Entropia kasvaa
Filosofi ja
Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev julkaisi
kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjan Коммунизм как реальность –
kommunismin todellisuus.
Tuon ideologian
viholliset olivat keskittyneet todistelemaan sen utooppisuutta ja
mahdottomuutta. Zinovjev katsoi voivansa osoittaa, että se oli nimenomaan
todellisuutta ja vieläpä vastasi eräitä ihmisen syvimpiä taipumuksia.
Ihmisen
perusominaisuus oli nimittäin tietynlainen inertia: pyrkimys saada itselleen
mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla ja tässä suhteessa
kommunistisen ideologian ohjaama Neuvostoliitto palveli häntä mahdollisimman
hyvin.
Ei se
tarkoittanut, että elintaso olisi ollut korkea, mutta kyllä sen sijaan sitä,
että suhteessa vaadittuihin suorituksiin se oli omaa luokkaansa, maailman
paras.
Ihmisten taipumus
ponnistelun välttämiseen lienee sinänsä tosiasia. Toisaalta se on vaihdellut
historian eri vaiheissa. Joskus kovakin työ on houkutellut tekijöitä, kun sen
palkkana on ollut jokin suuri palkinto, kuten vaikkapa elintason nousu ja
vaihtoehtona taas kurjuus.
Neuvostoliiton
loppuaikoina kansan joukot eivät enää juuri olleet ahneita työlle. Kirjailijat
(esim. Valentin Rasputinin Požar) kuvasivat, miten jätkät
juopottelivat ja tappoivat aikaansa sen sijaan, että olisivat tehneet töitä.
Jälkimmäiseen ei ollut mitään kiihokkeita. Rahaa saattoi hankkia lisää, mutta
ei sillä voinut mitään ostaa.
Sananlaskun
mukaan tyhjän saa pyytämättäkin. Niinpä kovan työnteon sijasta usein
keskityttiin eri tavoin ruuvaamaan normeja alemmas ja petkuttamaan
suorituksissa. Sehän oli siinä tilanteessa rationaalista toimintaa.
Tämä kulttuuri
tuli aikanaan tiensä päähän ja sen viheliäisyyttä korosti, että
kapitalistisessa maailmassa juuri samaan aikaan oli alkanut valtava konsumerismin
kasvu. Ne hyvyydet, jotka siellä ilmestyivät kaikkialla saataville, olivat
reaalisosialismissa tunnettuja lähinnä urbaanihuhujen kautta, mutta sekin
riitti.
Kun systeemiä
muutettiin, muuttui myös työmoraali nopeasti ja perusteellisesti. Tarpeiden
optimaalinen tyydytys laiskotteluun ja fuskaamiseen keskittymällä ei enää ollut
realistinen strategia.
Venäläisen
ihmisen psykologia, sikäli kuin asia koskee niin sanotusti ponnistelujen
optimointia, ei siis ollutkaan ongelmien syy, vaan seuraus.
Mutta oliko
Zinovjevin yleisinhimilliseksi väittämä kommunaalisuus
lainkaan todellisuuteen kuuluva asia? Hänhän oli väittänyt, että tuo pyrkimys
saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä ponnistuksilla oli
syvästi yleisinhimillinen piirre.
Siksi hänen mielestään myös reaalisosialismi
oli hyvin pysyvä elämänmuoto. Ja sitähän se ei ollut.
Kirjoittaja
havainnollisti asiaa nesteiden ominaisuuksilla: vesi pyrkii aina kulkemaan
painovoiman sille osoittamaa tietä, vähimmän vastuksen suuntaan. Sinne vetää
myös ihmistä hänen kommunaalisuutensa.
Tämä merkitsee
sitä, että tuo madaltumispyrkimys on luonnonvoima, jota vastaan voidaan toimia
vain tarmolla, taistelemalla, asettamalla sen vastapainoksi toinen voima, jota
voidaan myös kutsua kulttuuriksi.
Syvälle
vajonneen kansan nostaminen alennustilastaan vaatii paljon työtä ja
ponnistelua, joka itse asiassa suuntautuu erästä ihmisen perusominaisuutta
vastaan, pohti filosofi. Tämän työn nimi on kulttuuri, siis merkityksessä cultura, muokkaus, luonnon voimien
uudelleen suuntaaminen jalostamalla niitä.
Jokainen
amatööripuutarhurina yritellyt tietää, mitä tässä on kyseessä. Löperön
muokkauksen eli culturan ja laiminlyödyn kitkemisen oloissa luonto palaa heti
takaisin villien rikkaruohojen muodossa.
Sivumennen
sanoen, venäläisille on syytä antaa perinteisen kulttuurin vaalimisesta täydet
pisteet, joten siinä mielessä Zinovjevin kritiikki ainakin osui harhaan, jos
hän nyt siihen edes viittasi. Mitä sitten tulee erilaiseen špana-,urka
jne. ympäristöihin, niiden merkitys jäi tietenkin kokonaisuudessa hyvin
vähäiseksi. Mutta en kuitenkaan haluaisi väittää, ettei koko ideassa ollut
mitään mieltä. Se toimi tietyssä ympäristössä, joka sitten muutettiin.
Ehkäpä tuo
ympäristö ei edes ollut aivan ainutlaatuinen. Katsokaamme omaa maatamme. Kun
ihmisiltä kysytään, mikä tekee heidät onnellisiksi, on vastaus yleensä jotakin
paljon syvällisempää kuin raha, lomailu, kulutus tai joutenolo. Onneen
tarvitaan aina tiettyjä uhrauksia ja se sisältää myös riskin menettämisestä. No pain, no gain.
Onni, ainakin
potentiaalisesti, löytyy perheestä ja lapsista, mutta ne merkitsevät aina myös
suurta vastuuta ja valtavia emotionaalisia sijoituksia. On tietenkin
mahdollista, että syntyy perhehelvetti, mutta ilman tuota riskiä elämä todennäköisesti
jää tasapaksuksi ja sisällöttömäksi.
On ilmeistä,
että hyvin monet karttavat perheen perustamista ja korkeintaan solmivat
avioliiton, sellaisenhan voi purkaa koska tahansa. Tiedän, etteivät monet
suostu ottamaan edes koiraa, koska pelkäävät sen aiheuttamaa vastuuta ja
huolenpitoa ja lopulta menettämistä.
Vaihtoehtona on
ikuinen lapsuus, aluksi vanhempien, sitten työnantajan ja lopulta valtion
elätettävänä. Vastuu kasvatuksesta ja toimeentulosta kuuluu aina jollekulle
toiselle. Tärkeintä on, ettei ota itselleen sellaisia taakkoja.
Tämän
sinkkuegoistin prototyyppi on Ibsenin Noora,
josta ei suotta kerran tullut uuden aikakauden ikoni. Se, joka vaivautuu
lukemaan tuon perin juurin helppohintaisen, vaikka suureen syvällisyyteen
pyrkivän näytelmän, voi vain ihmetellä sen valtavaa, aikakauden mullistavaa
suosiota.
Sankaritar eli
siis päähenkilöhän on aikuisen ikään varttunut nainen, joka yhtäkkiä päättää
jättää perheensä. Syynä on täysin lapsellinen loukkaantuminen hyvää
tarkoittavan aviomiehen ymmärtämättömyyden johdosta.
Noora oli tietenkin
hienostorouva, mutta hän oli uranuurtaja, jonka jälkiä koko feministinen
ajattelu, käyttääkseni tällaista leikkisää termiä, tätä nykyä seurailee.
Omassa maassamme
syntyvyys on minun elinaikanani aluksi suuresti alentunut ja nyt sitten suorastaan
romahtanut. Elämme lapsinaisten aikaa. Toki suuri osa naisista yhä synnyttää
ainakin lapsen tai pari, mutta yhä suurempi osa pysyy henkisesti lapsina
hautaan saakka, vailla perheen merkitsemiä riskejä.
Koska kukaan ei
voi edes kuvitella, että ihmisten olisi mahdollisuuksien mukaan itse
huolehdittava vanhuuden turvastaan, on nyt havaittu maamme olevan hätätilassa,
jota muka korjaamaan tarvitaan suuri määrä vierastyövoimaa, joka saman tein
muuttaa maahamme pysyvästi.
Tällaisella tempulla
näyttävät heikoimmalla ymmärryksellä varustetut piirit pyrkivän korjaamaan ns.
huoltosuhdetta. Uudet asukkaat siis ilmeisesti eivät lainkaan vanhene tai
ainakaan ryhdy rajoittamaan syntyvyyttään samassa määrin kuin kantaväestö, mikä
merkitsisi kulttuurista integraatiota.
On turha sanoakaan,
ettei tuossa epätoivoisessa ideassa ole mitään järkeä.
Lapsellisen
elämän tie näyttää siis olevan loppumassa sen kautta, että sitä viettävä
väestönosa ei enää uusiinnu ja siis nopeasti häviää maan pinnalta. Mutta mikäpä
voisi vähemmän kiinnostaa noita noora-tyttösiä, joille jo oman jälkikasvun
kohtalo on merkityksetön omien halujen tyydyttämisen rinnalla.
On sanottu, että
olennaista yhteiskunnassa ei ole, että aikuiset tekevät lapsia, tärkeämpää on,
että lapset tekevät aikuisia. Olipa tämän muna ja kana-ongelman kanssa miten
tahansa, trendi on selvä. Yleisen lapsettomuuden myötä olemme siirtymässä
aikaan ilman aikuisia.
Tämä aikakausi
ei enää edes puhu tahdon käsitteillä, vaan on korvannut sen halulla. Mutta
löysä halu on juuri tuon Zinovjevin näkemän kommunaalisuuden agentti ja valloilleen
päästettynä se vie pois kulttuurista sen kaikessa merkityksissä, yhä suurempaa entropiaa
kohti.
Ehkäpä naiset odottavat, että vastaan tulee mies, jota voi rakastaa ja jonka kanssa voi perustaa perheen. Ehkä Suomessa se miehisyys on hakusessa.
VastaaPoistaLuultavasti myös niin. Kukapa ottaisi vakavasti ämmiksi yrittäviä miehiä.
PoistaNo, ainakin nämä saarasärmät ovat tehneet parhaansa patologisoidakseen ja demonisoidakseen about kaikkia miesoletettuja,ja mieheyttä noin ylisummaankin. Jos sellainen käy hieman lannistamaankin pitemmän päälle, niin ihmekö tuo? Joskus olen pohdiskellut myös ns. radikaalifeminismin yhteyksiä persoonallisuushäiriöihin, korrelaatio ei ehkä ole aivan satunnainen..
Poista-J.Edgar-
Miehekkyys on Suomesta hiipumassa. On paljon nuoria "miehiä", joita pariutuminen naisten kanssa ei edes kiinnosta. Homouden ylistäminen vetoaa joihinkin heikkoluonteisiin kun mikä tahansa nuorukaisen kontakti neitoseen leimataan jo seksuaaliseksi häirinnäksi.
PoistaMeitä oli 60-luvun lopulla neljä kaveria, joista menin vanhimpana naimisiin - 21 vuotiaana. Se nainen asuu edelleen meillä.
Voiko pojasta edes kasvaa miestä, ainakaan tasapainoista sellaista, jos tälle kaiken aikaa tyrkytetään vähän joka tuutista viestiä siitä, että hänessä on jokin perustavanlaatuinen valuvika? Tätähän tämä alinomainen toitotus ns. patologisesta maskuliinisuudesta (vast.) saa juuri loppuviimein aikaan. Myös positiivisten miehen mallien puute on epäilemättä ongelma monelle tämän päivän poikalapselle ja nuorukaiselle... Feminismin eräs perusongelma kun on myös siinä, ettei se koskaan vaadi naisilta itseltään mitään myönteistä muutosta yhtikäs mihinkään suuntaan, vaan tarjoaa pelkästään ruikuttavaa uhriutumista (mihinkä tuo ameriikkalainen vasemmisto, josta meikäläisetkin tiedostajat™ esikuvansa hakevat, tuntuu muutoinkin eritoten haltioituneen). Onko siis suurikaan ihme, että osa jengistä on tässä(kin) kohtaa enämpi vähempi kuutamolla?
Poista-J.Edgar-
Ajatelen Vihavaisen tapaan: liian voimakkaat ja hyökkäävät naiset voivat synnyttää naimattomia taikka naismaisia miehiä, jollaiset eivät loppulaskussa tyydytä naisten alitajuisia turvallisuudentarpeita. Jos parisuhde on jatkuvaa taistelua tasa-arvosta (=vallasta), kuka sitä haluaa?
PoistaToinen syy parisuhteiden ongelmiin on kulttuurimme narsistisuus: jokainen kokee olevansa ainutkertainen ja täydellinen. Kun sellainen antautuu parisuhteeseen toisen, "tavallisen" ihmisen kanssa, hän kokee saatavansa tuossa vaihdossa vähemmän kuin antaa.
Ratkaisu: paluu velvollisuusetiikkaan (ks esim. Pihlström), jossa elämän tarkoitus on todellisen tai kuvitellun velvollisuuden täyttäminen, onni tulee siinä sivussa. Ainakin sotasukupolvella tämä malli toimi muistelmien mukaan erinomaisesti.
Oma napa ei ole maailman napa, vaikka useimmat tuntuvat näin ajattelevan.
Viime viikolla kysyttiin, mitä vastaat lapsellesi kun hän kysyy 2030-luvulla mitä teit ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi? Nyt tilastokeskus on päättänyt että ei tarvitse enää huolehtia lapsensaannista, koska tuolloin Espoossa kolmannes työntekijöistä on tuotu ulkomailta
VastaaPoistaArja Tuulalle: Miehen odottaminen on omaa perhettä haluavalle naiselle huono strategia. Suirin osa niin naisista kuin miehistä on keskinkertaisia. Henkistä kypsyyttä viehätysvoimaltaan tavanomaiselta naiselta on tyytyä ajoissa tasoiseensa mieheen, eikä jäädä odottamaan prinssiä, jota ei koskaan tule. Prinssit naivat tasoisiaan naisia. Odottaessa naisen suhteellinen asema heikkenee nopeasti ja tarjolla on yhä huonompia vaihehtoja tai yksinolo. Markkinoille tulee jatkuvasti uusia nuoria naisia.
VastaaPoistaNaiselta vaatii itseluottamusta tehdä valinta ja pitää siitä kiinni Suomen nykyisessä ilmapiirissä jossa valkoinen heteremies on yleisen pilkanteon kohteena. Epäilipä feministi Saara Särmä sitäkin, onko valkoinen heteromies edes ihminen.
Se on juuri noin!
PoistaTuo lasten tekemisen tai tekemättä jättämisen matematiikka taitaa lopultakin olla aika yksinkertainen. Siinä on kyse niiden lapsentekijöiden omien eläkkeiden turvaajista. Tänään syntynyt lapsi alkaa tienata, maksaa veroja ja eläkemaksuja joskus vuoden 2045 paikkeilla. Nyt kuvitellaan, että eläkkeet voidaan turvata rahastoimalla, mutta rahaa ei lopultakaan voida varastoida. Se on toimivan elinkeinoelämän tuote. Jos talous ei toimi, rahastojen arvokin häviää. Viimeisen sadan vuoden aikana erilaiset mullistukset ovat hävittäneet säästöt pariin kolmeen kertaan. Tässäkin lopulta toteutuu se, että niin makaat kuin petaat.
VastaaPoista"Siinä on kyse niiden lapsentekijöiden omien eläkkeiden turvaajista."
PoistaKyllä siinä on kysymys omien geenien ja arvojen siirtämisestä eteenpäin. Laji joka siitä luopuu jonkin henkilökohtaisen tyydytyksen vuoksi, on valinnut itsemurhan tien. Laajemmin syynä on kulttuurin henkisen pohjan kuivuminen.
Somesssa heitettyyn ajatukseen että kymmenen vuoden kuluttua kansankielinen kulttuuri on kuollut hiljaisesti elävältä, vastattiin niin käyvänkin, mutta syy on ulkoinen maastamuutto eikä rakastava skandinavismi joka ostaa rahalla nuorison kohteet yhden toisensa jälkeen, niin urheiluharrasteet kuin elektroniikankin sekä rakentaa hullun lailla (YIT, Skanska, NCC, Peab ym.)
VastaaPoistaEikö tuo olekin suomalaista ämmmäkulttuuri? Panna kaikki muiden syyksi, yleensä venäläisten.
Erinomainen, syvällinen kirjoitus, joka ansaitsee monta kommenttia:
VastaaPoista- aikaisempien blogikeskustelujen perusteella olisin kaivannut aloitusta hiukan aiempaa eli vallankumouksesta sotaan. Uskon nimittäin, että tuona aikana olisi vielä aitoja idealisteja, jotka halusivat työtä kaihtamatta rakentaa uuden, riistoa vailla olevan paratiisin (tavoitetilasta ks Osmo Jussilan Neuvostoliiton tragedia). Tragedia oli nimenomaan jalojen ihanteiden ja lopputuloksen erotus, jonka syynä pidän Leninin valitsemaa yksipuoluediktatuuria, joka esti demokratian mukaiset palaute- ja korjausmekanismit, joita mitkään kontrollielimet eivät voineet toteuttaa. (Stalin puolestaan valitsi - ehkä oikein - varustautumisen elintason sijasta.
- blogissa mainittu Zinovjevin kirja kuvaa osuvasti kypsää sosialismia ts Breznevin pysähtyneisyyden aikaa. Luulen, että Hrutsevin jälkeen usko neuvostojärjestelmään katosi lopullisesti.
- blogissa mainitun helpon yhteiskunnan lisäksi lisäisin itse suhteellisen yhdenvertaisuuden: ihminen vertaa itseään ennen kaikkea naapurin elintasoon. Jos kaikki ovat yhtä köyhiä tilanne on helpompi hyväksyä. Nomenklatuuran elintasosta ei tiedetty eikä se ymmärtääkseni syyllistynyt näkyvään pröystäilyyn.
- paitsi juopotteluun neuvostoihmiset painottivat rikkaaseen kulttuurin sekä ns sisäiseen elämään, jolle tai olla joku venäjänkielinen termikin. Olen ymmärtänyt, että ystävyys kukoisti.
- nykylännestä ja Suomen syntyvyydestä ei ole lisättävää, se on juuri noin. Suomi on täyttä pikkunooria. Asia korjaantuneen vasta kun se saadan täyteen perheeseen keskittyviä pikkuaishoja. Jokaisella kulttuurilla on aikansa ennenkun se happanee. Ehkä nyt on lännen aika, sääli.
Kun seuraa ketkä kiihkeimmin vastustavat jordanpetersionismia, niin tietää tähänkin, ja moneen muuhun, aikamme ongelmaan syylliset.
VastaaPoistaTuo Yrjöperskeleen blogissa oleva toksisen maskuliinisuuden™ varoitusmerkki on kyllä mainio. Kuten blogi itsessäänkin, noin enimmäkseen. Sano.
VastaaPoistahttp://yrjoperskeles.blogspot.com/?m=0
Tuon juuri julkaistun väestöennusteen jälkeen Helsingin sanomien nettikommentit ovat täyttyneet valituksista siitä ,että työelämän koveneminen sammuttaa nuorten ihmisten lastenhankinta haaveet.
VastaaPoistaAinahan niitä selittelyjä löytyy. Jos tuo selitys työelämän kovuudesta lasten tekemisen esteenä pitäisi paikkansa niin pieniäpä olisivat nuo 50-luvun ikäluokat ja sen puoleen myös suuret ikäluokat.
Poista