Potkupallon puolustus

Potkupallon puolustus

Grigori Petrov, venäläinen pappi, joka toimi myös poliitikkona ja valittiin valtakunnanduumaan, julkaisi vuonna 1923 kirjan Suomi-valkoliljojen maa. Kirja ilmestyi aluksi serbiaksi ja myöhemmin monilla muilla kielillä. Turkiksi se on ilmestynyt peräti 16 painoksena –tähän mennessä.

Kirja kertoo pienestä kansasta, josta tuli modernisaation ihmelapsi. Tavattoman innovaatiokykynsä ja opinhalunsa ansiosta suomalaiset nousivat nopeasti kurjuudesta hyvinvointiin ja velttoudesta tehokkuuteen. Raa’at tavat hienostuivat ja ennen pitkää syntyi tilanne, jossa sana Suomi herätti suurta arvostusta kaikkein korkeimmissakin piireissä.

Kemal Atatürk, jonka elämäntyönä oli Eurooppalaistaa Turkki ja nostaa se keskiaikaisesta barbariasta eurooppalaisen sivistyksen piiriin, luki kirjan ja innostui siitä tavattomasti.

Siinähän oli sukulaiskansa, jolle eurooppalaistuminen ja modernisaatio onnistuivat aivan mallikelpoisesti, miksei siis meillekin?

Sitä, joka luulee, etteivät turkkilaiset ole sukulaiskansamme, kehottaisin opiskelemaan turkkia edes hiukkasen. Sen jälkeen alkaakin jo tuntua siltä, että todistustaakka on sillä, joka tykkänään torjuu tuon oletetun sukulaisuuden. Luulenpa, että kuulemme vielä uutisia tästä aiheesta.

Joka tapauksessa siis Kemal teki jättiläistyön eurooppalaistaessaan tuon valtakunnan, jota oli aina pidetty barbarian symbolina ja syystä olikin. Nythän muuan chauvinistinen höperö haluaa viedä maansa takaisin keskiaikaan ja ymmärrettäväähän se on tavallaan tämäkin, kun nykyistä eurooppalaista kulttuuria katselee. Hals- und Beinbruch, sanoo saksalainen.

Mutta palatakseni tuohon mainioon mieheen, Petroviin. Hänen mainitusta kirjastaan tuli pakollista lukemista turkkilaisissa upseerikouluissa ja hän kertoikin kirjassaan, miten jopa kasarmielämästä oli Suomessa saatu kitketyksi kiroilu ja muu raakuus. Snellman se oli, joka tämänkin urotyön teki, vakuuttaa auktorimme.

No, Snellman tai ei ja loppuipa kiroilu tai alkoi, mutta kirjassa on sangen monia mielestäni varteenotettavia näkemyksiä jos nyt liioitteluakin.

Siinä on muuankin kohta, jossa kerrotaan Suomen nuorison innostuneen sellaisesta tyhjänpäiväisestä harrastuksesta kuin urheilu. Pahaksi onneksi oli aivan erityisesti villiinnytty harrastamaan kaikkein kurjinta ja tyhjänpäiväisintä urheilua, nimittäin englantilaista jalkapalloilua.

Tämä typeryys saatiin sitten myös loppumaan ja muistaakseni sekin oli Petrovin mukaan Snellmanin ansiota, kuten lähes kaikki  muukin.

Niinpä suomalaiset, joutavasta harrastuksesta vapautuneina, saattoivat keskittyä itsensä sivistämiseen ja saavuttivatkin siinä suuria tuloksia.

Tässä tulee muistaa, että meikäläiset kansakoulut onnistuivat tekemään käytännöllisesti katsoen koko kansan lukutaitoiseksi jo viime vuosisadan alussa, mikä oli siihen aikaan hyvin merkittävä saavutus ja suorastaan poikkeuksellista. Jossakin Amerikassahan asiaa on vieläkin syytä kadehtia.

Samaan aikaan maamme kyllä sai melkoista mainetta myös urheilupiireissä ja jopa urheilun suurvaltana, mutta ilmeisesti Petrov, jonka sydämenasiana oli sivistys, jäi koko asiasta onnellisen tietämättömäksi.

Sitä paitsi ei se Suomen kultamitalisaalis koskaan nyt ihan valtava ollut. Nimittäin esimerkiksi Ruotsi sai niitä aina paljon enemmän, mikä meiltä tuntuu jostakin syystä unohtuvan. Mutta väliäpä hällä.

Joka tapauksessa siis Petrov inhosi potkupalloa aivan erityisen paljon ja ilmaisee asian tuossa kuuluisassa kirjassaan. En tiedä onko tämä vaikuttanut turkkilaisten asenteisiin kyseistä urheilua kohtaan. Näinhän asian soisi olevan.

Jos oikein muistan, Petrov ei kirjassaan konkretisoi sitä, mikä potkupallossa nyt niin erityisen pahaa tai kehnoa on. Ehkäpä hänelle teki häijyä katsoa, miten täysikasvuiset nuoret miehet kirmasivat nurmella ja mölisivät älyttömästi aina sen mukaan, mihin nahkakuula kulloinkin poukkosi.

Sen sijaanhan heidän olisi jo kuulunut istua kirjastossa tai konsertissa ja tutustua ihmiskunnan, se on eurooppalaisen sivistyksen suuriin saavutuksiin kautta aikojen. Eihän kulttuuri siirry noin vain polvesta polveen. Se on jokaisen kohdaltaan aina uudelleen omaksuttava, muuten sen tilalle tunkee barbaria.

No, tähän asti seuraan mielelläni Petrovia. Ruumiinkulttuuri on parhaimmillaan kyllä myös osa kulttuuria tuottaessaan terveitä ja reippaita kehoja, joilla on voimaa ja tarmoa sitten harrastaa myös elämän korkeampia asioita.

Sellaisiin eivät lapselliset palloleikit tietenkään kuulu ja Petrovin furor theologicus niitä vastaan on jotenkin ymmärrettävää myös sen pohjalta, miten muistan omien pietististen isovanhempieni tähän asiaan suhtautuneen.

Kehno asiahan meillä tässä nyt on käsillä, toki, etenkin väärin käytettynä. Mutta onko potkupallo kuitenkaan jollakin tavoin huonompi kuin muut ns. urheilun lajit? Sitä tahdon kysyä vakavasti.

Mieleeni tulee nimittäin esimerkiksi se kammottava lihasmuhkuroiden määrätön ja tarkoitukseton kasvattaminen, joka tunnetaan bodauksen (!) nimellä. Kun siihen vielä näyttää aina liittyvän kehon rumentaminen tuhrimalla siihen lähtemättömiä töherryksia räikeillä väreillä, voidaan kai sanoa saavutetun erään inhimillisen toimintakentän pohjimmainen pohja. Alemmas ei ihmisen turmelemisessa enää pääse.

Tähän barbariaan verraten potkupallo on lopultakin viaton harrastus kaikessa lapsellisuudessaan, mikä jopa saattaa olla sangen valloittavaakin.

Epäilemättä on normaaliälyiselle aikuiselle kiusaannuttavaa kuulla, miten aikamiehet puhkeavat valtavaan putkihuutoon lapsellisen palloleikin tiimellyksessä. Silloin kannattaa kuitenkin miettiä, eikö tämä ole tämän maailman ääliöille sittenkin parempi vaihtoehto kuin vaikkapa jokin väkivaltainen jengisota, jossa käytettäisiin pehmeiden kenkien sijasta erilaisia astaloita?

Petrov ei aikoinaan vielä elänyt siinä maailmassa, jossa potkupalloilu kuuluu harrastuksista harmittomimpaan päähän. Siihen tuhlattu aika ja raha edustavat tosin nykyään valtavia arvoja, mutta henkisesti ja fyysisesti sen tuottamat vammat ovat vähäisiä, ellemme ota huomioon sitä, mikä potkupalloilijan sivistyksestä jää puuttumaan hänen harrastuksensa takia.

Mutta, ja tämä on mielestäni tärkeää: jos potkupallon pelaaminen tai mikä muu urheiluharrastus tahansa pysyy kohtuullisissa rajoissa, se ei enää olekaan kansan syöpä, vaan sen elinvoimaa lisäävä tekijä!

Ihminen, jokia osaa oikein annostella aikansa, on viisas, kuten jo Saarnaaja aikoinaan totesi. Mutta siinäpä se ongelma juuri piileekin.

Meidän aikamme ei ole viisas, kaukana siitä. Juuri siksi sen maaninen keskittyminen potkupallon tapaisiin asioihin on niin haitallista. Mikäli sen sijaan pystyisimme pitämään kunniassa vanhan periaatteen, jonka mukaan urheilun tarkoituksena on turvata terve ruumis terveelle psyykelle, eikä muuta, olisimme saavuttaneet sen, mitä siltä kohtuudella voimme vaatia.

Potkupallo tällaisessa kohtuuden ystävien maailmassa kelpaisi hyvin muiden urheilulajien joukkoon yhtenä leikinomaisena liikunnan muotona, joka etenkin keskenkasvuisille sopii erityisen hyvin.