Yliopisto muutoksen kourissa
Aikoinaan oli
tapana ajatella, että yliopisto on olemassa viisauden harjoittamista ja sen
opiskelemista varten.
Suurten viisaiden
ympärille kerääntyi kerran opetuslapsia, jotka halusivat omaksua samat tiedot ja
ymmärryksen ja tietysti kehittää niitä edelleen. Siitäpä se yhteisö sitten
kehittyi. Aluksi kaikki oli pientä, Jeesuksellakin oli vain kaksitoista, joista
uskollisia yksitoista, mutta nyt on tilanne aivan toinen. Tosin monet ovat siitäkin
opista omaksuneet vain tittelin.
Ajan myötä
yhtenäinen viisaus eriytyi Kreikassa tieteiksi ja itse kunkin alan rakastajille
kehittyivät omat metodinsa. Olennaista oli, että opiskelija oppi hallitsemaan
ne ja ymmärtämään tieteellisen tiedon luonteen.
Yliopisto erosi hyvin
pitkään koulusta nimenomaan siinä, ettei sen antama opetus keskittynyt
valmiiksi pureskeltuun tietoon, vaan itse tehtyyn tutkimukseen siellä viisauden
tai sanotaan nyt jo että tiedon alkulähteillä.
Toinen
yliopistolle leimallinen piirre oli opiskelijan oikeus valita opiskelemansa
aineet eli akateeminen vapaus. Ajan mittaan oli pakko rajoittaa tätä vapautta,
mutta vielä viime vuosiin saakka oli mahdollista koota itse aineyhdistelmänsä
tietyissä rajoissa. Oli paljon tieteitä, joista sopi valita.
Nationalismin
hedelmöittävä vaikutus yliopistolaitokseen näkyi sekä kansallisten tieteiden
nousuna, että vaatimuksena saada opiskella kansan omalla kielellä. Asiaan
kuului, että opiskelijamäärä samaan aikaan kasvoi huimasti.
Ei liene ollut
sattuma, että yliopistoja on taas alettu nimittää kouluiksi, mikä nimitys tosin
on joissakin kielissä koko ajan säilynyt yliopistollisten laitosten nimissä.
Joka tapauksessa paluu yhä koulumaisempaan opetukseen on ollut pitkän tähtäimen
trendi. On selvää, ettei tämä voi olla vaikuttamatta yliopiston luonteeseen.
Syy tähän
suuntaukseen on ilmeinen, korkeakoululaitos on jo kiinteä osa erittäin kallista
yleistä korkeakoululaitosta, jossa ehkä jo suurin osa ikäluokasta saa opetusta.
Ammattikorkeakoulut ovat ilmeisesti niitä,
jotka nyt näyttävät suuntaa koko korkeakoululaitokselle. Nykyään tämälaitos on
tärkeä osa myös valtion taloutta, vaikka paradoksaalisesti yliopistoja on
samaan aikaan irrotettu varsinaisesta valtiontaloudesta.
Melkoista
tyhjäkäyntiähän se opiskelu yliopistossa on monen kohdalla ollut. Etenkin puoli
vuosisataa sitten, jolloin opintoneuvojia ei vielä ollut, uusi ylioppilas sai
vain käteensä yliopiston ohjelman ja kuuli, että hänen sopi sitten valita
sieltä sellaisia luentoja ja seminaareja kuin katsoi tarvitsevansa.
Monella jäi sormi
suuhun ja niinpä seurasi vuosien harhailu yliopistolla, jossa kukaan ei
kertonut miten vaikkapa tehdään gradu
ellei asiaa saanut itse kysyttyä ja kukapa olisi kehdannut. Niinpä
valmistumisajat venyivät aivan kohtuuttomasti ilman vastaavaa hyötyä kenellekään.
Helsingin
yliopistossa on juuri nyt alkanut ennennäkemätön mullistus, jossa on otettu
suuri hyppy tuntemattomaan. Se näyttää keskittyvän opetuksen tehostamiseen,
mutta samallahan se panee uusiksi koko laitoksen rakenteen.
Yliopistolaitoksessa
tällainen poukkoilu on ollut epäsuosittua, sillä ainakin parhaissa
eliittiyliopistoissa (ajattelen nyt Oxfordia ja Cambridgeä) on totuttu
rakentamaan perinteen päälle.
Tarkoitan sitä
jakoa oppiaineisiin, joka satojen vuosien aikana on yliopistoissa kehittynyt. Toki
se on meilläkin ollut muutoksen tilassa kauan ja paljon on tapahtunut myös sen
puolen vuosisadan aikana, jolloin itse olen asiaa tavalla tai toisella ollut
havainnoimassa.
Vielä
1960-luvulla meillä oli säilynyt filosofisen
tiedekunnan käsite, vaikka käytännössä siinä toimivat vain sen kaksi
osastoa, historiallis-kielitieteellinen ja matemaattis-luonnontieteellinen.
Joka tapauksessa historiatietoisuutta ja traditioita myös tieteen alalla
korostettiin kunnioittamalla vanhoja nimityksiä.
Oxford ja Cambridge
ovat toki erilaisia yliopistoja omine perinteineen, jotka eivät ole samat kuin
tämän meidän, vanhan Turun Akatemian traditioita kantavan laitoksemme. Niissä
toiminta keskittyy collegeihin, jotka käytännössä ovat itsenäisiä ja jotka
ainakin ulkopuolisen tarkkailijan silmin näyttävät harjoittavan rajattomasti
toistensa kanssa päällekkäistä opetusta ja tutkimusta.
Tämähän on asia,
jota meillä on pidetty aivan sallimattomana, mutta mikä sopii juppiterille ei näköjään
sovi härälle. Nuo eliittiyliopistot ovat kuitenkin käytännössä osoittaneet,
että sekin systeemi voi toimia ja sitä paitsi paremmin kuin meidän omamme.
Inhimillisesti katsoen keskinäinen kilpailu onkin myös tieteen ja opetuksen
alalla aivan luonnollinen asia.
Kun maamme nyt
on suhteellisen köyhä, mitä älkäämme toki liioitelko, saattaa kyllä olla
viisasta panostaa harvempiin itsenäisiin yksiköihin kuin upporikkaissa
eliittiyliopistoissa. Yliopiston akateemisista tehtävistä tinkiminen sen sijaan
olisi skandaali. Niihin ei kuulu pelkkä opetus.
Nyt on Helsingin
yliopistossa tilanne se, että vanhojen oppiaineiden -siis tieteiden- tilalle
ovat tulleet monitieteiset ohjelmat. Olihan niitä jo ennenkin, mutta nyt ei
näytä enää muuta olevankaan.
Niiden kirjoa
katsellessa silmään pistää se, ettei koko laitoksesta enää löydy monia
perinteisiä tieteitä lainkaan. Suuri uudistus on saanut pahaenteisen nimen iso pyörä.
Kun katson
Cambridgen kurssitarjontaa, voin havaita MA-tasolla
kaksitoista kokonaisuutta, joiden nimeen kuuluu sana historia. Yksi niistä on yksinkertaisesti nimeltään historia. Samantapainen on tilanne myös
Oxfordissa. Sieltä siis voi valmistua nimenomaan historian spesialistiksi
erilaisilla profiileilla. On mahdollista erikoistua vaikkapa intellektuaaliseen
historiaan tai uudempaan Britannian historiaan ja niin edelleen.
Vaikka oppituoleja
ei enää ole, myös Helsingin yliopistossa on uusissa opetusohjelmissa sentään
historiaa sekä kandidaatti- että maisteritasolla. Ilokseni huomaan senkin,
ettei vanhoja ja usein tasokkaita opettajia ole yksinkertaisesti potkittu pois,
vaan he opettavat suunnilleen samaa kuin ennenkin.
Sivumennen
sanoen, professorin opetustaitoja on alettu jo siinä määrin korostaa, ettei
etevällä tutkijalla välttämättä ole tähän asemaan pääsyä, ellei hän pysty myös
osoittamaan hyvää opetustaitoa.
Onhan sekin tärkeä
asia, mitäpä muuta, mutta useinhan voi sattua, etteivät opetus- ja
tutkimustaidot kulje käsi kädessä. Itse työskentelin kauan sellaisessakin
paikassa kuin Renvall-instituutti. Pahat kielet kertoivat, että Renvall, joka
oli erinomainen ja innovatiivinen tutkija, oli kurja opettaja, jonka
yliopistoura olisi nykyään ollut mahdoton.
Jotenkin sitä
myös epäilee, että vaikkapa joku Stephen Hawking ei ehkä pärjäisi pedagogina.
Opettajan tehtävä on vaativa ja edellyttää aivan tiettyä lahjakkuutta. Siinä on
tärkeää voida asettua oppilaiden tasolle ja innostua yhtä alkeellisista
asioista kuin hekin. Huippututkija ei siinä välttämättä onnistu.
On meillä
näköjään vielä Helsingin yliopistossa myös historiaa tarjolla opiskelijoille.
Kauhukuvana on mielessäni väikkynyt tilanne, että kaikesta akateemisesta
oppisisällöstä tehtäisiin yhtenäistä puuroa, kuten Neuvostoliiton kouluissa
1920-luvulla.
Luultavasti
todenperäisen anekdootin mukaan Stalin kuulusteli sitten joskus 1930-luvun
alussa tyttärensä Svetlanan tietoja ja pyysi tätä kertomaan Katariina II:sta.
”Hän oli yhteiskunnan tuote”, vastasi mallioppilas.
Isä-Josif
kauhistui ja ryhtyi henkilökohtaisesti johtamaan työryhmää, joka palautti
kouluun erilliset oppiaineet ja sellaiset historian oppikurssit, joissa yhä oli
eläviä ihmisiä, ansioineen ja puutteineen ja jopa suuria sankareita,
jollaisiksi johtajat joskus nousivat…
No, historiaa
meillä vielä näyttää siis olevan, pitäisi kai sanoa insallah. Sen sijaan ei ole vaikkapa sellaisia oppiaineita kuin
vaikkapa Suomen historia tai Venäjän historia. Jälkimmäistä ei kyllä ole
itsenäisyyden aikana ollutkaan, eipä sikäli. Kuitenkin luulen, että sellainen pitäisi
olla.
Päättelen, että
Helsingin yliopistosta voi yhä valmistua historian spesialistiksi, vaikka se
voikin tapahtua vain suorittamalla tietty, ylhäältä annettu opinto-ohjelma.
Vanhaa mahdollisuutta koota tutkintoon haluamiaan aineita ei näytä olevan
olemassa, eihän ei ole monia aineitakaan.
Tämä on
mielestäni arveluttava tie. Kuka tässä yliopistossa enää huolehtii esimerkiksi
Suomen historian riittävästä ja monipuolisesta tutkimuksesta, ellei siellä ole
Suomen historian oppituolia? Entä kuinka on Venäjän historian laita? Entä miten
on mahdollista olla monitieteinen, jos itse nuo tieteet on sulautettu johonkin
opinto-ohjelmaan? Kuka huolehtii itse kunkin tieteen tilasta, jos olemassa on
vain ohjelmia?
Toinen asia,
joka näitä katsellessa rupeaa vaivaamaan, on, että vanhan kaksikielisyyden
ohella englanninkielisyys on yhä voimakkaammin tunkeutunut opiskeluun.
Asiallahan on
toki hyvät puolensa ja laitoksemme oli aikoinaan eturivissä puuhaamassa
vieraskielistä opetusta, johon saatiin erityinen rahoituskin. Nyt käenpoika näyttää
kuitenkin jo syöneen elättäjänsä eväät. Esimerkiksi oppiaine Venäjän tutkimus on keskitetty yhteen
ainoaan englanninkieliseen ohjelmaan, jota kaiketi pyritään markkinoimaan
ulkomaalaisille.
Pari
kysymystähän tässä herää. Missä ensiksi onkaan tämän meidän oman nuorisomme
oikeus saada opetusta omalla äidinkielellään ja miten on mahdollista tulla
Venäjä-spesialistiksi englannin kielellä?
Se vastaväite,
että se on mahdollista myös Yhdysvalloissa ja Englannissa, ei riitä. Noissa
maissa spesialistin on opiskeltava ja opittava myös kohdemaan kieltä. Ilman
sitä ei toki akateemisen tason opiskelu esimerkiksi historiassa, siis
tutkielman tekeminen, olekaan mahdollista.
Historian on puolestaan aina ymmärretty olevan
minkä tahansa maan ja kulttuurin tuntemisen ehdoton perusta, sine qua non. En ole huomannut mitään
argumentteja sen hyväksi, ettei näin olisi myös Venäjän tutkimuksessa.
Mikäli meillä
nyt keskitytään Venäjän tutkimiseen abstrakteista lähtökohdista ja globaalissa kontekstissa, kuten uusi ohjelma
komeasti lupaa, on se varmaankin tavallaan kiitettävän kunnianhimoista, mutta
siinä on myös ilmeisenä vaarana laiminlyödä oman osaamisen ydinalue, nimittäin
se Venäjä-kokemus kotimaisessa kontekstissa, josta me parhaiten jotakin
tiedämme tai siis joka meidän pitäisi tietää ja tuntea ja siitä jotakin myös
oppia.
Mutta välittääkö
kukaan enää siitä, mikä on Suomi, suomalainen kulttuuri ja Suomen historia?
Onko nyt kerralla hurahdettu kansainvälisyyteen, globalismiin ja monitieteisyyteen niin perusteellisesti, että
pidetään vallan kunnia-asiana irtautua omasta näkemyksestä, omasta traditiosta
ja omasta kokemuksesta kansainväliselle yleisölle poseeratessa?
Helsingin
yliopisto on oloissamme valtava laitos. Se, joka rupeaa sen kanssa leikkimään
sotkemalla koko systeemin jonkinlaiseksi ennen maistamattomaksi uutispuuroksi,
ottaa hyvin suuren vastuun.
Loikkaukset ovat
taas muotia, mutta ei tämä ole historiassa ensimmäinen kerta. Muistanemme
puhemies Maon surullisen kuuluisan suuren
hypyn eteenpäin ja myös Stalinin jättimäisen kehitysloikan ensimmäisten viisivuotissuunnitelmien aikana.
Mao sai aikaan
vertaansa vailla olevan katastrofin ja jopa Stalinin yrityksestä totesi alan
auktoriteetti Alec Nove, että suuret loikkaukset kuuluvat voimisteluun eikä
talouteen. Tuskallisia niiden yritykset toki saattavat olla ja todennäköisesti
ovat.
Tällaisissa
tapauksissa vastuun ottaminen on kyllä ollut sikäli helppoa, ettei kukaan ole
sitä kantanut. Voitolla on monta isää, mutta tappio on orpo, kuten sanotaan.
Tekevällehän sattuu.
Itse en oikein
osaa odottaa tältä vimmaiselta uudistamiselta ainakaan yhtä suuria tuloksia
kuin liikkeellä oleva hype lupailee.
Olemmeko me muka esimerkiksi Venäjän tutkimuksen suurvalta? Olen kuullut
tätäkin väitettävän. Millä perusteella? Onko asiasta paljonkin kansainvälistä
palautetta?
On mahdollista
ja jopa todennäköistä, etten ole ymmärtänyt uudistusten merkitystä.
Havaintojeni mukaan ei ole moni muukaan. Ehkäpä me kaikki alamme ymmärtää asiaa
vasta sitten, kun pari sukupolvea opiskelijoita on mennyt putken läpi.
Tai mikäpä
takaisi, että me -tai kuka nyt sattuukaan olemaan havaintoja tekemässä-
silloinkaan mitään ymmärtäisimme?
Eräällä somepalstalla hymyiltiin syksypuolella huhuille nimetä Hanken Berner-instituutiksi, jolloin se toisi tasa-arvoisesti mieleen 30-luvun, kuten Kauppis joka on muuttunut Aalto-yliopistoksi.
VastaaPoistaJokunen Rooman kävijä väitti eduskuntatalon uudistettunakin muistuttavan 30-luvun arkkitehtuuria EUR:issa, Mussolinin ihanteiden mukaan suunnitellussa Rooman eteläisessä esikaupungissa.
Todettiin Eliel Saarisen suunnitelleen vastaitsenäistyneelle Suomelle parlamenttitalon Töhtitornimäelle kansallisromanttisessa hengessä, mutta sitä ei toteutettu vaan järjestettiin 20-luvulla uusi suunnittelukilpailu. Sillä välin Saarinen otti jalat alleen muuttaen USA:aan.
Eilen HS kertoi konkurssikypsän Finlandia-talon syntyneen kukoistukseen tämän päivän Rooman Porte Portesena, tai ainakin melkein samanlaisena kaiken maailman tavaran myyntipaikkana.
En väitä, että tietäisin yliopiston uudistamisesta juuri mitään, mutta särähtää korvaan globaali näkökulma. Läpäisyperiaatteella tieteenalat yhdistävä näkökulma yhtenäistää myös ajattelua? Kaikkeen ripaus modernia monikulttuurisuutta ja muita vihreitä asioita, ilmastonmuutosta ja naistutkimusta. Johan maailmalla yliopistot on saatu naurunalaisiksi tällä touhulla, ja tutkimusten laatua sopivasti laskettua sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tarpeisiin. Ollaanko tekemässä sellaista, minkä aika on jo menossa ohi?
VastaaPoista"Olemmeko me muka esimerkiksi Venäjän tutkimuksen suurvalta? Olen kuullut tätäkin väitettävän. Millä perusteella? Onko asiasta paljonkin kansainvälistä palautetta?"
VastaaPoistaTämä väite on ilmiselvää Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin taistolaista onanismia. Venäjällähän on ollut lukuisia koulukuntia Venäjän historian/todellisuuden tulkinnoissa jo 1800-luvulta alkaen, ja nyt Aleksanteri-instituutti väittää olevansa Venäjän tutkimuksen suurvalta/yksinvaltias. ha-ha-hi-hi, eläköön onanismi! (Ohimennen mainittakoon, että nykyään rakennetaan vain ns. unisex-vessoja, joiden jonoissa miehet ja naiset pääsevät pissuaarille vuoronmukaisesti. Siellähän tuskastuneet naiset/vanhatpiiat/feministit/yms. voivat vaivihkaa kirjoittaa seinälle: "Ota Viagra ja vedä käteen!", jos olettavat että joku vessajonossa on aikeissa kopeloida.) Eläköön suurvaltius/suurajattelu!!!