Nec sutor ultra crepidam
Länsimaisen
tieteeilisen ajattelun kulmakiviä on niin sanottu Humen giljotiini, joka lyhyessä
ja ytimekkäässä muodossaan kuuluu ”There is no ought from is”.
Tämä tarkoittaa,
että siitä, miten asiat ovat, ei
voida johtaa sitä, miten niiden pitäisi
olla.
Tämän
yksinkertaisen periaatteen seuraamukset ovat valtavat. Neuvostoliitossa ja
muissakin totalitaarisissa utopioissa tämä periaate hylättiin ja katsottiin
nimenomaan asioiden olemuksesta seuraavan sen imperatiivin, jota valtaapitävät
rajoituksitta noudattivat.
Jopa
utilitaristit erehtyivät joskus hylkäämään tämän selkeän erottelun ja tekivät
alkeellisen virhepäätelmän: haluttavaa on se, mitä halutaan ja koska ihminen
kerran haluaa mielihyvää, seuraa siitä, että sen maksimaalinen hankkiminen
hänelle on hänen velvollisuutensa. Q.E.D.
Jopa Olof Palme,
joka tuskin oli aivan kylmä utilitarismin houkutuksille, kiteytti politiikan
olemuksen sanoihin ”Politiikka on tahdon asia”, ei siis tiedon.
Tällä tietenkin
saatettiin korostaa myös sitä, että politiikassa voidaan saada jotakin aikaan
vain määrätietoisella työllä sen sijaan, että olisi jätetty asiat ihmisten
mieltymysten mukaisesti kehkeytymään pikkuhiljaa.
Joka tapauksessa
länsimainen filosofia lähtee siitä, ettei politiikka kuulu tietämisen, vaan
tahtomisen alaan, se siis lähenee etiikkaa. Politiikassa on tärkeää huomioida
ihmisten halut ja aivan erityisesti heidän tahtonsa ja pyrkiä sovittamaan
yhteen ristiriitaisia intressejä siten, että selvitään mahdollisimman vähillä
vahingoilla.
Tietäminen on
toki myös tässä yhteydessä mitä tärkeintä. Vanha Auguste Comten periaate
tietämisen ihanteesta koskee mitä suurimmassa määrin politiikkaa, josta Comte
olikin kovin kiinnostunut: savoir pour
prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir! On tiedettävä voidakseen nähdä
ennakolta ja on koetettava nähdä ennakolta, jotta voitaisiin sen mukaisesti
toimia.
Ennakkotieto on
siis mitä tarpeellisinta politiikan teossa, mutta ikävä kyllä, se on ihmisistä
puheenollen aina jonkin verran puutteellista. Yksilöiden käyttäytymisen ennustaminen
on itse asiassa mahdollista vain erittäin karkeissa rajoissa, joskus ja
joidenkin kohdalla se toki onnistuu.
Ennakkoluulot
poikkeavat ennakkotiedosta, mikä on selviö, jota ei sivistyneelle ihmiselle
tarvitse todistella. Tai sanokaamme, että oli aika, jolloin tätä ei tarvinnut tehdä.
Ennakkotietoa
tietyissä rajoissa on suhteellisen helppoa hankkia erilaisista ryhmistä ja
niiden käyttäytymismalleista. Mitäpä muuta koko sosiologia on, kuin tähän
pyrkimistä?
Itse asiassa
tässä on syytä käyttää imperfektiä. Se sosiologia, jota 1960-luvulla tutkittiin
ja opiskeltiin, pyrki löytämään todennäköisyyksiä tilastojen avulla ja luomaan
erilaisia, enemmän tai vähemmän ennustettavia malleja ja ideaalityyppejä siitä
moninaisuuden massasta, joka tilastoja tuntemattomalle maallikolle vaikutti
loputtoman sekavalta puurolta.
Onnistuihan tämä
jossakin määrin ja onnistuu yhä. Pyrkimys ryhmien luomiseen ja niiden
käyttäytymisen ennustamiseen on tietenkin aivan legitiimi tieteen tehtävä.
Valitettavasti vain tähänkin toimintaan hiipi jossakin vaiheessa poliittinen
sensuuri, joka suorastaan halusi kieltää monien asioiden tutkimisen. Viittaan
nyt vain Tatu Vanhasen osakseen saamaan vastaanottoon.
Itseään
kunnioittava tutkija ei tietenkään anna periksi tieteen ulkopuoliselle
painostukselle, vaikka asia epäilemättä saattaa tietyillä tiedonaloilla
vaikeuttaa hänen toimintaansa.
Useissa
länsimaissa, alkaen Yhdysvalloista, on kehittynyt uusi poliittinen kulttuuri,
jolla on vahvoja totalitarismin piirteitä ja joka pyrkii kieltämään jopa
tiettyjen asioiden tutkimisen, tutkimustulosten soveltamisesta puhumatta.
On toki myös
tiedonaloja, jotka ovat kehittyneet erityisesti 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta
lähtien. Ne komeilevat suomenkielessä tieteen tittelillä ja ovat usein jopa lähtökohtaisesti
poliittisia.
Niillä on kaikkialla
myös kriitikkonsa ja naurajansa, mutta kuten aikoinaan marxismi-leninismi, niin
myös nämä ovat kehittäneet itselleen omat kriteerinsä ja periaatteensa, joiden
puitteissa ne ovat kaiken ulkopuolisen arvostelun ulottumattomissa. Feminismi
metodisena lähtökohtana on hyvä esimerkki.
Murheellinen
maine on ollut myös kulttuuriantropologialla, jonka suurena edustajana
aikoinaan ylistetty Margaret Mead paljastui šarlataaniksi.
Koska
antropologia oli vanhastaan keskittynyt niihin, joita oli tapana nimittään
jaloiksi villeiksi, on ymmärrettävää, että tieteenharjoitukseen sekoittui usein
normatiivisia aineksia ja kohteesta oltiin löytävinään todisteita, jotka
paljastivat oman kulttuurimme vajavaisuuksia ja mädännäisyyksiä.
Sille, joka
uskoi ihmisluonnon olevan loputtomasti muokattavissa, kulttuuriantropologia on
aina tarjonnut enemmän tai vähemmän vakuuttavaa hengenravintoa, vaikka eihän se
mitään todistanut sanan ankarassa mielessä.
Kaikesta
huolimatta kulttuuriantropologia epäilemättä tarjoaa monia kiinnostavia
näkökohtia kulttuurien moninaisuuteen eli sillä on heuristista arvoa, mikäli
sitä oikein käytetään.
Idiotismia
lähenee sen sijaan ajatus, jonka mukaan voitaisiin johtaa kulttuuri- tai
sosiaaliantropologiasta normeja politiikalle. Tämä loukkaisi heti jo Humen
giljotiinia ja asettaisi esittäjänsä länsimaisen tieteellisen tradition
ulkopuolelle.
Tuntuu kuitenkin
siltä, ettei asia ole oikein valjennut edes kaikille ns. laatulehtiemme lukijoille,
toimittajille tai kirjoittajille ja olen jostakin lukenut sellaistakin, että ”tutkijapiirit”
yleensä hyväksyisivät multikulturalismin.
Mikäli näin
olisi ja epäilemättä tämä saattaisi päteä tiettyyn, rajoitettuun, tutkijan
nimikettä käyttävään populaatioon, ei asialla kuitenkaan olisi sen kummempaa poliittista
merkitystä, kuin kyseisen ryhmän vaaleissa antama äänimäärä.
Tämän päivän
Helsingin Sanomissa on Cambridgen yliopistossa työskentelevän
sosiaaliantropologian professorin mielipidekirjoitus ”Uusi rasismi vaihtoi
rodun kulttuuriin”. Artikkelin hullunkurisuus huipentuu lopussa, jossa
kirjoittaja unelmoi siitä, että kulttuurin käsite joskus poistuisi käytöstä,
jolloin ehkä päästäisiin ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”
Tulkitsen tämän
vuodatuksen poliittiseksi kannanotoksi, joka vastustaa ryhmien kulttuuristen
erojen huomioimista esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eli siis vaatii
ummistamaan silmät siltä ennakkotiedolta, jonka sosiologinen tutkimus voi antaa
tällaisen politiikan tuloksista.
Tämä on
tietenkin tieteellisen ajattelun vastustamista poliittisin perustein. Sellaista
on tapana kutsua populismiksi. Vaikka ei
ole ihan selvää, pyrkiikö kirjoittaja perustelemaan poliittista kannanottoaan
tieteenalansa tuloksilla, tulkitsen asian siten, että juuri tästä on kysymys ja
siis viime kädessä myös Humen giljotiinin hylkäämisestä.
Tämä ei kyllä oikein
jaksa enää naurattaa. Mieleen tulee joka tapauksessa se vanha tapaus, kun
meidän ns. ”edistyksellisissä” piireissämme keksittiin uudissana ”neukku”,
jolla ei ollut mitään pejoratiivisia rasitteita. Ennen pitkää havaittiin kuitenkin,
että siihen liittyi assosiaatioita vanhanaikaisuudesta, hölmöstä byrokratiasta
ja vastaavasta.
Niinpä muuan
vieraileva venäläinen kolumnisti vaati otsa rypyssä moisen haukkumasanan korvaamista
jollakin toisella sanalla…
Pelkäänpä, että
rodun ja kulttuurin tarinassa on kyse aivan vastaavasta asiasta aivan riippumatta
siitä, suhtautuvatko tutkijat käsitteisiin varauksellisesti vai eivät.
Vanhan
anekdootin mukaan suutarin pitää keskittyä omaan pätevyysalueeseensa. Lestin
arvostelijana hän on auktoriteetti. Kun sen sijaan mennään siihen vaatetukseen,
joka on jossakin polven yläpuolella, hänen mielipiteellään on aivan sama arvo
kuin kenen tahansa muunkin maallikon.
Itse asiassa se
ei ole edes yhtä arvokas: mikä sellainen suutari luulee olevansa, joka yrittää
vaatia, että asiakas pukeutuisi yhdellä tai toisella tavalla? Siinä asiassa on
päätösvallan oltava henkilöllä itsellään.
Voi olla hyvinkin niin, että HS:n kolumnisti on enemmän oikeassa teoretisoiva professori, sillä kaiken takana on ihminen. Siksi politiikka on tahdon asia. Nelson Mandela tiesi miten turhaa on pystyttää aitoja ihmisyksilöiden välille, sillä suurin kaikista on rakkaus. Ja ihmisluonto.
VastaaPoistaTulee aika jolloin suomenkielistäkin miestä kohdellaan ihmisenä eikä elikkona.
Pitää voida myöntää ääneen, että itä- ja länsisuomalaiset ovat geneettisesti ja kulttuurisesti kaksi aivan eri väestöä, joita 1800-luvun fennomaanit alkoivat väkisin integroida toisiina. Tulokset ovat nähtävissä.
VastaaPoistaBlogisti on aikaisemmissa kirjoituksissaan viitannut länsimaissa yleistyvään ihmisten tyhmentymiseen. Ehkäpä voidaan nähdä yhteys tämän tyhmentymisen, Humen giljotiinista luopumisen ja feminismin välillä?
VastaaPoistaMinulle aikoinaan opetettiin, että politiikka on mahdollisen taitamista ja tosiasioiden tunnustaminen kaiken viisauden alku. Että tosiasiat voitaisiin tunnustaa, ne täytyy ensin tunnistaa ja se onnistuu hyvin huonosti, jos edeltä käsin määritellään, mitkä tosiasiat ovat sallittuja ja mitkä kiellettyjä. Kun siirrytään sille alueelle, jossa sallitut ja kielletyt tutkimuskohteet on ennalta määritelty ja jossa sallittujen ja kiellettyjen tulosten alue on ennalta määritelty, siirrytään samalla tieteen alueelta uskonnon alueelle, tiedon ja ymmärryksen lisäämisestä uskomusten vahvistamisen ja tabujen asettamisen alueelle.
VastaaPoistaOn tietysti totta, tai ainakin ilmeistä, että ihminen on uskonnollinen eläin. Tämän kertoo vaikkapa suurten uskontojen asema ja levinneisyys. Uskontojen vastustajat väittävät uskontoja vaarallisiksi. Näin voi monesti ollakin, mutta varmimmin vaarallisia ovat sellaiset uskonnot, jotka eivät esiinny uskonnon nimellä. Niissä toteutuu uskontojen dogmaattisuus ja dogmeihin kohdistuvan kriittisen ajattelun torjunta, jopa sellaisen leimaaminen synniksi tai rikolliseksi. Erityisen vaarallista on tällaisen dogmatiikan soluttaminen tieteellisiin instituutioihin, sillä se rapauttaa koko valistukselle perustuvan kulttuurin perustaa.
"”Uusi rasismi vaihtoi rodun kulttuuriin”. Artikkelin hullunkurisuus huipentuu lopussa, jossa kirjoittaja unelmoi siitä, että kulttuurin käsite joskus poistuisi käytöstä, jolloin ehkä päästäisiin ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”
VastaaPoistaIlmeisesti rasismia/syrjintää/u-name-it on siis kaikki muu kuin aivan ultimaattinen kulttuurirelativismi. Ja ainahan voidaan myös projisoida oletettu tasa-arvo tms. ideaalitila kulloinkin olemassa olevan maailmantilan vastakohdaksi (sillai dialektisesti siis), jolloin se myös pysyy iänkaikkisesti saavuttamattomana. Mistään älyllisestä rehellisyydestä enempää kuin moraalisesta selkärangasta tuossa touhottamisessa ei sitten ole minkäänlaista tietokaan, mutta tuskinpa sitä kovin moni osaa enää edes odottaakaan.
-J.Edgar-
Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen eläin, ja laumaeläimen ominaisuuksia ilmentää ja täydentää yksilökehitys, jossa jokaisen tajuntaan varhaisessa lapsuudessa syntyy ensin hoivaajan hahmo, "sinä", ja vasta myöhemmin rakentuu se, josta sanomme "minä".
VastaaPoistaTästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestähän suoraan seuraa, että elämme kaikki aina ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Tajunnallisten alkeiden tavailu on kulttuuriantropologian ja sosiologian perustavanlaatuisinta antia. Durkheimilaisesta lähtökohdasta rakentuu kantava silta sosiaalipsykologian klassikoiden "minuutta" koskeviin pohdiskeluihin. Inhimillinen kieli -- joka wittgensteinilaisittain on yksi yhteen sama asia kuin ajattelu -- on erinomaisen keskeinen yhteisyyden sidos. (Yksityinen kieli on mahdottomuus.)
Kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio, jossa "minuuden" identiteetti resonoi "edustuksellisuuden" kognition kautta yhteiskuntaruumiiseen -- eli tilanne joka mahdollistaa "edustuksellisen demokratian" -- on aivan ihanteellinen ihmisyyden yksikkö.
Kaikki tällainen lähtökohtia tavoitteleva "tieto" on mahdollista saavuttaa vain "goethelaista" metodia, läheltä ja tarkkaan katsomista ja eläytymistä käyttäen. Wittgenstein toisteli Goethen "alkuilmiö"-käsitettä. Hän näki syvälle inhimillisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen -- kielen -- alkutekijöihin, ja ero hänen varhais- ja myöhäisfilosofiansa välillä on suunnilleen sama kuin ero vulgaaripositivistin vaatiman "mittauskelpoisen faktan" ja perusteisiin paneutuvan lähtökohtien kyseenalaistamisen välillä.
Kuten alkulaumoissa vallinnut "vallan" ja "tahdon" symbioottinen yhteistila on yhä jossain tajuntamme poimuissa tallella ja voidaan sieltä erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen elvyttää -- jolloin nykyisin yksilöominaisuudeksi kokemamme ja kuvittelemamme "tahto" yllättäen siirtyykin henkilöltä toiselle -- samoin kaikki muukin mikä kuului kehitykselliseen varhaisvaiheeseen voi yhä vaikuttaa meissä, ja paljon siitä, mikä käsitteellisen järjen varassa rakennellaan, todellisuudessa toteuttaa paljon syvempiä lakeja kuin mitä mallinnukset ja ennusteet edustavat.
Totemismi voi toteutua totalitarismina. Uskonnon alkeismuodot toteutuvat taloustieteen evankeliumeina ja "rahaan" olemuksellisesti kuuluvana kaikkivoipaisuuskuvitelmana. Jne.
Nyt menivät kyllä “no ought from is” ja “no is from ought” sekaisin.
VastaaPoistaJälkimmäinen on kyllä olennaista kaikelle tieteelliselle ajattelulle (siitä, että Jumalan pitäisi olla olemassa, jotta moraalilailla olisi metafyysinen perustelu, ei esimerkiksi todista Jumalan olemassaolosta, pace Kant...), vaikka
ideologille tätä on turhaa yrittää selittää.
Ensiksimainitulla filosofisella periaatteella, jonka tarkkaa sisältö tuskin kukaan siihen viittaavaa osaa edes selittää, ja jonka suhteen voidaan perustellusti olla montaa mieltä, ei taas ole tieteen kanssa mitään tekemistä. Sen pitäminen ikään kuin tieteen truismina on osoitus yhden lajin skientismistä.
-- MT
No justiinsa, se on osoitus tieteellisestä ajattelusta yleensä sen klassisessa mielessä.Postmoderni humpuuki käy pian mahdottomaksi, jos sitä kunnioitetaan. Tämä taitaa joidenkin mielestä olla katastrofi.
VastaaPoistaJos se miten asioiden pitäisi olla (ought) johdetaan siitä, miten asiat ovat (is), niin miten tästä voidaan päätyä tieteen kanssa ristiriitaisiin päätelmiin, jos tieteellinen tutkimus kerran on tekemisissä vain sen kanssa, mikä on?
PoistaEsim. tiede voi todentaa (vaikka aivokuvilla, tms), että jollain on nälkä, mutta ei sitä, että hänen pitää syödä.
Mutta onko väärin, jos päättelen nälästäni, että pitäisipä pistää jotain poskeeni?
Sivuhuomio:
Tästä joku toimittaja saisi kyllä hyvän sitaatin:
"Postmoderni humpuuki käy pian mahdottomaksi, jos sitä kunnioitetaan. " -- Timo Vihavainen
--MT
Kokemus osoittaa, että tässä ovat mahdollisuudet lähes rajattomat. Toki arkipäivän tasolla toimimme ihan oman, vähäpätöisen kokemuksemme varassa ja hyvin pärjäämme. Kuitenkin, jopa induktiolla saadut päätelmät ovat aina avoimia muutoksille, kun ja jos tulee uutta kokemusta, joka ei sovikaan vanhaan kaavaan. Koko moderni fysiikka perustuu tämän myöntämiselle.
PoistaKysymys oli:
PoistaJos se miten asioiden pitäisi olla (ought) johdetaan siitä, miten asiat ovat (is), niin miten tästä voidaan päätyä tieteen kanssa ristiriitaisiin päätelmiin, jos tieteellinen tutkimus kerran on tekemisissä vain sen kanssa, mikä on?
Sen pohdinta osoittaa: ei Humen giljotiinin hyväksymisellä eikä hylkäämisellä ole mitään vaikutusta epistemologiaan. Vastoin kaikkia npopulaarissa tietoisuudessa liikkeellä olevia tätä periaatetta koskevia toinen toistaan eriskummallisempia väärinkäsityksiä.
Giljotiinin kiistäjiä kutsutaan eettisiksi naturalisteiksi, ja heihin lukeutuvat laajasti ymmärrettynä kyllä niin Platon, Aristoteles, Spinoza kuin Leibnizkin, joten mistään länsimaiselle traditiolle ja itselleen tieteelle vihamielisestä opista tuskin on kyse. Nämä tuppaavat olemaan epistemologian saralla paljon Humea lähempänä tieteellistä realismia. Viime aikoina Sam Harris on ollut äänekäs naturalistin puolustaja.
Jos taas puhutaan stalinisteista yms, niin kyllä minäkin kannattaisin gulageja, jos uskoisin niillä saavutettavan sen, mihin Stalin kai uskoi niillä saavutettavan—kuten kannattaisin vapaata liikkuvuutta, jos uskoisin sen johtavan monikulttuuriseen onnelaan.
Ja väitän, että näin tekisi myös Timo Vihavainen.
Jostain syystä en kuitenkaan blogaajan tavoin usko mokomaan.
Siis normaalia terveen järjen konsekventalismia, jonka ymmärtäminen johtaa juuri siihen, että suhtautuu sekä tunnettuihin tosiasioihin että tiedon rajoihin äärimmäisellä pieteetillä, koska harhakäsitysten eettiset seuraukset voivat olla valtaisia.
Hume sitä vastoin oli etiikassa sentimentalisti. Eli jos fiilis sanoo, että tämä on “hyvää”, ei ole vain turhaa vaan väärin yrittää tosiasioilla vakuuttaa päinvastaisesta, ajatteli Hume.
Seuraukset ovat valtaisat ja katastrofaaliset: relativistmi ja etiikan täydellinen irtautuminen tosiasioiden piiristä.
Ja humelaisiahan aikamme laitavasemmiston moralistit nimenomaan ovat, jos kohta joukossa on myös deontologian kannattajia (ihmisoikeusfundamentalistit, jne).
-- MT
Joo, harvoinhan täällä valmiita ollaan, sanoi Jukolan Timokin. ei meillä mitään takuuta siitä ole, etteikö minkä tahansa peruskastsomuksen pohjalta voida päätyä kaikenkarvaisene humpuukiin. Kannattaa kuitenkin muistaa tämä Humen arvokas periaate, ettei nyt ihan suin päin syöksyttäisi tarjoilemaan kaikenkarvaisia "tieteellisiä" etiikan ja politiikan systeemeitä. Sen oikean löytäminen sitten on vähän yhtä vaikeaa kuin sillä entisellä tytöllä. Siinä sattaa ikä huomaamatta vierähtää ohi, ennenkuin pääsee saavutettua viisautta soveltamaan.
PoistaTosiasioiden tunnustaminen on ulkopolitiikan kiistaton vaatimus kuten Paavo Väyrynen totesi väitöskirjassaan.
VastaaPoistaBlogisti on yksi viimeisistä systeemin selittäjistä, ideologi.
VastaaPoistaKulttuuristen erojen kieltäminen on yksi keino multikultuurin ajamiseksi. Toinen ajan erikoispiirre on olemattomien erojen korostaminen. Hyvä esimerkki on tuo Scotlannin itsenäisyy hanke. Scotlannin kieli ei ole kuin yksi englannin murre. Se pitää telkkarissa oikein tekstittää natiiveille englannin puhujille. Kertooko se toisaalta heikosta erilaisuuden siedosta.
VastaaPoistaMistä tulee tämä tarve korostaa eri kielialueiden paikallismurteiden olevan omia kieliä. Scotilla ei taatusti ole sen vaikeampaa ymmärtää englantilaista kuin hämäläisellä savolaista. Ruotsissa on kuulemma niin suuret murre erot että länsi ja itäruotsalainen tuskin ymmärtävät toisiaan. Jostain syystä ruotsilla tulee kuitenkin toimeen Norjassakin.
Mitä Scotlantiin tulee niin se ei ole ollut itsenäinen yli kolmeensataan vuoteen. Suomalaisen silmin kyse on täysin teennäisestä hankkeesta. Mitä tarvetta tällä kokonaisuuden kannalta merkitsemättömien paikallisten erityispiirteiden korostamisella täytetään. Onko se turvallisuuden vai merkityksellisyyden etsintää? Perinteisestä nationalismista ei ole kyse.