Erikoinen neitsyt

Erikoinen neitsyt

Sven Stolpe, Kuningatar Kristiina. Hänen aikansa ja hänen aatemaailmansa. WSOY 1967, 266 s.

Niin sanotussa Kristiina-kuningattaren raamatussa vuodelta 1642 on kuningattaren kuva nimiösivulla ja teksti: Christina, Jumalan armost Ruodzin, Gothein ja Wendein walittu Drotningi ia perifurstinna, suurfurstinna Suomenmaalla, Hertiginna Wiroin ja Carelein maalla, frokina Ingerin maalla.

Tuo viimeksi mainittu titteli ansaitsee erityistä huomiota, sillä koska hallitsija oli naispuolinen, ei sopinut sanoa hänen olevan Inkerinmaan herra ja koska hän oli naimaton eli neitsyt, ei myöskään sopinut puhua rouvasta, niinpä Kristiina oli Inkerissä neiti eli ryökkinä (frokina) mutta toki jokainen käsitti, että tässä yhteydessä neitikin on herra eli siis vallan omaava monarkki.

Sitähän sankarikuninkaan tytär olikin. Raamatun kuvassa, joka tuskin on pyrkinyt näköisyyteen, hän on kuusitoistavuotias, mutta pitää tottuneesti vasemmassa kädessään valtikkaa. Oikeassa näyttäisi olevan pölyhuisku, mutta uskon tulkitsevani esineen merkityksen väärin.

Kristiinahan tunnetaan ennen muuta siitä, että hän hylkäsi isiensä uskon -vieläpä koko protestanttisen maailman sankarin, Kustaa II Adolfin kunnialla puolustaman luterilaisuuden- ja vaihtoi sen katolisuuteen, joka oli jo toistasataa vuotta edustanut perivihollista

Kristiina tunnetaan myös oppineista ja kulturelleista harrastuksistaan, mikä lienee muuan syy siihen, että meillekin aikoinaan perustettiin sukupuolentutkimukselle omistautunut Kristiina-instituutti. Toki myös Kristiinan sukupuolessa riittää tutkimista ja häntä lähentää Helsingin yliopistoon vielä myös sen perustaminen vuonna 1640, jolloin hallitsija tosin vielä oli alaikäinen, mutta nimellisesti kuningatar.

Stolpe pyrkii asettamaan Kristiina-ilmiön suurempiin yhteyksiinsä. Hän todistelee, ettei kuningatar, joka inhosi luterilaisuutta, ollut myöskään suuri katolisuuden ihailija.

Itse asiassa hän kuului aikansa libertiineihin, vapaa-ajattelijoihin, joita etenkin Pariisissa arvioitiin tuolloin olevan kymmenin tuhansin.

Kristiina uskoi katolisuuden olevan luterilaisuutta vapaamielisemmän opin, kunnes kokeili sitä käytännössä.

Uskonto oli kuningattarelle sittenkin vain käytännön kysymys, ilman sellaista kun nyt ei tuohon aikaan voinut olla ja luterilaisuudesta häntä vieroitti erityisesti sen synkkä anti-intellektuaalisuus, merkittävää kyllä.

Kirjoittaja toteaa, että uskonpuhdistus Ruotsissa merkitsi sivistystason romahtamista. Ruotsin lukuisat vanhat kirjastot tuhottiin ja kirjojen lehdet käytettiin ruutipanosten annosteluun tai välilatingeiksi. Iloton ja huumorintajuton puhdasoppisuus siirtyikin yllättäen kauas Lutherin edustamasta vapaahenkisyydestä ja alkoi vapaan tutkistelun sijasta tarjoilla valmiiksi märehdittyä totuutta.

30-vuotisen sodan aikainen Ruotsi olikin Euroopan mittakaavassa barbaarinen maa. Sen sotajoukot kuitenkin ryöstelivät mannermaalta muiden aarteiden ohella myös kirjastoja, joista nuori kuningatar suuresti kiinnostui.

Klassisesta sivistyksestä tuli Kristiinan intohimo, mutta hallitsemista hän sen sijaan inhosi. Kruunusta luopumista hän piti välttämättömänä myös siitä syystä, ettei naissukupuoli hänen mielestään soveltunut hallitsemaan. Sekä naisten hyveet että heidän paheensa tekivät heistä huonoja hallitsijoita, päätteli kuningatar ilmeisen hyvästä syystä.

Niinpä sijaishallitsijaksi nimitettiin Kaarle (X) Kustaa, josta tuli Ruotsin hurjimpia soturikuninkaita ja Vaasa-suvun taru loppui siihen, kun Kristiina Uppsalan linnassa seremoniallisesti luovutti vallan symbolit serkulleen.

Kruununperillisen saaminen oli Kristiinalle vastenmielinen ajatus ja ilmeisesti jopa mahdotonta hänen ruumiin rakenteensa vuoksi. Tämä on merkittävä johtopäätös sikäli, ettei hieman epämuodostunut ruumiinrakenne -toinen ruumiin puolisko oli toista pienempi- kuitenkaan estänyt Kristiinaa olemasta hyvä ratsastaja ja metsästäjä.

Miesmäiseksi kuvattu Kristiina ei kuitenkaan ollut enempää selväpiirteinen lesbo kuin heterokaan, kerrotaan. Mutta jätän yksityiskohdat mielelläni queer-tutkijoiden vatvottaviksi.

Selvää on ainakin se, että kuningatar oli sangen itsekeskeinen henkilö, joka näyttää pitäneen oikeutenaan saada hylkäämältään isänmaalta suurta vuotuista elinkorkoa. Itse asiassa hän suunnitteli muutamien Ruotsin sotalaivojen myymistä eläkkeensä pääomaksi.

Suurivaltaisen hallitsijan roolissa omat ja valtakunnan asiat tietenkin pyrkivät menemään sekaisin. Erikoista sentään on, että Kristiina koki yhä olevansa majesteetti vielä vallan luovutettuaan. Siitä kertoo esimerkiksi se, että hän teloitutti erään markiisin pelkästä omasta käskystään ilman mitään tuomiota.

Tämä sitä paitsi tapahtui Ranskan kuninkaan linnassa ja siis ilman minkäänlaista oikeuden päätöstä eikä uhri ollut Kristiinan alamainen, jos nyt sellaisia enää edes olikaan. Toimituksen ajaksi Kristiina siirtyi toiseen huoneeseen, mutta kieltäytyi antamasta armoa, vaikka niin uhri kuin monet muutkin kävivät sitä anomassa.

Kristiinan luonteenpiirteistä asia kertoo jotakin, vaikka jälkipolvet eivät olekaan saaneet selville, mitä markiisin rikokseksi luettu ”petos” oikein tarkoitti.

Kristiina lähetti myös palkkamurhaajan erään toisen vihamiehensä jäljille, mutta tämä(kin) petti hänen luottamuksensa.

Kuten tunnettua, tämä kuningattaremme on haudattu Roomaan, jossa hän kauan piti ylellistä hovia ja loisti teatterielämän ja kalliiden huvitusten keskuksena. Ei hänestä mitään hurskasta pyhimystä tullut.

Hänen palatsinsa muuten sijaitsi lähellä Suomen instituutin nykyisin hallussaan pitämää renessanssihuvila Villa Lantea, Gianicolon kukkulan juurella.

Stolpe ei ole erityisemmin vakuuttunut Kristiinan suurista hengenlahjoista. Myös hänen kirjeenvaihtonsa ajan suurten kuuluisuuksien kanssa on aika tyhjänpäiväistä.

Joka tapauksessa on selvää, että kyseessä oli poikkeusihminen aikansa ympäristössä, erityisesti sikäli kuin kyse on Ruotsista, jota Alppien eteläpuolella pidettiin syystäkin barbaarisena.

Sen sijaan Ruotsin kansaa pidettiin syystäkin maailman ehkä urhoollisimpana sotilasaineksena. Kustaa II Adolfin jälkeen Kaarle X Kustaa jatkoi tätä perinnettä ja suurvallaksi paisunut valtakunta joutui aikanaan mahdottoman tehtävän eteen puolustaessaan rajojaan.

Kristiina sen sijaan piti 30-vuotisen sodan päättänyttä Westfalenin rauhansopimusta omana ansionaan, mikä lienee huomattavaa liioittelua. Hallitsijana hän ei kuitenkaan juuri loistanut ja holtittomasti aatelistolle jaetut kruunun verotulot pakottivat ennen pitkää niin sanottuun reduktioon.

Oliko tässä kuitenkin kyse enemmänkin holhoojahallituksen aikaansaannoksista, on asia, jota tässä kirjassa ei sen enemmälti pohdita.

Yhtä kaikki, kyllä Kristiina tänäänkin ansaitsee tulla myös suomalaisten muistamaksi, olemmehan me nyt ainakin tuon ajan veronmaksajien jälkeläisiä.