Kirjojen kohtalot ja kirjastot
Charles-Maurice
de Talleyrand-Périgord, Autunin piispa, Beneventon ruhtinas ym. oli tunnettu
tuhlari ja irstailija. Pari kertaa hän onnistui tuhlaamaan valtavan
omaisuutensa ja selviytyäkseen veloistaan hän myi kirjastonsa, mikä auttoi
hänet selviytymään herrasmiehelle sietämättömästä tilanteesta.
Moinen
suhtautuminen kirjoihin oli epäilemättä kevytmielistä, mutta meniväthän ne nyt
toisiin ja ehkä vastuunalaisempiin käsiin. Ei myyminen niitä minnekään
hävittänyt, luoja nähköön.
Paljon
surkeampaa oli, kun radikaalit nuoret ylioppilaat 1800-luvun alun Saksassa
kasasivat mielestään epäisänmaallista kirjallisuutta rovioiksi ja polttivat ne.
Se sai Heinrich Heinen puuskahtamaan, että siellä, missä moista barbariaa
harrastetaan, poltetaan seuraavaksi jo ihmisiä.
Näin ei sentään
tehty ennen kuin sata vuotta myöhemmin: ensin poltettiin kirjat ja sitten
niiden kirjoittajat, mikäli kiinni saatiin.
Mutta tuota
barbariaa on sittemmin toki osattu sangen katkerasti katua. Nyt Heinen
pronssipatsas istuskelee yliopiston puistikossa vastapäätä tuon 1930-luvun
kirjarovion paikkaa. Siellä olivat hänenkin kirjansa palaneet, mutta nyt ne
ovat jälleen hyllyissä asianmukaisilla paikoillaan.
Mitäpä syntiä
salaamaan, meidän aikanamme kirjojen polttamista ja muuta tuhoamista
harjoitetaan laajemmassa mitassa kuin koskaan ja jotkut tomppelit taitavat
asiasta jopa ylpeillä.
Naistenlehdet
pohtivat nykyään, pitäisikö kirjahyllyjä asunnossa sittenkin olla. Niissähän voi esimerkiksi säilyttää kirjoja, jos
sattuu sellaisia omistamaan. Toinen, ja ilmeisesti se normaalimpi vaihtoehto,
jota postmodernit sisustusneuvojat suosittelevat, on luopua tykkänään moisesta
kapistuksesta. Onhan keksitty digitaalinen kirja, mikäli niin vanhanaikaista
tuotetta nyt välttämättä haluaa käyttää.
Kaiken kaikkiaan
tämän aikakauden suhde kirjaan tuskin voisi olla epäkunnioittavampi.
Erityisesti asia koskee paksuja ensyklopedioita, jollaiset lienevät kuuluneet
Talleyrandin kalleimpiin aarteisiin.
Asia on
ymmärrettävä. Monelle riittää ensyklopediaksi wikipedia ja aika harva haluaa
tietää, miten menneiden aikakausien käsitykset poikkesivat nykyisistä.
Sellaista tietoahan vahat kirjat tarjoavat. Moni on tuskin kiinnostunut edes
siitä, mitä ja kiten nykyään ajatellaan, lukuun ottamatta tietoa siitä, mitä on
sopivaa sanoa ja mitä ei. Mutta sen asianhan saa selville netistä.
Paradoksaalisesti
meidänkin maassamme ilmestyy nykyään enemmän kirjoja kuin koskaan aikaisemmin.
Sitä paitsi ne ilmestyvät yhä paperisen koodeksin,
eli numeroituja sivuja käsittävän niteen muodossa eivätkä digitaalisina, ainakaan
pelkästään.
Lukijat myös ostavat niitä, vaikka käytettyjen kirjojen hinta onkin niin
matala, ettei minkäänlaisen kotikirjaston myymisellä voisi kuvitella maksavansa
edes tavallisen auton hintaa. Sama koskee kirjojen tekemistä. Ne, jotka sillä
asialla hankkivat merkittäviä tuloja, ovat vain äärimmäisen harvoin niiden
kirjoittajia.
Esinehän kirja
tietysti on ja tänä konsumerismin aikana tuntuu aivan luonnolliselta, että ne
valtavat kirjavuoret, jotka vuosittain ilmestyvät, joutuvat ennen pitkää
siistauslaitoksiin tai lämmityskattiloihin vai minne ne nyt joutuvatkaan.
Samahan koskee lehtiä, joita kukaan ei yleensä jää suremaan.
Suuri osa siitä,
mitä vuosittain julkaistaan, epäilemättä ansaitsee kohtalonsa. Siitähän
muistuttaa jo englanninkielinen termi pulp
fiction.
Monet, kovin
monet nykyiset kirjat ansaitsevat karun kohtalonsa, mutta kun mennään
kirjastoihin, ollaankin jo toisenlaisessa maailmassa.
Kirjastoilla on
maassamme hyvin kunniakkaat perinteet. Vasta ne antoivat tavallisella
kansanihmiselle mahdollisuuden oppia jotakin suuresta maailmankulttuurista,
vieraista maista ja aikakausista. Ne yksinkertaisesti toivat uuden maailman tai
peräti uusia maailmoita jokaisen lukutaitoisen ulottuville.
Nyt tilanne on
muuttunut sikäli, että valtava tajuntateollisuus tarjoaa helppoa ja jopa
valmiiksi sulatettua tajunnansisältöä myös lukutaidottomille. Kuva ei ole vielä
surmannut sanaa, kuten Olavi Paavolainen lähes sata vuotta sitten ennusti,
mutta ilmeisesti se on temmannut mukaansa sen suuren joukon, jolla ei ole
älyllisiä harrastuksia ja joka tuskin opettelisi/oppisi edes lukemaan ja
kirjoittamaan, ellei näitä taitoja yhä tarvittaisi chateissa ja muissa
pulinabokseissa.
Mutta kirjastot
eivät ole viihdettä varten, eivät ainakaan pääasiassa. Näinä aikoina, kun
kirjaa pidetään tuotteena, joka on myytävä noin vuoden kuluessa, jäävät ihmisten
sivistysmahdollisuudet paljolta julkisten kirjastojen varaan, ellei heillä ole
kunnon kotikirjastoa.
Sitäkin
hälyttävämpää on havaita, että myös kirjastoissa on päässyt vallalle se
maaninen, sivistyksenvastainen henki, joka käsittelee kulttuuria vain yhtenä
taloudellisena suureena ja tuo väkisin sen alueelle kauppasaksoilta kopioitua
ajattelua.
Jokainen on
törmännyt kirjastojen poistohyllyihin, joissa ikävä kyllä näyttää usein olevan
sitä parasta antia, mitä koko laitos sisältää. Olen kuullut, että poistohyllyyn
pääsee kirja, jota kukaan ei ole viiteen vuoteen lainannut.
Periaate on
absurdi. Vaikka kaikkein uusin viihderoska menisikin lainaajille parhaiten
kaupaksi, ei se ole mikään syy pitää sen lainaamista yleisölle kirjaston
tehtävänä ja matkia näin kirjakauppiaiden ”dynaamista” bisnestä.
Kirjastojen
velvollisuus nimenomaan on toimia kulttuurin varastoina, jotka tarjoavat
yleisölle mahdollisuuden sukeltaa paljon syvemmälle ihmiskunnan ja oman kansan
kulttuuriin, kuin aikakauden pintamuodit tekevät mahdolliseksi.
Peukalosääntönä
voisi sanoa, että kirjastojen kokoelmissa arvokkain osa koostuu yli
viidenkymmenen vuoden ikäisistä kirjoista. Niiden hävittäminen on barbariaa
eikä mitään muuta. Niitä lukemalla voi jokainen oppia jotakin nykyisen
kulttuurimme suhteellisuudesta ja alkaa ymmärtää historian merkitystä.
Järkytyksekseni
kuulin, että kun maineikkaita venäjänkielisiä kirjastojamme ”perattiin” valikoi
henkilökunta sieltä vähän käytettyä ainesta ja lähetti sen varastokirjastoon
uskoen sen siellä ainakin olevan hyvässä tallessa.
Sittemmin
saatiin kuulla, että kirjat oli siellä hävitetty. Kas, kun
varastokirjastollekin oli annettu (tasa-arvon
vuoksi???) velvollisuus supistaa tilojaan, sellainen kun näet toi jollakin
fiktiivisellä mittapuulla rahaa valtion arkkuun. Todellisuudessa kukaan ei
tietenkään ole koskaan sitä rahaa nähnyt eikä tule näkemään. Se on olemassa
vain kauppakamarinulikoiden unissa.
Toinen
esimerkki, jonka kuulin niin sanotusti suoraan hevosen suusta, oli, että
hävitettäväksi oli jo määrätty muuan saksalainen maantieteellinen sarja, joka
oli yhtenäisenä olemassa 1800-luvun puolivälistä. Onnettomat tunarit
kuvittelivat, että kun tiedot ilmeisesti jo olivat vanhentuneita, ei niitä
kukaan voinut enää koskaan tarvita.
Moinen usko
meidän päiviemme tieteen lopulliseen totuuteen ei taida olla edes harvinainen
ja moni kai luulee, että tiede aina etenee vain yhtä uraa pitkin, jättäen
ohitetut vaiheet ikiajoiksi taakseen.
Itse asiassa
esimerkiksi ympäristötieteissä on saatu yhä uudelleen havaita, että vanhat
havainnot saattavat joskus olla äärimmäisen kiinnostavia. Kukaan ei voi
etukäteen sanoa, mitkä niistä.
No, tässä
tapauksessa ymmärrettiin kysyä asiantuntijan mielipidettä, mutta yleisenä
linjana näyttää selvästi olevan, että kirjastoihin, kuten yliopistoihin
yleensäkin on alettu soveltaa kulttuuriin aivan kuulumattomia kriteereitä.
Ei kulttuurin ja
siis erimerkiksi kirjojen tehtävänä ole tuottaa voittoa. Se on vain enemmän tai
vähemmän tarpeellinen sivutuote, joka edesauttaa kulttuurin säilymistä ja
leviämistä. Jos voitonhankinnan periaate lasketaan vapaaksi koko
yhteiskunnassa, se ennen pitkää tuhoaa koko kulttuurin ja tuo sen tilalle sitä
äitelää ja primitiivistä viihdepuuroa, joka koko maailmaa jo nyt tyhmistää.
Kirjoilla on
kohtalonsa, sanotaan. Se on nykyään yhä useammin ollut surkea kuolema polttouunissa
tai sellukattilassa. Osa ansaitsee sellaisen kohtalon, mutta osa ei. Kirjastojen
tehtävä on olla kulttuurin säilyttäjinä ja vartijoina. Jos niistä tulee
liikelaitoksia, on kaikki hukassa.
Painava puheenvuoro. Kirjastot ovat teknistyneet laskemaan ulkoisia voittoja ja tappioita ja unohtaneet velvollisuutensa sivistyksellisten saavutusten säilyttämisessä ja kulttuurin jatkuvuuden takaamisessa. On pysähdytty aikaan ja sen trendeihin, monikulttuurisuuteen ja tehokkaaseen tavaranvaihdantaan. Avoimia ulospäin ja suljettuja syvällisempään moniarvoisuuteen, kallellaan relativismiin ja päivän ideologioihin.
VastaaPoistaeikös kirjastot toimi nykyään näiden partasten sotalapsosten kokoontumispaikkoina lähinnä pääkaupunkiseudulla ? ..
VastaaPoistaKun on syntynyt suuriin ikäluokkiin, joutuu jo miettimään, mitä tekee kirjoille, joita omat lapset eivät lue. Onneksi kaupunkimme pääkirjastossa on vaihtohylly, jonne voi tuoda tarpeettomaksi käyneitä kirjojaan.
VastaaPoista"Meistä yksikään leipäpala ei kuulu roskiin". Vaasan leipomo on alottanut kampanjan, jonka idea on "Hukkaamalla ruokaa emme pelkästään heitä pois siihen panostettua työtä, aikaa ja rahaa vaan samalla hukkaamme luonnonvaroja sekä tulevaisuuden. ". Samanlainen kampanja pitäisi aloittaa myös kirjoista.
VastaaPoistaSven Hedin, muuten, kertoo, miten Hitlerin aikana Saksassa aloitettiin valtava säästökampanja, joka koski erityisesti ruokaa. Olihan Aatullakin joskus kunnon ideoita.
VastaaPoista"Olihan Aatullakin joskus kunnon ideoita."
PoistaAatua voidaan pitää myös kaikkien vihreiden äitinä. Mm. eläinsuojelu sai Kolmannessa Valtakunnassa aivan uutta puhtia (tämä ei ole vitsi, ks.
https://fi.wikipedia.org/wiki/El%C3%A4insuojelu_natsi-Saksassa ).
Muutenkin Aatun katseessa on sitä samaa fanaattisuutta, otteissa nollatoleranssia, ylimielisyttä ja muiden halveksuntaa - sanalla sanoen edistyksellisyyttä.
Mutta sitten jokin meni maailmanparannuksessa taas pieleen, kuten näissä aina silloin tällöin käy.
Mutta oliko Aatu persoonana, siviiliminänä, kylmä fanaatikko? Plus vaatiko hän julkisessa puheessa esim. pakollisia kasvisruokapäiviä tms.? Aatussahan on se ongelma, että hän oli oikeassa niin monessa asiassa, mutta kun yhdessä asiassa meni niin täysin pyllylleen, niin helposti unohdetaan muut puolet.
VastaaPoistaHaa, tunnen tehneeni kulttuuriteon, kun lainasin Kauniaisten kirjastosta Thomas Mannin Joosef-tetralogian neljä osaa, kunkin vuorollaan. Virkailija sanoi, että näitä ei kukaan olekaan lainannut pitkään aikaan, mutta ehkä sain aikaan, etteivät ne joudu viiteen vuoteen poistohyllylle.
VastaaPoistaOli muuten vaikea löytää pääkaupunkiseudulta noita opuksia, joita Mann piti pääteoksenaan. Suomennos oli hiukan kankea; löytyisiköhän nykyään ketään, joka saisi aikaan uuden kelvollisen käännöksen?
Eipä tuo alkukielenä tai aiheenakaan ole sutjakkaimmasta päästä. Uudesta käännöksestä lienee turha haaveilla. Mutta mielenkiintoinen teos, hyvä kun jokukaan vielä lukee
VastaaPoista