Suoraan sieltä
Heinz Guderian, Sotilaan muistelmia. Suomentanut Wolf H.
Halsti, Otava 1956, 439 s.; Yrjö
Grönhagen, Himmlerin salaseura,
Kansankirja 1948, 194 s.
Natsi-Saksasta
on kirjoitettu valtava määrä kirjoja. Vuodesta toiseen on kaikkien läntisen
maailman ja Venäjän suurten kirjakauppojen hyllyillä kokonainen suuri osasto
tälle tavaralle.
Mukaan mahtuu
kaikenlaista, kriittisistä tutkimuksista fantasiaan. Paras tieto luonnollisesti
löytyy asiansa osaavien tutkijoiden kirjoista, mutta silminnäkijöiden ja
asianosaisten muistelmilla on aina oma viehätyksensä.
Yrjö von
Grönhagenin tarina on huikea. Pariisissa maalaustaiteen parissa askaroiva
suomalainen ylioppilaspoika sai päähänsä lähteä Aasiaan tutustumaan salaperäisten
kansojen kulttuureihin.
Sitä varten hän
hankki asianmukaisen siirtomaa-asun eli khakipuvun ja hellekypärän. Erinäisistä
syistä Aasia vaihtui Euroopaksi ja sinnepä sankari sitten tallusteli jalan,
tutkimusmatkailijan asussaan. Tie vei Ranskasta Belgian kautta Saksaan.
Sattumalta hän
joutui Heinrich Himmlerin piiriin ja peräti tuttavaksi. Itse asiassa hän, ilman
mitään tieteellistä koulutusta tai edes pohajtietoja pääsi jopa tutkijaksi Ahnenerbe-instituuttiin, jossa
mielenterveydeltään epäilyttävät henkilöt yhdessä enemmän tai vähemmän vakavien
tutkijoiden kanssa etsivät arjalaista muinaisuskoa.
Tämä työ poiki Grönhagenille
muun muassa matkan Karjalaan, jossa äänitettiin magnetofonilla runonlaulua.
Himmler myös tilasi tukun kanteleita, joita arveli muinaisten arjalaisten
soittimiksi.
Entä tuo
salaseura? Siitä kirjoittaja tiesi vain kuulopuheelta, mutta näyttää uskoneen,
että juuri se sai aikaan sodan puhkeamisen. Uskoo, ken nyt ihan ehdottomasti
niin haluaa.
Grönhagen, joka
kuoli Helsingissä vasta niin myöhään kuin vuonna 2003, kertoo kirjassaan
aikansa Euroopasta monia patikkakyydillä kulkevan tutkimusmatkailijan
havaintoja, jotka ovat osin kiinnostaviakin. Kansankirja opuksen julkaisijana on hieman yllättävä.
Heinz Guderian
puolestaan oli huomattava ammattisotilas, joka kehitti ajatusta panssarijoukoista
itsenäisenä aselajina ja myös saavutti niitä johtaessaan suurta menestystä.
Hän johti
panssareitaan niin Puolan, Ranskan kuin Venäjänkin sotaretkillä ja siirtyi
sittemmin panssarijoukkojen tarkastajaksi ja komentajaksi ja myöhemmin
maavoimien esikuntapäälliköksi.
Guderian
briljeeraa sillä, että hän aina johti edestä. Hänen johtopanssarinsa eteni
kärkijoukossa, joutui usein tulituksen kohteeksi ja jopa suorastaan osallistui
taistelutoimiin konekiväärillään. Se muun muassa otti vankeja.
Tyylistään hän
sai myös ilmeisen ansaittuja nuhteita. Komentajan henki oli useamman kerran
vaarassa ja mikäli johtovaunu miehineen olisi tuhoutunut, olisi vahinko
luultavasti ollut melkoinen. Toisaalta miehet olivat innoissaan nähdessään Vikkelä-Heikin jakavan samat vaarat kuin
he itsekin.
Kuten tunnettua,
Puolan sota pelotti syystäkin ylintä upseeristoa ja sehän se myös laukaisi koko
maailmansodan. Sodasta kirjoittaja syyttää puolalaisia.
Venäjän-retki
taas kauhistutti Guderiania, joka tiesi, millaisia materiaalimääriä
vihollisella oli käytettävissään. Se Hitlerinkin olisi pitänyt tietää, mutta
hänhän ei koskaan suostunut uskomaan sellaisia asioita, jotka olivat vastoin
hänen päähänpinttymiään.
Yllättävää
kyllä, kirjassa ei ole mitään siitä yhteistyöstä, jota Venäjällä tehtiin
puna-armeijan ja Reichswehrin välillä. Jostakin syystä suomentaja Halsti on
lyhentänyt myös siitä kohtaa… Kirjassa vain mainitaan, että panssariasetta oli
Versailles’n rauhan määräysten takia kehitettävä ulkomailla.
Venäläisten ja
saksalaisten kohtaamisesta nujerretun Puolan raunioilla on kirjassa sentään
yksi kuva.
Mitä Venäjän-sodan
luonteeseen tulee, Guderian kertoo, ettei hänen joukoilleen edes jaettu
kuuluisaa komissaarikäskyä. Muutenkin hän kuvailee muutamin esimerkein omien
joukkojensa säädyllistä käytöstä valloitetussa maassa. Kuuluisa Vernichtungskrieg ei tule hänen
kirjassaan mitenkään esiin.
Sen, että
väestön mieliala nopeasti kääntyi miehittäjiä vastaan, kirjoittaja lukee natsipuolueen
vähäjärkisen politiikan syyksi. Siviiliväestöön kohdistetut julmuudet olivat
reaktiota sissisotaan, jonka kävijät olivat kansainvälisten sopimustenkin
mukaan lainsuojattomia.
Kirjoittaja
muuten väittää, että länsiliittoutuneiden ukaasit sissitoiminnan varalta olivat
jopa ankarampia kuin saksalaisten. Toinen juttu on, ettei masennettu Saksan
kansa enää pahemmin noussut vastarintaan.
Epäilemättä
Guderianilla, kuten jokaisella niin vastuunalaisella paikalla toimineella oli
paljonkin syytä selittää mennyttä parhain päin. Joka tapauksessa hän oli niitä,
jotka säästyivät syytteiltä liittoutuneiden sodan jälkeen tekemissä puhdistuksissa.
Hitlerin kanssa
kenraalilla oli paljon kiivaita yhteenottoja, mutta johtaja määräsi hänet pois
virastaan vasta aivan sodan lopulla. Tarinat Hitlerin loputtomista tyhmyyksistä,
jotka ajan mittaan vain pahenivat, ovat yleisesti tunnettuja. Harva kuitenkaan
aikoinaan uskalsi niistä huomauttaa tai peräti yrittää niitä kumota.
Tässä
epäilemättä oli muuan kohtalokas virhe, kuten kirjoittaja toteaakin. Korkeimpien
upseerien olisi pitänyt yksissä tuumin esiintyen saada johtaja luopumaan
hulluimmista tuumistaan. Sen sijaan he, kaikesta päätellen, keskittyivät
enemmin kiipimiseen ja toistensa selän takan juonitteluun.
Entäpä ne
juutalaiset? Grönhagen sanoo heistä muutaman lämpimän sanan ja vakuuttaa, ettei
hänellä ollut Himmlerin rötöksistä harmainta aavistusta. Guderian puolestaan ei
puutu koko teemaan.
Tässä on muuan
eroavaisuus, joka vallitsee heti sodan jälkeen julkaistujen ja myöhempien sitä
käsittelevien kirjojen välillä. Sellaiset ovat aina kiinnostavia.
"Venäjän-retki taas kauhistutti Guderiania, joka tiesi, millaisia materiaalimääriä vihollisella oli käytettävissään. Se Hitlerinkin olisi pitänyt tietää..."
VastaaPoistaJotenkin haluaisin ajatella, että ratkaiseva hetki oli 15.3.1939, jolloin Hitler petti Munchenin sopimuksen. Sen jälkeen hän toimi pakkotilassa: länsiliittoutuneet tiesivät, ettei tähän voinut luottaa vaan ryhtyivät varustautumaan. Siksi oli pakko solmia Ribbentrop-sopimus, vallata Puola ja Ranska. Kun taistelu Englannista oli hävitty, oli pakko hyökätä Venäjälle, koska muuten länsiliittoutuneet ja/tai Venäjä olisivat hyökänneet Saksaan.
Barbarossa epäonnistui koska:
- Saksan tiedustelu epäonnistui Venäjän voimavarojen arvioinnissa
- Hitler vähätteli Venäjää ja erityisesti sen henkistä kestävyyttä
- Hitler ei varautunut talvehtimaan Venäjällä
- ei Kreikan sodasta johtuen aloittanut jo toukokuun puolivälissä
- ei antanut joukkojen jatkaa Moskovaan
- ei pyrkinyt saamaan vähemmistökansoja puolelleen.
Näinhän sitä voi jälkeenpäin ajatella. Kun idässä oli Versailles'n vääryys vielä oikaisematta.
PoistaPakko oli sitä paitsi kai hyökätä tai demobilisoida. Ja jälkimmäinenkin on hankala ja riskaabeli asia.
Guderian väittää ymmärtäneensä, että nyt käy huonosti, kun Barbarossa aloitettiin. Kun hyökkäys ehtyi vuoden vaihteessa, ymmärsi myös esimerkiksi Mannmerheim, ettei Saksa voi voittaa. Toinen juttu oli, millainen olisi häviö.
Ja useinhan unohtuu, että ne Saksalta ryöstetyt itäalueet oli vain puolitoista sataa vuotta aiemmin otettu Puolalta.
Poista"Pakko oli sitä paitsi kai hyökätä tai demobilisoida."
PoistaJuuri näin ratkaiseva hetki 15.3.1939. Sitä ennen olisi ollut mahdollista keskittyä Saksan taloudelliseen rauhanomaiseen kehittämiseen.
Kun sitten valittiin valittiin toinen tie, ei mikään ehdoton totuus - ainakaan aikalaisilla käytettävissä olevien tietojen mukaan - määrännyt, että Venäjänsota olisi väistämättä hävitty. Ajatusleikkinä voidaan sitten pohtia, että jos Venäjä olisi lyöty ja joukot siirettävissä Atlantin rannoille olisivatko USA ja Englanti edes yrittäneet tai ainakaan onnistuneet maihinnousua Ranskaan. Että ei se hyökkäys Venäjälle niin mieletön ollut kuin jälkiviisauden valossa on nähty. Kutsuisin sitä itse shakkitermein siirtopakoksi aikapulassa.
Grönhagenin kirjaa en ole lukenut, mutta jos laitetaan Himmler ja Berija vastakkain, kumpikohan oli heistä roistompi persoonallisuus? Jostain kuman syystä tämän kaltaisia vertailuja eui tehdä, vaikka ne olisivatkin erittäin hedelmällisiä. Mutta onko taustalla pelko, että kansallissosialistisen Saksan rötösherrat olisivatkin vertailussa persoonina vähemmän roistomaisia kuin Neuvostoliiton vastaavat. Käsittääkseni Himmlerin taipumuksiin ei esimerkiksi kuulunut pikkutyttöjen jahtailu, kuten Berijalla.
VastaaPoistaJohtuisiko se juutalaisteeman puute noissa vanhemmissa kirjoissa jopa siitä, että vielä 1960-luvulla koko juutalaiskysymys osana toisen maailmansodan historiaa oli sivujuonne?
Kolmas mieltäni pitkään hiertänyt kysymys on, että miksi aina vaaditaan, että saksalaisten upseerien olisi pitänyt joko kaataa Hitler tai ruveta muuten vastahankaan, mutta kertaakaan en ole törmännyt vaatimukseen, että neuvostoupseerien olisi pitänyt kaataa Stalinin hirmuhallinto. Ja missä on tutkimus neuvostokenraalien suhtautumisesta juutalaisiin? Käsittääkseni juutalaiset eivät ole etnisten venäläisten joukossa kovinkaan korkeassa kurssissa.
Guderianin muistelmia en ole lukenut, mutta mitä olen kommentteja niistä lukenut, niin ovatten kovin vapaat suhtautumisessa totuuteen. Eikä Guderian ehkä ihan mikään superkenraali ollut. Luin äskettäin kirjan kenraali Gotthard Heinricistä. Kirjassa oli runsaasti Heinricin päiväkirja- ja yksityiskirjeotteita vuosilta 1941 ja 1942. Niissä oli havaittavissa kovaakin kritiikkiä Guderiania kohtaan. Toisaalta Heinricillä on suomalaisittain katsoen aika outoa kritiikkiä venäläisiin: nämä kun taistelevat metsistä käsin ja jopa pirulaiset ampuvat puskien suojasta! Ja voi sitä valituksen määrää, kun tie ei kestäkään sakujen kuorma-autoja. Mielenkiintoista olisi oikeasti tietää, miten sakujen tiedustelu epäonnistui niin täydellisesti. Esimerkiksi miten Neukkulan tietön taso ja kunto on voinut tulla yllätyksenä?
Amerikkalainen sotahistorioitsija Robert Forczyk menee jopa niin pitkälle, että syyttää Hitleriä Guderianin niskuroimisen sallimisesta niinkin pitkään, ts. Guderian rikkoi Barbarossa ensimmäisenä vuonna esimiestensä käskyjä useaan otteeseen.
Guderianin väite länsiliittoutuneiden sissitoimintaukaaseista voi pitää hyvinkin paikkansa. Näet Basil Liddel Hartin 2. ms. yleishistoriassa mainittiin, että ainakin amerikkalaiset olisivat rutiinisti uhanneet saksalaisia kyliä siten, että jos siellä harrastetaan aseellista "siviilivastarintaa", kylä tullaan hävittämään ilmapommituksilla. Prresidentti Herbert Hooverin arvion mukaan USA:n asevoimien toiminnan tuloksena 2. ms:ssa tuli n. 600 000 siviilikuollutta.
"kertaakaan en ole törmännyt vaatimukseen, että neuvostoupseerien olisi pitänyt kaataa Stalinin hirmuhallinto."
PoistaIsä aurinkoinen oli 1930-luvun lopulla pitänyt huolta, että tämä ei ollut mahdollista. Muutenkin Stalin pitää kenraalinsa paljon tiukemassa lieassa kuin Hitler. Kaiken kaikkiaan Saksan kenraalien muistelmia ja muita edesottamuksia lukiessaan tulee ajatus, että niinkauan kuin menestystä riitti kaikki kävi - varsinkin jos varattiin "kunniallinen" tilaisuus kääntää katse muualle. Sitten kuin vastoinkäymiset alkoivat, kaikki oli Hitlerin syy. Muistelen liittoutuneiden miehitysjoukkojen ihmetelleen, missä kaikki natsit olivat kun kaikki saksalaiset olivat heitä vastustaneet tai ainakin olleen puolueettomia.
Fakta lienee, että antisemitismi oli Saksassa - ja muuallakin maailmassa - hyvin laajaa ja syväänjuurtunutta (ks Timo Kuparinen). Se muuttui sopimattomaksi vasta 1945 jälkeen. 1930-luvulla juutalaispakolaisten vastaanotto oli hyvin nihkeää.
"jos laitetaan Himmler ja Berija vastakkain, kumpikohan oli heistä roistompi persoonallisuus?"
PoistaKuuluu kysymyssarjoihin rutto vai kollera. Kumpikin oli massamurhaaja ja hyvä reki isännälleen. Onko massamurjaaja sitten vapaa-aikanaan lisäksi lasten rakskaaja vai pikkuporvari on sivuseikka: vähän samaantapaan, jos tuomitaan murhan lisäksi näpistyksestä.
Sama valitus oli venäläisillä suomalaisten käyttämien pelkurimaisten taistelutapojen takia: miinoja ja helvetinkoneita, puskista ampumista... Ja tietenkin jokainen kenraali on toisten verivihollinen. Guderianilla oli tuuria, vaikka usein oli täpärällä.
VastaaPoistaJa ilman muuta juutalaisteema oli sivujuonne. Kuinka se olisi voinut pääasia olla?
PoistaNiinpä. Mutta kun nyt vaikkapa Historiallinen aikakauskirja on jo toistakymmentä vuotta pitänyt juutalaiskysymystä koko sodan tärkeimpänä asiana, niin miten se vääristääkään historiaa. Samoin parivaljakko Jokisipilä & Könönen sanoo kirjassaan Kolmannen valtakunnan vieraat, että päästäkseen "eurooppalaisten historioitsijoiden piireihin", pitää tunnustaa väriä eli tulkita kaikkea kolohaustinäkökulmasta. Käytän sanaa kolohausti ihan piruilumielessä, kun tympäisee sen epähistoriallinen ylikorostaminen.
PoistaMinua ärsyttää jo holokausti sanana, koska se on tullut käytöön eräästä 1970-luvun melodraamasta ja viittaa käsitteena sivuseikkaan eli ruumiiden hävittämiseen polttouuneissa kuin varsinainen ydin on rotuun perustuva kansanmurha (genoside). Varhaisemassa kirjallisuudessa (esim Shirerin Kolmannen valtakunnannousu ja tuho sekä Crankshawin Gestapossa), joissa kyllä tuotiin esiin natsien rikokset mukaanluettuna juutalaisten kansanmurha, ei termiä tunnettu.
PoistaNykyhistorian kirjoituksessa asian tietty ylikorostus voi liittyä USA: varauksettomaan Israelin tukemiseen. Holokaustipuhe tuntuu antavan sen likud-johdolle valtakirjan mihin vaan, erityisesti palestiinalaisväestön osalta.
Selvyyden vuoksi totean, että tuomitsen em. juutalaisten kansanmurhan varauksetta - samoin kuin kommunistien vastaavan - jotka Kommunismin mustan kirjan perusteella yltivät samoihin lukuihin, vaikkakin tekniikka oli alkeellisempaa, mutta toimivaa. Sen onko massamurha rodun perusteella moitittavampaa kuin yhteiskuntaluokan perusteella, jätän viisaampien ratkaistavaksi.
Itse en niele tuota Israel-tulkintaa. Näet omat keskustelukokemukset viittaavat, että monet USA:n juutalaiset, jotka ovat aktiivisia holokaustiteeman suhteen ovat myös vasemmistolaisia.
PoistaMinä itse tulkitsen tuon "holokaustikeskeisyyden" nimenomaan kansallismielisyyden mustamaalaamiseksi. Näet minusta vahva holokaustipainotuksen = Hitlerin Saksan kuvaamisen mahdollisimman synkillä väreillä tulo historiankirjoitukseen alkoi NL:n hajoamisen/Saksan yhdistymisen myötä. Tuskin on sattumaa, että aktiivisimmat suomalaiset holokaustihistorioitsijat ovat avoimesti vasemmistolaisia. Poikkeuksena toki sitten Pekka Sartolan tyyppiset uskovaiset.
Mitä tulee "palestiinalaisiin", ei sellaista kansaa ole olemassakaan. Ennen vuotta 1948 puhuttiin Palestiinan arabeista ja Palestiinan juutalaisista. Palearabeilla ei ole mitään kansan määritelmän täyttävää omaa kuten kieli, uskonto tai etnisyys. Siihen ei riitä asuinpaikka. Siksi puhuminen "palestiinalaisista" on sortumista marxilaiseen kehitysmaaromantiikkaan. Karttaa vilkaisemalla näkee, että palearabeille on tarjolla lähellä useita maita, joissa asuu heidän heimoveljiään. Muuttakoot sinne, jos ei juutalainen hallinto käy.
Kyllä viimeistään vuoden 1948 tapahtumat ovat luoneet palestiinalaiset, joille pitäisi luoda oma valtio viimeisten legitiimien rajojen avulla. Se sitten tuo palestiinalaisvaltio ryhtyy sotaan Israelin kanssa, tuhottakoon se.
PoistaAikanani olen lukenut Guderianin muistelmat, ja niistä kyllä syntyy sympaattinen vaikutelma, verrattuna vaikkava Mansteinin muistelmiin.
VastaaPoistaSe mitä Guderian sanoo komissaarikäskystä, pitää kyllä paikkansa : keskisen armeijaryhmän, johon Guderianin panssariarmeija kuului, esikunta ei välittänyt komissaarikäskyä joukoilleen. Myöhemmin iso osa upseerisalaliittolaisista tuli juuri tästä esikunnasta. Ylipäätään salaliitosta Hitlerin murhaamiseksi Guderian ei yritä antaa jälkikäteen vaikutelmaa, että hän itse olisi jotenkin sen aikanaan hyväksynyt, vaikka hän varmaankin tasapainoilee asiassa.
Selvästi Guderian ei käsittele hankalia asioita, vaikka jossain on jotain välähdystä: esimerkiksi Puolan sotaretken kohdalla hän pahoittelee sitä, että upseereilta vietiin kurinpitovalta sotilaiden siviileihin kohdistuneiden rikosten osalta, mutta jättää asian tähän.
Voi olla, että Guderian keisarillisen Saksan armeijan kasvattina ei vain nähnyt kunnialliseksi käytökseksi "kannella" upseeritovereistaan. Muistaakseni Guderian kyllä kirjoittaa aika suoraan kolleegoistaan ja heidän typeryydestään, mutta arvostelu jää koko lailla ns. ammatillisiin asioihin, jossain tilanteissa myös henkilökohtaiseen kunnollisuuteen.
Kaikkinensa tulee ajatus, että Guderian ei halua suoranaisesti valehdella tai johtaa harhaan, vaikka hän ei haluakaan kertoa kaikkea.
Täytyy tunnustaa, etten ole lukenut Guderianin muistelmia, pääasiassa juuri siksi, että nuo monet sakumuistelmat ovat tyyliä "Hitler teki kaikki virheet, me kenraalit olisimme tehneet kaiken toisin".
PoistaJuuri nyt luen Roman Töppelin uutta Kursk-tutkimusta. Siinä paljastuu mm. semmoinen seikka, että alkuperäinen Kursk-suunnitelma oli rintamakenraalien ajatus, ei Hitlerin.
Tuohon komissaarikäskyyn liittyen on todettava, että muistaakseni brittiläinen Frank Ellis on kirjassaan Barbarossa 1941 pohtinut, että komissaarikäskyssä saattoi olla logiikkaakin, sillä voidaan katsoa komissaarilaitoksen olleen niin elimellinen osa vallankumouksen apparaattia, että sen hävittäminen oli oleellinen osa bolshevismin kitkemiseksi. Näin siis Aatun vinkkelistä.