Henkisen alaikäisyyden ongelmia
Muistelen että
vasta edesmenneen hesarin teatteriarvostelijan Jukka Kajavan aikana sai meillä alkunsa
uudenlainen tapa arvioida näytelmiä.
Kriteerejä oli
kaksi: esittääkö näytelmä elämästä edistyksellisen näkemyksen ja artikuloivatko
näyttelijät selkeästi. En muista huomanneeni mitään muita mielenkiinnon kohteita,
mutta enpä tainnut niitä arvosteluja kovin tarkkaan lukeakaan.
Se nyt vain ei
kiinnostanut ja aivan erityisesti eivät kiinnostaneet ne arvostelijan kiitosta
osakseen saaneet simppelit moraliteetit, joista varmaankin olisi voinut oppia
edistyksellistä elämänasennetta, mutta tiesin jo muutenkin millainen se oli.
Tietysti koko
ajatus teatterista, elokuvasta ja taiteesta yleensä eräänlaisena
aikuiskasvatuslaitoksena oli jo sinänsä naurettava ja on sitä yhä. Toki tuon
ajan lapsellisuuksista esimerkiksi nuorisopolitiikan alalla on jo päästy irti,
mutta tuo holhoavan edistyksellisyyden ideologia on yhä voimissaan.
Sen päätukikohta
näyttää olevan feministisellä puolella, jossa minkä tahansa taiteellisen
tuotteen tärkeimpänä ominaisuutena pidetään sitä, miten nainen esitetään.
Naisen
esittäminen viehkeyteen ja suloisuuteen panostavana tunneolentona, jolle keskeistä
on se, millaisena muut häntä pitävät eli siis naisellisena siinä mielessä, kuin
asia on sekä meidän että muidenkin tietämieni kulttuurien piirissä aina
ymmärretty, on feministisestä näkökulmasta katsoen virhe.
Virhe
on tässä ymmärrettävä samoin kuin aikoinaan neuvostokommunismin piirissä: se
tarkoittaa diversiota ja sabotaasia, joka hyödyttää vihollista. Kirkollisissa
piireissä käytettiin sanaa synti, mutta tieteellinen sosialismi ja feminismi
ottivat/ottavat asian ankarammin.
Syntejähän on
ollut ainakin kristinuskossa tapana myös antaa anteeksi, mutta virheet ovat ns.
tieteellisessä ajattelussa asia erikseen. Niiden takana on vihollinen, josta
selvitään vain se tuhoamalla.
Neuvostoliitossa
elokuva ja teatteri koettiin ideologisesti ensiarvoisen tärkeiksi ja niinpä
olikin luontevaa, että ne olivat myös ankaran sensuurin alaisia. Koska esimerkiksi
klassikkojen kieltäminen kuitenkin oli jostakin syytä arkaluontoiseksi koettu
asia, koetettiin ainakin huolehtia siitä, että pikkuporvarillisuutta esittävien
(ja siis ehkä sitä propagoivien!) taiteen tuotteiden katsojakuntaa pyrittiin rajoittamaan.
Niinpä
esimerkiksi sentimentaaliset romanssit voitiin sallia yleisölle, joka jo oli
pikkuporvarillista ja tietoisuudeltaan turmeltunutta. Sen sijaan proletaareille
moinen olisi ollut myrkkyä ja sitä pyrittiin suojelemaan estämällä vääränlaisen
kulttuurin esittämistä työväen kulttuuritaloissa.
Elokuva, tuo taiteista
tärkein oli erityisen vaarallinen, sillä sitähän menivät katsomaan kaikki. Luin
joskus noita sensuurihallinnon papereita, mutta nyt en muista, millä tavalla
valvottiin esimerkiksi amerikkalaisia elokuvia. Ajan mittaan joka tapauksessa
huomattiin, että nehän voi kieltää kokonaan.
Kiusallista oli,
ettei klassikkoja itse asiassa voinut kieltää, ei des Dostojevskia. Tämä johtui
siitä, että bolševistinen kulttuuri väitti omaksuneensa menneestä ja ohitetusta
porvarillisesta (ja feodaalisesta ym.) kulttuurista sen parhaan ja kestävimmän
aineksen eli klassikot. Se jatkoi niiden työtä ja rakensi niiden päälle.
Niinpä
Dostojevskin tiettyjä teoksia piiloteltiin ja julkaistiin mitättöminä
painoksina. Sama koski jopa Puškinia. Kulttuurin jättiläisten saavutuksia
ei kuitenkaan sinänsä kielletty, vaikka niistä väärin luettuina löysi helposti
tuomion koko vallitsevalle menolle. Kukapa sellaista olisi kuitenkaan
uskaltanut tehdä, edes ajatuksissaan?
Olemme samassa
tilanteessa. Koko klassinen kirjallisuus esittää maailman toisenlaisena kuin
sen ns. edistyksellisten piirien mielestä pitäisi olla.
Ajatelkaamme
vain nyt esimerkiksi Tolstoin Sotaa ja
rauhaa. Miten toisenlaisia sen hahmot ovat kuin heidän pitäisi olla! Mikäli
joku Pierre nyt on niin sanotusti positiivinen sankari, niin kuka hänestä oikein
jaksaa innostua? Kuka tahansa murhamies on parempi.
Entä Nataša?
Hurmaava tyttönen, mutta lopultakin hupakko, joka antaa kauniiden kasvojen
vietellä itsensä täysin vastuuttoman tyhjäpään kelkkaan ja samalla pettää
annetun sanansa!
Ehkäpä Natašan
tunnetussa ratsastuksessa oli jotakin rajoja rikkovaa ja siis sellaista, jonka
lukemista tai näyttämistä keskivertokansalaiselle voisi pitää hyväksyttävänä,
mutta mitä tapahtuikaan, kun tästä tytöstä tuli nainen!
Tolstoihan sanoo
asian suorastaan hävyttömästi: Natašasta tuli naaras… Naaras taas tottelee vastojaan ja keskittyy hoivaamaan
jälkeläisiään.
Infantiilille
feministille tällainen asia on tietenkin sietämätön sekä elettynä että
ajateltuna. Miten sellaisen esittämistä voidaan sallia? Miksi? Pitäisikö tuota
romaania vielä pitää suurenakin taiteena?
Tiedän, että feministinen
kritiikki ei haluakaan tunnustaa herra Tolstoin suuruutta, mutta tekee sen
sijaan tavattomasti töitä todistaakseen, että perheen varsinainen nero olikin
rouva Tolstoi, jonka nousun kukoistukseen patriarkaatti katkaisi.
Tämä tuli vain
mieleeni, kun huomasin NYT-lehden arvostelun TV-sarjasta Fifty Shades of Grey. Suomalaista nimeä ei kukaan näytä kyenneen
sarjalle keksimään.
No, joka tapauksessa
näyttää siltä, että kyseinen sarja esittää jonkin nuoren naisen ujona ja kokemattomana.
Hänet näyttää
saavan seksuaaliseksi saaliikseen kokenut miespuolinen irstailija, joka on
ottanut tehtäväkseen opettaa tytölle kaikenlaista alaan kuuluvaa.
Nainen, tyttö
kai lähinnä, ei ole asioista oikein kiinnostunut, ymmärtämättömyyttään, ja
häneltä tuntuisi jopa puuttuvan oma halu. Kieltäytymään hän ei kuitenkaan
rupea, kun luksuselämä nyt sattuu kiinnostamaan. Kenen syy??? Naista muuten
katsotaankin koko ajan ja arvaan, että se tapahtuu ns. mieskatseella.
Arvostelija
näyttää olevan vimmoissaan moisesta filmistä eikä syynä suinkaan ole se pornahtavuus,
jota siinä ymmärrän olevan. Syynä on naisen (siis yhden ainoan naisen)
esittäminen toisenlaisena kuin hänen pitäisi olla kelvatakseen ns. positiiviseksi
sankariksi koko viiteryhmälleen.
Haluaako
arvostelija kenties selittää, ettei naissukupuolen edustajissa olisi erilaisia
yksilöitä? Vai onko sellaisten esittäminen kiellettyä? Mistä syystä? Eikö kyseessä
ole fiktio? Onko se tässä tapauksessa väärin kuviteltu?
Arvostelijan
mielestä on ankeaa, että tällaista esitetään vielä Sinkkuelämän ja Girlsin
jälkeen. #metoon jälkeen asia näyttää
vieläkin kornimmalta, hän kertoo.
Koska nyt en
enää ollenkaan ymmärrä, missä ongelma piilee, turvaudun arvaukseen ja tulkitsen
asian niin, ettei sukupuolista ahdistelua (tai edes häirintää) ole moraalisesti
lupa esittää kenellekään, ei edes sellaisille aikuisille, jotka jostakin syystä
haluaisivat sitäkin katsoa. Ei sitä saa
kuvitellakaan.
Onko niin, että
sitä voi vain paheksua ja vuodattaa sen takia kyyneliä koko yhteiskuntamme
(miksi rajoittua vain siihen?) puolesta, kuten ehdotetaan toisaalla samassa
lehdessä. Murhaaminen ja pahoinpitely, nuo nykyään vielä kaikkein suosituimmat
taiteen kohteet taitavatkin olla kevyttä kamaa.
Vai olisiko
sittenkin niin, ettei riittävä peruste jonkin teoksen teilaamiselle ja/tai
sensuroinnille ole se, että siinä esitetään yksilöitä, joiden hahmo ei ole
edistyksellis-didaktisten ihanteiden mukainen?
On sitten jo
toinen asia, mikäli haluttaisiin suojella esimerkiksi alaikäisiä katsojia
roskaviihteeltä, erityisesti pornolta ja huonoilta esikuvilta. Vai pitävätkö arvostelijat
nykyään meitä kaikkia alaikäisinä? Mahtavatkohan he paljon erehtyäkään?
Olen tullut johtopäätökseen, että talouden ja taiteen nousukaudella tavoitteet ja ihanteet ovat positiivisia, hyviä ja kauniita. Lakipisteessä pääsee läpi vain poikkeavilla projekteilla, vaikka miehen kalu -valokuvanäyttelyillä tai ihmisen ulostetta teatterissa yleisön joukkoon heittämällä. Taiteilijan on pakko alkaa selittää omaa ns taidetta, koska avain ymmärtämiseen on muilta kateissa. Talouden ja taiteen laskukaudella ihanteina ovat rumuus, väkivalta ja vaikkapa ihmismuraalit. Poliittista laskukautta edustaa keskiajan ihannointi ja levittäminen.
VastaaPoistaNäitä juttuja pitää aina lähteä purkamaan ihan a:sta ja b:sta.
VastaaPoistaIndividualismi on koko eurooppalaisen uuden ajan vahvin kognitiivinen kantoaalto, ja se on myös spenglerilaisen "faustisuuden" ytimessä. Kartesiolainen paradigma -- kartesiolaisen subjektin synty ja todellisuuden objektivoiminen -- ovat kaiken uuden ajan tiedollisen edistyksen perusta.
Yksilön ylevöittämisen lakipiste saavutettiin valistusajalla, jonka ihmiskuvan ihanteellisuus näkyy mielestäni esimerkillisellä tavalla Rousseaun "Emilessa" tai Voltairen kuvaamassa huronissa. Ehkä kaikkina aikoina jossain määrin yksilöä ja yhteisöä on nimitetty ja kuvattu samoilla metaforilla, mutta valistuksen ihmiskuvan yhteisöprojektiona syntynyt kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio on tässä suhteessa kyllä historiallisesti ylittämätön identiteettikliimaksi. En usko että edustuksellisuuden roolia on koskaan aiemmin ollut samassa mielessä olemassa kuin millaisena se toteutuu kansallisvaltioille ominaisessa demokratiassa.
Kansallisvaltioille annettiin aluksi yksilönimiäkin. Ne olivat todellisia rousseaulaisia yhteiskuntaruumiita, joilla oli yksilöominaisuuksia. Rousseaulainen "yleistahto" on siis yksilöominaisuus valtioruumiissa.
Individualismi on sittemmin -- hyvinkin "spenglerilaisittain" -- ylikasvanut jonkinlaiselle sokeuden asteelle. Vaikka ihminen on lajityypillisesti sosiaalinen olento, ja yksilön roolikin on tosiasiassa sosiaalinen instituutio, emme enää pysty ymmärtämään meissä vaikuttavia kollektiivisia voimia. Kaikki kuvauksen ja selityksen -- ja myös ansioista palkitsemisen ja synneistä rankaisemisen -- langat johdetaan nyt yksilöön.
Elokuvien tarjoamat roolimallit ovat tavattoman vahvasti vaikuttavia. Ja koska identiteetit koskevat nyt ilman rajapintoja niin yksilöä kuin yhteisöä, roolimallien vaikutukset laajenevat jonkinlaiseen universaalitajuntaan. Se on juuri se sävy, jolla oman aikamme "julkkikset" -- joita voi hyvin verrata antiikin kreikkalaisiin, ihmismuotoisiin, omaa esimerkkielämäänsä kuolevaisten päiden yläpuolella eläviin jumaluuksiin -- toimivat niin sanotun "yleisen mielipiteen" vahvoina muodostajina.
Ja kyllä, kyllä kaikki perinteiset ihmisyyden mallit ja roolit ovat nyt käymistilassa. Eli aivan sekaisin. Mikä tahansa kuvitellaan mahdolliseksi, ja ihmiskuva alkaa muistuttaa samaa totaalisesti todellisuudentajutonta idealismia jollainen se oli valistusajalla, Emilen ja liberalismin "vapaan toimijan" fiktiivisissä hahmoissa.
Yksilö jonka "minuus" on joukko omaksuttuja ja vain osittain omaksi sisäistettyjä ideaisia identiteettejä ei sijoitu oikein mihinkään vakaaseen taustaan -- häsessä on yhtä lailla jotakuta elokuvasankaria tai -tarta, yhtä lailla jonkin ideologian totuudellista paatosta, yhtä lailla jonkin ismi-tietoisuuden mukaisia teoreettisia oppeja. Feminismi tai monikultturismi erilaisissa ismi-johdannaismuodoissa ovat nykyisin yliopistollisenkin oppisivistyksen peruskauraa. Pitäisikö itkeä vai nauraa?
Ruben Östlundin elokuva, joka palkittiin Kultaisella Palmulla keväällä Cannesissa, ja jonka arviointiin pääsee nimeäni klikkamalla, on osoitus siitä, ettei elokuvataiteenkaan piirissä kaikkea asiahallintaa vielä ole menetetty. Hervottomampaa parodiaa nykytaiteen ja postmodernismin tilasta en tiedä.
Erinomaista!
Poista"Ja kyllä, kyllä kaikki perinteiset ihmisyyden mallit ja roolit ovat nyt käymistilassa. Eli aivan sekaisin. Mikä tahansa kuvitellaan mahdolliseksi, ja ihmiskuva alkaa muistuttaa samaa totaalisesti todellisuudentajutonta idealismia jollainen se oli valistusajalla, Emilen ja liberalismin "vapaan toimijan" fiktiivisissä hahmoissa."
PoistaProf. Kullervo Kuusela-vainaa kirjoitti eräässä 80-luvun lopulla ilmestyneessä teoksessaan "ajautumisesta arvojen sekasortoon", tarkoittaen tuossa asiayhteydessä lähinnä tuonaikaista ympäristöpoliittista keskustelua. No se taisi vielä olla melko pientä ja viatonta niskaköydenvetoa se. Nyt tuo "arvojen sekasorto" tuntuu tulevan vastaan vähän joka asiayhteydessä (toki ympäristöasioistakin puhuttaessa), mutta erittäinkin ns. kulttuurikeskusteluissa. Joten arvio taisi olla sinänsä edellä aikaansa, mutta osoittautui sittemmin hieman turhankin paikkansapitäväksi.
Rikostilaston mukaan raiskausten määrä kasvoi viime vuonna 9 prosentilla edellisvuodesta. Helsingissä raiskaajista oli peräti 50,7 prosenttia "ulkomaalaistaustaisia". Tästä ei kuitenkaan puhuta vaan naisia lähennelleestä Törhösestä, jota kukaan ei kuitenkaan syytä raiskauksesta.
VastaaPoista"Vai pitävätkö arvostelijat nykyään meitä kaikkia alaikäisinä? Mahtavatkohan he paljon erehtyäkään?"
VastaaPoistaSaksalaiset, jos kutka, hallitsevat täydellisesti sekä Kantin että Hegelin, yms.:
"Европейский взгляд на коллапс отношений Москвы с Западом
http://www.ng.ru/editorial/2018-01-29/2_7160_red.html"