Loppumattomuus

Sumimasen

Japanilaiset ovat kukaties maailman kohteliainta kansaa. Ero esimerkiksi kiinalaisiin on selvä, mikä saattaa johtua siitä, että viimeksi mainitut ovat hyvin suurelta osalta niin sanottuja nousukkaita, kuten esimerkiksi me suomalaisetkin. Sekä meillä että Kiinassa voidaan myös yhä todeta kulttuurivallankumouksen tuhoisa vaikutus.

Anteeksipyynnöt kuuluvat kohteliaisuuden ytimeen. Ihminen, joka aidosti uskoo omaan arvoonsa, pitää myös muita ihmisiä ainakin prima facie kunnioituksena arvoisina. Kumarrukset eivät vähennä ihmisen arvokkuutta, vaan lisäävät sitä.

Japanin kielessä, jota ei voi kehua erityisesti tuntevani, kiinnittää huomiotani sellainen monikäyttöinen sana kuin sumimasen, kieltomuoto sanasta sumimasu, loppua.

Sana siis tarkoittaa ”se ei lopu koskaan”, mikä on sopivan abstraktia voidakseen tulla ymmärretyksi monessa mielessä. Jos pyydetään anteeksi, voidaan sanoa sumimasen, joka siis tarkoittaa, ettei syyllisyyden taakka lopu koskaan.

Itse asiassa ei käytännön tarvitse olla niin juhlallinen. On kuulemma mahdollista vaikkapa, että asiakas huutaa kuhnailevalle tarjoilijalle anteeksipyyntönsä sen johdosta, että häiritsee tämän rauhaa.

Myös kiitollisuutta eli siis kiitollisuudenvelkaa voi ajatella loputtomaksi ja kuvata samalla sanalla sumimasen. Se on kuulemma vähemmän juhlallinen kuin arigato.

Itse asiassa velvollisuutemme kanssaihmisiä kohtaan ovat samansukuisia, suorastaan totaalisia: olemme saaneet heiltä oikeastaan kaiken, joten kiitollisuuteen on aihetta ja mikäli vielä loukkaamme tai häiritsemme heitä jollakin tavalla, me vain lisäämme tuota taakkaa, joka ei koskaan lopu. On hyvä todeta asia aina silloin tällöin.

Japanilaisessa kulttuurissa taisi vielä pari sukupolvea sitten tämä ylenmääräinen tunne yksilön velasta ympäristölleen kehittyä aika pitkälle, mikä sitten saattoi johtaa masennukseen ja lukuisiin itsemurhiin.

En enää muista tarkemmin, mitä sanottavaa Ruth Benedictillä oli tästä asiasta kirjassaan The Crysanthemum and the Sword. Kirjahan oli tilaustyö USA:n armeijalle, jossa huolestuttiin siitä, ettei keskivertojenkki ymmärtänyt japanilaisesta kulttuurista yhtään mitään ja sama piti paikkansa myös toiseen suuntaan.

Niinpä kulttuurien törmäys sai tuhoisia muotoja ja jenkit ihmettelivät suuresti sitä, että nuo kohteliaat ja sivistyneet esteetikot saattoivat samaan aikaan olla tunteettomia teurastajia. Muuan japanilainen ystäväni piti Benedictin kirjaa yllättävän terävänä.

Mutta elämähän on paljon ristiriitaisempaa kuin moderni nipistelytiede aavistaakaan.

Helsingin sanomien artikkeli sukupuolisesta häirinnästä toi taas mieleeni tuon japanilaisen sanan sumimasen.

Ihmettelin ensinnäkin sitä, eikö tuon banaalin teeman jauhaminen tosiaankaan koskaan lopu. Taannoinen metoo-kampanja on ollut vain yksi rengas pitkässä ketjussa. Omalla työpaikallani joskus yli kymmenen vuotta sitten tehtiin kysely häirinnästä, johon osallistuin ja totesin tuleeni häirityksi.

En tietenkään ollut ottanut keneenkään yhteyttä, mennyt sekaisin enkä vaipunut masennukseen. Häirintä nyt oli vain yksi häirinnän laji muiden joukossa. Kovat äänet, musiikki ja vastaavat auditiiviset häiriötekijät olivat -tietenkin- pahempia. Oikeastaan häirintä oli harvinaisuudessaan aika piristävää, eihän sitä ollut joka vuosikaan, luoja paratkoon.

Kun sitten kai vajaat kymmenen vuotta sitten samanlaatuinen kysely tehtiin uudelleen, muistan hieman loukkaantuneeni siitä, että vastaajat oli siinä jaettu ikäryhmiin, joissa ylimmän korkein lukema oli 55. Ymmärsin, ettei minun häiriintymiseni kiinnostanut ketään edes periaatteessa.

No, eipä asia minunkaan mielestäni ollut sen suuremman kiinnostuksen väärtti. Toki turvallisuus työpaikalla on olennaisen tärkeä asia ja myös suhteissa alaisiin ja oppilaisiin on erittäin tärkeää säilyttää asialliset välit, joissa eivät saa vaikuttaa enempää seksuaaliset mieltymykset kuin henkilökemiat, poliittiset sympatiat ja antipatiat tai mikään muukaan vastaava asia. Organisaation on toimittava rationaalisesti.

On pakko ihmetellä, että Helsingin Sanomien artikkelin perusteella tuon selvityksen kaikki ”häirintä” oli niputettu saman otsikon alle sen laadusta tai vakavuudesta riippumatta. Sitten vielä ikään kuin ihmeteltiin sitä, että suurimmasta osasta häirintää ei valitettu enempää häiritsijälle itselleen kuin esimiehille, saati nyt ammattiauttajille tai poliisille.

Ikävä sanoa, mutta vain idiootti menisi jokaisesta häntä häiritsevästä asiasta tekemään suurta numeroa. Häirintä ja ahdistelu ovat kaksi eri asiaa ja niin ovat myös häirintä ja häirintä.

Ellei tätä oteta huomioon, ei asiaa kuvaavilla selityksillä ole mitään arvoa ihmisten viihtyvyyden ja työhyvinvoinnin kannalta. Selvitys viittaa ainakin siihen, etteivät johtajat pahemmin häiritse, luultavasti eivät sitten myöskään ahdistele, vaikka asia jääkin täysin epäselväksi.

Tulee tietenkin kysyneeksi, miksi tällaisia arvottomia selvityksiä oikein tehdään. Pelkkä tyhmyys ei asiaa selitä, sillä tyhmyyden takia voidaan tehdä lukematon määrä muutakin, ja myös joka päivä tehdään, mutta ei suinkaan aina kirjoiteta asiasta suuria artikkeleita laatulehtiin.

En halua viedä lukijalta johtopäätöksen tekemisen iloa. Koko tässä touhussahan on kyseessä sekä asia, jonka olemme saaneet kansallisen kulttuurimme ulkopuolelta, että kansallinen tapamme siihen reagoida.

Ei suomalainen, itsenäinen nainen normaalisti mitään apua tarvitse härskin vitsin kuullessaan. Marginaalit ovat erikseen, mutta onko meidän tosiaan viritettävä koko kulttuurimme heidän mukaansa?

Siinä häirinnässä, josta koko tuossa epämääräisessä puhepuurossa näyttää olevan kysymys, taitaa tulla esille se yleinen epäkohteliaisuus, joka suomalaiselle kulttuurillemme on ominaista. Asialla on puolensa ja liika on aina liikaa, mutta kun moukkamaisuus ja narsismi yhdistyvät, syntyy kanssaihmisten kannalta hankala yhdistelmä.

Työyhteisössä kehittyy yleensä tietty ”oma” puhetapa, jolla myös erottaudutaan ympäristöstä. Mikäli se ei kaikkien kohdalla toimi tai peräti loukkaa, on se tietysti epäonnistunut. Tällaisesta voisi olla huolissaan, ei siitä, kertovatko miehet vai naiset enemmän härskejä vitsejä.

Anteeksipyynnöt näyttävät meidän kulttuurissamme monen mielestä olevan jotenkin kömpelö ja joskus jopa nolo asia, vaikka muistan kylä hyvin, miten puliukot, jotka muutama vuosikymmen sitten kansoittivat Helsingin raitiovaunut, ehtimiseen pyytelivät anteeksi häiriötä. Mutta marginaalejahan he olivat.

Palataksemme tuohon loppumattomuuteen, japaniksi sumimasen on siis varsinaiselta merkitykseltään hyvin juhlallinen ja syvästi sosiaalinen ilmaus, jolla ilmaistaan kunnioitus toisille ihmisille eri tilanteissa. Käytännössä se taitaa olla melkeinpä täytesana, jollaisia meidänkin kielessämme on.

Itse odotan sitä päivää, jolloin jonninjoutavuuksiin tuijottamisesta ja niiden tahallisesta ja tahattomasta ylikorostamisesta ja sotkemisesta vakaviin asioihin tulee viimeinkin loppu. Pyydän anteeksi asennettani ja kiitän sitä kohtaan mahdollisesti osoitetusta ymmärtämyksestä: sumimasen.