpä esimerkiksi sentimentaaliset romanssit voitiin sallia yleisölle, joka jo oli pikkuporvarillista ja tietoisuudeltaan turmeltunutta. Sen sijaan proletaareille moinen olisi ollut myrkkyä ja sitä pyrittiin suojelemaan estämällä vääränlaisen kulttuurin esittämistä työväen kulttuuritaloissa.

Elokuva, tuo taiteista tärkein oli erityisen vaarallinen, sillä sitähän menivät katsomaan kaikki. Luin joskus noita sensuurihallinnon papereita, mutta nyt en muista, millä tavalla valvottiin esimerkiksi amerikkalaisia elokuvia. Ajan mittaan joka tapauksessa huomattiin, että nehän voi kieltää kokonaan.

Kiusallista oli, ettei klassikkoja itse asiassa voinut kieltää, ei des Dostojevskia. Tämä johtui siitä, että bolševistinen kulttuuri väitti omaksuneensa menneestä ja ohitetusta porvarillisesta (ja feodaalisesta ym.) kulttuurista sen parhaan ja kestävimmän aineksen eli klassikot. Se jatkoi niiden työtä ja rakensi niiden päälle.

Niinpä Dostojevskin tiettyjä teoksia piiloteltiin ja julkaistiin mitättöminä painoksina. Sama koski jopa Puškinia. Kulttuurin jättiläisten saavutuksia ei kuitenkaan sinänsä kielletty, vaikka niistä väärin luettuina löysi helposti tuomion koko vallitsevalle menolle. Kukapa sellaista olisi kuitenkaan uskaltanut tehdä, edes ajatuksissaan?

Olemme samassa tilanteessa. Koko klassinen kirjallisuus esittää maailman toisenlaisena kuin sen ns. edistyksellisten piirien mielestä pitäisi olla.

Ajatelkaamme vain nyt esimerkiksi Tolstoin Sotaa ja rauhaa. Miten toisenlaisia sen hahmot ovat kuin heidän pitäisi olla! Mikäli joku Pierre nyt on niin sanotusti positiivinen sankari, niin kuka hänestä oikein jaksaa innostua? Kuka tahansa murhamies on parempi.

Entä Nataša? Hurmaava tyttönen, mutta lopultakin hupakko, joka antaa kauniiden kasvojen vietellä itsensä täysin vastuuttoman tyhjäpään kelkkaan ja samalla pettää annetun sanansa!

Ehkäpä Natašan tunnetussa ratsastuksessa oli jotakin rajoja rikkovaa ja siis sellaista, jonka lukemista tai näyttämistä keskivertokansalaiselle voisi pitää hyväksyttävänä, mutta mitä tapahtuikaan, kun tästä tytöstä tuli nainen!

Tolstoihan sanoo asian suorastaan hävyttömästi: Natašasta tuli naaras… Naaras taas tottelee vastojaan ja keskittyy hoivaamaan jälkeläisiään.

Infantiilille feministille tällainen asia on tietenkin sietämätön sekä elettynä että ajateltuna. Miten sellaisen esittämistä voidaan sallia? Miksi? Pitäisikö tuota romaania vielä pitää suurenakin taiteena?

Tiedän, että feministinen kritiikki ei haluakaan tunnustaa herra Tolstoin suuruutta, mutta tekee sen sijaan tavattomasti töitä todistaakseen, että perheen varsinainen nero olikin rouva Tolstoi, jonka nousun kukoistukseen patriarkaatti katkaisi.

Tämä tuli vain mieleeni, kun huomasin NYT-lehden arvostelun TV-sarjasta Fifty Shades of Grey. Suomalaista nimeä ei kukaan näytä kyenneen sarjalle keksimään.

No, joka tapauksessa näyttää siltä, että kyseinen sarja esittää jonkin nuoren naisen ujona ja kokemattomana.

Hänet näyttää saavan seksuaaliseksi saaliikseen kokenut miespuolinen irstailija, joka on ottanut tehtäväkseen opettaa tytölle kaikenlaista alaan kuuluvaa.

Nainen, tyttö kai lähinnä, ei ole asioista oikein kiinnostunut, ymmärtämättömyyttään, ja häneltä tuntuisi jopa puuttuvan oma halu. Kieltäytymään hän ei kuitenkaan rupea, kun luksuselämä nyt sattuu kiinnostamaan. Kenen syy??? Naista muuten katsotaankin koko ajan ja arvaan, että se tapahtuu ns. mieskatseella.

Arvostelija näyttää olevan vimmoissaan moisesta filmistä eikä syynä suinkaan ole se pornahtavuus, jota siinä ymmärrän olevan. Syynä on naisen (siis yhden ainoan naisen) esittäminen toisenlaisena kuin hänen pitäisi olla kelvatakseen ns. positiiviseksi sankariksi koko viiteryhmälleen.

Haluaako arvostelija kenties selittää, ettei naissukupuolen edustajissa olisi erilaisia yksilöitä? Vai onko sellaisten esittäminen kiellettyä? Mistä syystä? Eikö kyseessä ole fiktio? Onko se tässä tapauksessa väärin kuviteltu?

Arvostelijan mielestä on ankeaa, että tällaista esitetään vielä Sinkkuelämän ja Girlsin jälkeen. #metoon jälkeen asia näyttää vieläkin kornimmalta, hän kertoo.

Koska nyt en enää ollenkaan ymmärrä, missä ongelma piilee, turvaudun arvaukseen ja tulkitsen asian niin, ettei sukupuolista ahdistelua (tai edes häirintää) ole moraalisesti lupa esittää kenellekään, ei edes sellaisille aikuisille, jotka jostakin syystä haluaisivat sitäkin katsoa.  Ei sitä saa kuvitellakaan.

Onko niin, että sitä voi vain paheksua ja vuodattaa sen takia kyyneliä koko yhteiskuntamme (miksi rajoittua vain siihen?) puolesta, kuten ehdotetaan toisaalla samassa lehdessä. Murhaaminen ja pahoinpitely, nuo nykyään vielä kaikkein suosituimmat taiteen kohteet taitavatkin olla kevyttä kamaa.

Vai olisiko sittenkin niin, ettei riittävä peruste jonkin teoksen teilaamiselle ja/tai sensuroinnille ole se, että siinä esitetään yksilöitä, joiden hahmo ei ole edistyksellis-didaktisten ihanteiden mukainen?

On sitten jo toinen asia, mikäli haluttaisiin suojella esimerkiksi alaikäisiä katsojia roskaviihteeltä, erityisesti pornolta ja huonoilta esikuvilta. Vai pitävätkö arvostelijat nykyään meitä kaikkia alaikäisinä? Mahtavatkohan he paljon erehtyäkään?