Kirjastojen tarkoitus

Kirjojen kohtalot ja kirjastot

Charles-Maurice de Talleyrand-Périgord, Autunin piispa, Beneventon ruhtinas ym. oli tunnettu tuhlari ja irstailija. Pari kertaa hän onnistui tuhlaamaan valtavan omaisuutensa ja selviytyäkseen veloistaan hän myi kirjastonsa, mikä auttoi hänet selviytymään herrasmiehelle sietämättömästä tilanteesta.

Moinen suhtautuminen kirjoihin oli epäilemättä kevytmielistä, mutta meniväthän ne nyt toisiin ja ehkä vastuunalaisempiin käsiin. Ei myyminen niitä minnekään hävittänyt, luoja nähköön.

Paljon surkeampaa oli, kun radikaalit nuoret ylioppilaat 1800-luvun alun Saksassa kasasivat mielestään epäisänmaallista kirjallisuutta rovioiksi ja polttivat ne. Se sai Heinrich Heinen puuskahtamaan, että siellä, missä moista barbariaa harrastetaan, poltetaan seuraavaksi jo ihmisiä.

Näin ei sentään tehty ennen kuin sata vuotta myöhemmin: ensin poltettiin kirjat ja sitten niiden kirjoittajat, mikäli kiinni saatiin.

Mutta tuota barbariaa on sittemmin toki osattu sangen katkerasti katua. Nyt Heinen pronssipatsas istuskelee yliopiston puistikossa vastapäätä tuon 1930-luvun kirjarovion paikkaa. Siellä olivat hänenkin kirjansa palaneet, mutta nyt ne ovat jälleen hyllyissä asianmukaisilla paikoillaan.

Mitäpä syntiä salaamaan, meidän aikanamme kirjojen polttamista ja muuta tuhoamista harjoitetaan laajemmassa mitassa kuin koskaan ja jotkut tomppelit taitavat asiasta jopa ylpeillä.

Naistenlehdet pohtivat nykyään, pitäisikö kirjahyllyjä asunnossa sittenkin olla. Niissähän voi esimerkiksi säilyttää kirjoja, jos sattuu sellaisia omistamaan. Toinen, ja ilmeisesti se normaalimpi vaihtoehto, jota postmodernit sisustusneuvojat suosittelevat, on luopua tykkänään moisesta kapistuksesta. Onhan keksitty digitaalinen kirja, mikäli niin vanhanaikaista tuotetta nyt välttämättä haluaa käyttää.

Kaiken kaikkiaan tämän aikakauden suhde kirjaan tuskin voisi olla epäkunnioittavampi. Erityisesti asia koskee paksuja ensyklopedioita, jollaiset lienevät kuuluneet Talleyrandin kalleimpiin aarteisiin.

Asia on ymmärrettävä. Monelle riittää ensyklopediaksi wikipedia ja aika harva haluaa tietää, miten menneiden aikakausien käsitykset poikkesivat nykyisistä. Sellaista tietoahan vahat kirjat tarjoavat. Moni on tuskin kiinnostunut edes siitä, mitä ja kiten nykyään ajatellaan, lukuun ottamatta tietoa siitä, mitä on sopivaa sanoa ja mitä ei. Mutta sen asianhan saa selville netistä.

Paradoksaalisesti meidänkin maassamme ilmestyy nykyään enemmän kirjoja kuin koskaan aikaisemmin. Sitä paitsi ne ilmestyvät yhä paperisen koodeksin, eli numeroituja sivuja käsittävän niteen muodossa eivätkä digitaalisina, ainakaan pelkästään.

 Lukijat myös ostavat niitä, vaikka käytettyjen kirjojen hinta onkin niin matala, ettei minkäänlaisen kotikirjaston myymisellä voisi kuvitella maksavansa edes tavallisen auton hintaa. Sama koskee kirjojen tekemistä. Ne, jotka sillä asialla hankkivat merkittäviä tuloja, ovat vain äärimmäisen harvoin niiden kirjoittajia.

Esinehän kirja tietysti on ja tänä konsumerismin aikana tuntuu aivan luonnolliselta, että ne valtavat kirjavuoret, jotka vuosittain ilmestyvät, joutuvat ennen pitkää siistauslaitoksiin tai lämmityskattiloihin vai minne ne nyt joutuvatkaan. Samahan koskee lehtiä, joita kukaan ei yleensä jää suremaan.

Suuri osa siitä, mitä vuosittain julkaistaan, epäilemättä ansaitsee kohtalonsa. Siitähän muistuttaa jo englanninkielinen termi pulp fiction.

Monet, kovin monet nykyiset kirjat ansaitsevat karun kohtalonsa, mutta kun mennään kirjastoihin, ollaankin jo toisenlaisessa maailmassa.

Kirjastoilla on maassamme hyvin kunniakkaat perinteet. Vasta ne antoivat tavallisella kansanihmiselle mahdollisuuden oppia jotakin suuresta maailmankulttuurista, vieraista maista ja aikakausista. Ne yksinkertaisesti toivat uuden maailman tai peräti uusia maailmoita jokaisen lukutaitoisen ulottuville.

Nyt tilanne on muuttunut sikäli, että valtava tajuntateollisuus tarjoaa helppoa ja jopa valmiiksi sulatettua tajunnansisältöä myös lukutaidottomille. Kuva ei ole vielä surmannut sanaa, kuten Olavi Paavolainen lähes sata vuotta sitten ennusti, mutta ilmeisesti se on temmannut mukaansa sen suuren joukon, jolla ei ole älyllisiä harrastuksia ja joka tuskin opettelisi/oppisi edes lukemaan ja kirjoittamaan, ellei näitä taitoja yhä tarvittaisi chateissa ja muissa pulinabokseissa.

Mutta kirjastot eivät ole viihdettä varten, eivät ainakaan pääasiassa. Näinä aikoina, kun kirjaa pidetään tuotteena, joka on myytävä noin vuoden kuluessa, jäävät ihmisten sivistysmahdollisuudet paljolta julkisten kirjastojen varaan, ellei heillä ole kunnon kotikirjastoa.

Sitäkin hälyttävämpää on havaita, että myös kirjastoissa on päässyt vallalle se maaninen, sivistyksenvastainen henki, joka käsittelee kulttuuria vain yhtenä taloudellisena suureena ja tuo väkisin sen alueelle kauppasaksoilta kopioitua ajattelua.

Jokainen on törmännyt kirjastojen poistohyllyihin, joissa ikävä kyllä näyttää usein olevan sitä parasta antia, mitä koko laitos sisältää. Olen kuullut, että poistohyllyyn pääsee kirja, jota kukaan ei ole viiteen vuoteen lainannut.

Periaate on absurdi. Vaikka kaikkein uusin viihderoska menisikin lainaajille parhaiten kaupaksi, ei se ole mikään syy pitää sen lainaamista yleisölle kirjaston tehtävänä ja matkia näin kirjakauppiaiden ”dynaamista” bisnestä.

Kirjastojen velvollisuus nimenomaan on toimia kulttuurin varastoina, jotka tarjoavat yleisölle mahdollisuuden sukeltaa paljon syvemmälle ihmiskunnan ja oman kansan kulttuuriin, kuin aikakauden pintamuodit tekevät mahdolliseksi.

Peukalosääntönä voisi sanoa, että kirjastojen kokoelmissa arvokkain osa koostuu yli viidenkymmenen vuoden ikäisistä kirjoista. Niiden hävittäminen on barbariaa eikä mitään muuta. Niitä lukemalla voi jokainen oppia jotakin nykyisen kulttuurimme suhteellisuudesta ja alkaa ymmärtää historian merkitystä.

Järkytyksekseni kuulin, että kun maineikkaita venäjänkielisiä kirjastojamme ”perattiin” valikoi henkilökunta sieltä vähän käytettyä ainesta ja lähetti sen varastokirjastoon uskoen sen siellä ainakin olevan hyvässä tallessa.

Sittemmin saatiin kuulla, että kirjat oli siellä hävitetty. Kas, kun varastokirjastollekin oli annettu (tasa-arvon vuoksi???) velvollisuus supistaa tilojaan, sellainen kun näet toi jollakin fiktiivisellä mittapuulla rahaa valtion arkkuun. Todellisuudessa kukaan ei tietenkään ole koskaan sitä rahaa nähnyt eikä tule näkemään. Se on olemassa vain kauppakamarinulikoiden unissa.

Toinen esimerkki, jonka kuulin niin sanotusti suoraan hevosen suusta, oli, että hävitettäväksi oli jo määrätty muuan saksalainen maantieteellinen sarja, joka oli yhtenäisenä olemassa 1800-luvun puolivälistä. Onnettomat tunarit kuvittelivat, että kun tiedot ilmeisesti jo olivat vanhentuneita, ei niitä kukaan voinut enää koskaan tarvita.

Moinen usko meidän päiviemme tieteen lopulliseen totuuteen ei taida olla edes harvinainen ja moni kai luulee, että tiede aina etenee vain yhtä uraa pitkin, jättäen ohitetut vaiheet ikiajoiksi taakseen.

Itse asiassa esimerkiksi ympäristötieteissä on saatu yhä uudelleen havaita, että vanhat havainnot saattavat joskus olla äärimmäisen kiinnostavia. Kukaan ei voi etukäteen sanoa, mitkä niistä.

No, tässä tapauksessa ymmärrettiin kysyä asiantuntijan mielipidettä, mutta yleisenä linjana näyttää selvästi olevan, että kirjastoihin, kuten yliopistoihin yleensäkin on alettu soveltaa kulttuuriin aivan kuulumattomia kriteereitä.

Ei kulttuurin ja siis erimerkiksi kirjojen tehtävänä ole tuottaa voittoa. Se on vain enemmän tai vähemmän tarpeellinen sivutuote, joka edesauttaa kulttuurin säilymistä ja leviämistä. Jos voitonhankinnan periaate lasketaan vapaaksi koko yhteiskunnassa, se ennen pitkää tuhoaa koko kulttuurin ja tuo sen tilalle sitä äitelää ja primitiivistä viihdepuuroa, joka koko maailmaa jo nyt tyhmistää.

Kirjoilla on kohtalonsa, sanotaan. Se on nykyään yhä useammin ollut surkea kuolema polttouunissa tai sellukattilassa. Osa ansaitsee sellaisen kohtalon, mutta osa ei. Kirjastojen tehtävä on olla kulttuurin säilyttäjinä ja vartijoina. Jos niistä tulee liikelaitoksia, on kaikki hukassa.