Arvostuksen ansaitseminen

Arvot ja niiden ansaitseminen

Suomen kieli on aika konstikas. Jaakko Juteini runoili aikoinaan siitä, että suomalaisetkin ansaitsivat arvon.

Hän tarkoitti arvostusta ja sitä, että sen perusteena oleva arvo oli jo ansaittu. Vai tarkoittiko hän kukaties sitä, ettei arvoa yleensäkään tarvinnut ansaita, kun se oli jo jokaiselle ylhäältä annettu? Mielestäni ei.

Joka tapauksessa tuossa hänen sepittämässään, kaikkien tuntemassa laulussa, on vahva apologian sävy: kyllä mekin, vaikka.

Mutta olihan siinä myös argumentteja. Miehet olivat rakkaita ja rauhallisia, vaikka sodassa uljaita ja miehuullisia ja naisilla oli luonteessaan lempeyttä ja sydämessään siveyttä. Ei siinä siis mikään turha joukko ollut, vaan raakuudesta eroon kasvanut ja sydämeltään sivistynyt kansa

Tuossa historian vaiheessa Juteinin luonnehdinta epäilemättä oli aika lailla liioiteltu. Kyllä tässä maassa esiintyi vielä (silloinkin) paljon ihan oikeaa raakuutta. Toimeentulon rajamailla kukoistavat yleensäkin ihan tietynlaiset barbaariset käytännöt. Eloonjääminen on se tärkein asia ja kun se on uhattuna, saavat useinkin muut näkökohdat väistyä. Toisissa oloissa barbaria muuttaa muotoaan.

Vai oliko sittenkään niin? On tunnettua, etteivät suuret nälänhädät meillä koskaan johtaneet ryöstöihin ja veritöihin. Vasta vuoden 1918 kapinassa, kun nälkä oli vasta uhkatekijä eikä todellinen, tappava hätä, tartuttiin aseisiin, joita hyväntahtoisena esiintyvä naapuri auliisti tarjosi.

No, itse asiassa nälkiintynyt ihminen ei ole missään kapinoinut, sillä hän ei jaksa sitä tehdä. Tämän todistavat erilaiset piiritykset, joissa jopa syödään ihmisiä, mutta ei kapinoida. On niistä tuorettakin kokemusta.

Mutta hyväksytään nyt alustavasti se Juteinin esittämä ajatus, että Suomen kansa ansaitsi arvostusta siksi, että se oli kehittynyt pois alkukantaisesta raakuudesta ja omaksunut hyveen. Näin rohkenen hänen sanojaan tulkita. Niissähän toki on ohjelmallisuuden ja mainoksen makua, ellei nyt vallan brändäyksestä puhuttaisi.

Tässä karussa kansassa siis oli kuin olikin lempeyttä, mikä useissa kielissä on sivistyksen synonyymi (vrt. esim. gentleman). Myös miehinen hyve, virtus sotaisessakin muodossaan oli kunniassa ja voitiin todeta korkeatasoiseksi.

Juteini, joka tuon ajan valistuksen hengessä suhtautui nuivasti uskontoon, ei lukenut suomalaisten hyveen syyksi heidän uskonnollisuuttaan, vaikka tämä luultavasti olisi ollut jopa tärkein asiaan vaikuttava tekijä. Jos kansalta itseltään olisi kysytty, se olisi todennäköisesti ottanut sen ensimmäisenä esille.

Ajat ovat nyt toiset. Jos aikamme Juteini runoilisi laulun kansamme ylistykseksi, millaisia arvoja hän mahtaisi nostaa esille?

Luulen, että meidän kannattaa tässä miettiä, millaisilla asioille meillä nykyisin ylpeillään. Mitkä esimerkiksi mahtavat olla Pori-Jazzin arvot? Niistä on puhuttu ikään kuin selviönä, vaikka en ole kuullut kenenkään niitä esittelevän.

Jos ne siis ovat enemmän tai vähemmän itsestään selvät, uskallan ne tähänkin luonnostella. Jätän heti pois laskuista antiikin neljä hyvettä ja kolme kristillistä. Niiden epätasainen jakaantuminen ihmisten keskuudessa implikoi, että ihmiset ovat niiden suhteen epätasa-arvoisia, mikä merkitsee sitä, että niiden olettaminen yhä päteviksi olisi loukkaavaa.

Jätän myös pois laskuista moniarvoisuuden, sillä kuten uudempi historia osoittaa, vallitseva arvopohja hyväksyy vain aivan tiettyjä näkemyksiä ja torjuu kiivaasti kaikki toiset. Perusteena näyttää olevan, että joku oman porukan keskuudessa voisi loukkaantua toisen omaamasta mielipiteestä. Mitä enemmän loukkaantuu, sitä hienompaa.

Ehkäpä suurin yhteinen tekijä kansamme edistyneimmän osan arvojen koodeksissa onkin juuri nyt taipumus loukkaantumiseen väärien mielipiteiden johdosta. Se on ainakin asia, jota ei ole kyseenalaistettu ja joka sitä paitsi on jokaisen omassa määrittelyvallassa.

Loukkaantua voi siis mistä tahansa ja näköjään jopa vääriksi julistettujen tosiasiaväitteiden hyväksyminen ja asian tunnustaminen sitä pyydettäessä saattavat aiheuttaa vakavia loukkaantumisia. Psykiatrien lausuntoja asiasta en ole vielä nähnyt, mutta kaikki kai tulee aikanaan.

Erittäin pahoin loukkasi naispuolista yleisöään muuan herra Kiesi, joka naistenlehden sitä pyytäessä vertasi haastattelussa naista autoon. Suuttumuksen myrsky ja boikottiuhka aiheuttivat työpaikan menetyksen, mitä yleinen mielipide näyttää pitäneen täysin oikeutettuna.

Mutta mitä tulee mainittuihin Pori-Jazzin arvoihin, niihin siis kuuluu ilmeisesti ainakin ajatuksenvapauden rajoittaminen.  Tuntemassamme tapauksessa asia koski mahdollista altistumista sellaisen henkilön kanssa asioimiselle, joka kysyttäessä paljasti uskovansa, että homoudesta voisi päästä eroon.

Koska yleisön kärkijoukko ilmeisesti ajatteli, että tässä nyt oli kätkettynä jonkinlainen syytös, jolla koetettiin jotenkin horjuttaa ihanan ja kauniin asian arvoa, se nosti hirveän haloon, eikä säästellyt herjauksia väärin ajattelevaa kohtaan.

Ainoa oikea ajattelutapa siis on samanlainen kuin siinä sananparressa, jonka mukaan vasta hauta suoristaa kyttyrän. Taitaa olla venäläinen, muuten.

Mutta olisiko tässä yhteydessä mahdollista lainkaan puhua kyttyrästä? Kysymys on kiinnostava, sillä vaikka vammaisuudessa ei olekaan mitään pahaa saati halveksuttavaa, ei se kuitenkaan ihan viime kädessä ole toivottava asia. Assosiaatio siihen saattaisi triggeröidä ajattelemaan, ettei homouskaan sitten olisi. Mielipahan määrää voi vain kuvitella.

Päättelen, että kansamme kärkijoukon mielestä ei pidä suvaita sellaisia ajatuksia, jotka tavalla tai toisella saattaisivat asettaa kyseenalaiseksi sen, etteivät kaikki asiat, joista ihmiset voivat saada nautintoa, olisi yhtä arvokkaita, lukuun ottamatta nyt niitä, jotka ovat vieläkin arvokkaampia.

Sellainen käytös, joka provosoituna tai ei, paljastaa ihmisen epäilevän tätä perusasiaa, on loukkaavaa ja ansaitsee rangaistuksen.

En viitsi nostaa esille filosofisia kysymyksiä esimerkiksi pedofilian tai nekrofilian arvosta ja merkityksestä, koska tässä nyt puhutaan siitä, millä tavalla kansamme voisi ajatella ansaitsevan arvostusta. Puhe on siis siitä kulttuurin kärkijoukosta.

Suomalaisen miehen hyve ei enää liene rakas rauhallisuus tai sodassa miehuullisuus, vaan sen sijaan kyky miellyttää arvokkaampaa sukupuolta. Naisten kohdalla ylpeillään nykyään siveyden ja lempeyden vastakohdilla. Nyt jo 20 vuotta täyttänyt Sinkkuelämää osoitti kansallemme, että myös nainen voi nauttia irtosuhteista, kertoi hesarin toimittaja.

Häpeän aika on ohi, kuten tiedämme, mutta tässä ei ole koko asia. On myös tärkeää voida eliminoida kaikki sellaiset tekijät, jotka voisivat triggeröidä joitakin epäilyksiä, vai pitäisikö sanoa duubioita nautintohakuisuuden primaatin suhteen.

Millaiset voisivat olla Juteinin laulun uudet sanat, jotka eivät ketään loukkaisi –lukuun ottamatta nyt niitä, joita pitääkin loukata?

Uskaltauduin jo sellaiset tekemään, mutta enpä taida julkistaa. ehkä joitakin loukkaa jo tieto siitä, että lauleskelen tai ainakin hyräilen niitä itsekseni.

Sivumennen sanoen, myös Juteinin laulua sensuroitiin aikoinaan. Silloin leikattiin vuosi 1810.