Nationalismi vastatuulessa
Lauri A. Puntila
kiteytti puolen vuosisadan takaisessa kirjassaan Bismarckin Ranskan-politiikka Napoleonin sotien jälkeisen kehityksen
tärkeimmäksi trendiksi politiikan kansanvaltaistumisen, mikä puolestaan johti
kansallisten vastakohtien syvenemiseen ja politiikan kangistumiseen.
Kansallisuusaate
eli nationalismi ”puhtaimmillaan” johti Puntilan mukaan kansat kunnioittamaan
toistensa oikeuksia. Kieroon kehitettynä
tai väärin ymmärrettynä, yksipuolisesti omaa suosivana se taas vieroitti
kansoja toisistaan ja siihen vetoamalla oli mahdollista lietsoa
kansallisuusvihaa.
Kun Puntilan
teos vuonna 1952 ilmestyi, oli toinen maailmansota ja vieläpä ensimmäinenkin
hyvin muistissa. Siitä huolimatta eivät merkittävät intellektuellit rynnänneet
kilvan tuomitsemaan kansallisuusaatetta sotien syynä. Sellainenhan se tuskin
olikaan.
Ensimmäinen
maailmansota, toisen maailmansodan välttämätön ehto, syttyi valtapoliittisista
syistä ja kansallisuusaate mobilisoitiin laajasti sen palvelukseen vasta
myöhemmin, suurelta osin petollisin lupauksin ja epäoikeutettuja intohimoja
lietsomalla.
Rauhan tekeminen
muutoin kuin näännyttämällä vastustaja henkihieveriin osoittautui mahdottomaksi,
kuten Puntilan kuvaama päätöksenteon kankeus edellytti. Voittajien kansallisia
intohimoja tyydytettiin sitten rikkomalla häpeämättömästi saksalaisten,
itävaltalaisten ja unkarilaisten
oikeutta kansalliseen itsemääräämiseen.
Toinen maailmansota
oli ensimmäisen elimellistä jatkoa ja toisti pitkälti sen virheet lukuun ottamatta
sitä, ettei suurimpia hävinneitä kansoja nyt samassa määrin nöyryytetty eikä
pieniä ole suurpolitiikassa tapana ottaa erityisemmin huomioon.
Nationalismi oli
epäilemättä tärkeä toisen maailmansodan syttymisen syy ja Saksa saattoi siihen
vedotessaan rakentaa sille oikeutetulle katkeruudelle, jota Versailles’n
vääryydet olivat herättäneet.
Niinpä olisikin
oikeampaa sanoa, että toisen maailmansodan keskeisenä syynä olivat
nationalismin –saksalaisten oikeutettujen kansallisten vaatimusten-
loukkaamiset kuin selittää se nationalismin aiheuttamaksi sinänsä.
Epäilemättä
Saksalla sitten oli myös imperialistisia päämääriä, jotka olivat huonosti
kätkettyjä ja sen markkinoima Uusi
Eurooppa tuskin olisi voinut ylpeillä suurella oikeudenmukaisuudellaan ja
jäsentensä tasa-arvoisuudella.
Tai ylpeillä toki
olisi voitu. Juuri sitähän Neuvostoliitto koko ajan teki mainostaessaan
olevansa nimenomaan tasa-arvoisten kansojen vapaaehtoinen liitto. Harva kai
asiaa sanan varsinaisessa mielessä uskoi, mutta sen lavasteisiin uhrattiin
paljon resursseja ja sille osoitettiin rituaalista kunnioitusta.
Euroopan unioni
on myös valtioliitto, joka esiintyy oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden
tunnuksin. Sen alkuna ollut hiili-ja teräsunioni pyrki takaamaan rauhaa
alistamalla keskeiset varustelumateriaalit yhteishallintaan.
Erityistä intoa
uuteen sotaan tuskin sen jäsenmailla olikaan, olihan myös niiden kansojen
oikeutettua nationalismia vältetty sodan jälkiselvityksissä loukkaamasta,
sikäli kuin asia koski kansallisia vähemmistöjä. Niiden muodostamat ongelmat
ratkaistiin yleensä väestönsiirroilla, ei tosin lännessä.
Kuten tunnettua,
EU:n piirissä on vallinnut kaksi näkemystä yhteisön olemuksesta. Toinen, jota
Charles de Gaulle aikoinaan ansiokkaasti edusti, puhuu isänmaiden Euroopasta ja
toinen taas haluaa kehitystä liittovaltion suuntaan.
On tietenkin
selvää, että nämä kaksi lähestymistapaa ovat keskenään ristiriidassa ja
tarpeeksi pitkälle vietyinä myös keskenään sovittamattoman vihamielisiä.
Kuten
politiikassa ja lääketieteessä yleensä, tässäkin ratkaisee annoksen määrä.
Sopiva annos edistää terveyttä ja hyvinvointia, liiallinen annos tappaa.
Yhdysvalloissa
demokraatit ja republikaanit ovat jo vuosisatoja painiskelleet saman ongelman
kimpussa ja päätyneet yleensä kompromissiin. Silloin, kun se osoittautui mahdottomaksi,
päädyttiin erittäin veriseen sisällissotaan, jolle sitten keksittiin erilaisia,
yleviäkin perusteita. Olennainen taustatekijä oli kuitenkin kysymys
liittovaltiosta ja osavaltioiden oikeuksista.
Euroopan unionin
piirissä voidaan nyt todeta ryhdytyn ratkaisemaan hyvin vaikeaa ja
räjähdysaltista kysymystä, kun on otettu esille liittovaltiokehityksen suuntaan
vieviä aloitteita.
Huomiota
herättää, että tämän suuntauksen kannattajien keskuudessa on nostettu esille
nationalismin vastainen tunnus. Nationalismi on leimattu kirosanaksi ja siihen
on ilmeisesti haluttu liittää kansalliskiihkoiseen obskurantismiin kuuluvia
piirteitä.
Tämän käsitteen
tällaisen käytön tunnemme Neuvostoliiton ja sen johtaman imperiumin
historiasta.
Neuvostoliitossa
kaikkinainen nationalismi leimattiin henkiseksi jälkeenjääneisyydeksi, olihan kansakunta
nimenomaan kapitalismin luomus ja sen mukana sen tuli kadotakin. Nationalismin
tilalle piti tuleman proletaarisen internationalismin, johon liittyi
sosialistinen patriotismi.
Neuvostojen maan
tasa-arvoiset kansallisuudet ymmärsivät, että heidän kansalliset intressinsä tulivat
parhaiten turvatuiksi nimenomaan ja ainoastaan neuvostokansojen tasa-arvoisessa
perheessä. SEV:in ja Varsovan liiton rajaamissa sosialistisen
maailmanjärjestelmän puitteissa taas kansainvälinen työnjako toteutui ainoalla
oikeudenmukaisella ja rationaalisella tavalla.
Oli selvää, että
vain kansan viholliset ja imperialismin agentit saattoivat kieltää nämä
ilmeiset tosiasiat ja jopa taistella niitä vastaan.
Mutta tämähän
kuuluu siihen kylmän sodan aikaiseen historiaan, joka päättyi Neuvostoliiton ja
neuvostoimperiumin hajotessa. Silloin lienee yleisesti uskottu, ettei
vastaavanlaisia valheellisia tunnuksia ja tulkintoja enää vastedes kehdattaisi
nostaa julkisuudessa esille.
Vaan mitä on nyt
sanottava siitä, että EU:n ja sen jäsenmaiden johdossa olevat henkilöt ovat
taas nostamassa esille väitteitä nationalismin turmiollisuudesta, sen
keinotekoisuudesta ja sen kannattajien roolista vieraan vallan agentteina?
Mikäli EU nyt pyrkii
keskitetyksi imperiumiksi, kohtaa se samat ongelmat kuin kaikki muutkin
historian vastaavat luomukset aikoinaan.
Imperiumien luonnollisena
ja väistämättömänä ongelmana on aina ollut keskusvallan ja alueiden eli metropolin
ja periferian välisten intressien ristiriita.
Se muodostui
kerran hyvin syväksi myös Yhdysvalloissa, vaikka nationalismi siellä tuskin
sanan varsinaisessa merkityksessä näytteli asiassa mitään osaa.
Asian
ratkaiseminen vaati kaamean veronsa.
Venäjän
imperiumin romahtamiseen tarvittiin maailmansota, mutta sen jatkoksi rakennettu
neuvostoimperiumi hajosi jo sitten rauhanomaisesti.
Tämä hajoaminen
oli ennen muuta nationalismin tulosta ja harva taisi siihen aikaan syyttää
tuota ideologiaa suuresta ihmisvihamielisyydestä ja taantumuksellisuudesta.
Näin taisivat tehdä vain kommunistit.
Nationalismin
merkitys, kuten sanottu, muuttuu olennaisesti sen mukaan, millaisena annoksena
sitä on saatavilla.
Hyväätekevä ja
hedelmällinen roolinsa on aina ollut sellaisella nationalismilla, jonka
päämääränä on rakentaa kansallista kulttuuria ja kohottaa sen väestö korkeammalle
sivistystasolle.
Tämä rooli sillä
on ollut Suomessa Snellmanista lähtien ja sitä saamme kiittää siitä, että tällä
hetkellä yleensä sijoitumme kansainvälisten rankkausten kärkeen kaikilla tai
ainakin useimmilla myönteisillä mittareilla. Tämä on ratkaisevalta osin myönteisen nationalismin
ansiota, mitä tuskin kukaan kieltää.
Mutta loukattu
nationalismi on myrkkyä ja politiikassa se saa aikaan pahaa. Tästä Euroopan
historian pitäisi antaa riittävästi todisteita.
On murheellista
ja masentavaa nähdä eurooppalaisten valtiomiesten joukossa sellaisia, jotka
eivät halua uskoa historian opetuksia, vaan yrittävät jääräpäisesti ja tyhjiin
fraaseihin nojautuen hallita vastoin kansojen oikeutettuja ja selkeästi
ilmoitettuja pyrkimyksiä.
Mikäli suurin
osa tai ainakin hyvin merkittävä osa jonkin maan kansalaisista ilmaisee
pitävänsä kansallisten oikeuksiensa loukkaamisena vaikkapa uuden
siirtolaisvirran ohjaamista maahansa, on sillä siihen oikeus ja sen kantaa
tällaiseen kansallisesti keskeiseen asiaan on kunnioitettava.
Imperiumin
keskusvallan kannalta mahdollisesti jostakin syystä hankalien asenteiden
leimaaminen obskurantismiksi ja järjen vähyydestä johtuviksi takapajuisuuden
osoituksiksi on populismia, eli katteetonta demagogiaa.
Mikä on vielä
pahempaa, tuo asenne saattaa olla merkki ylimielisyydestä, joka mahdollisesti johtaa
sellaisiin poliittisiin päätöksiin, joita herkkä kansojen konsensus ei kestä.
Yhdysvaltojen 1800-luvunesimerkki on tietenkin äärimmäinen, mutta myös
Neuvostoliiton kohtalon pitäisi riittää varoittamaan.
Internationalismilla
on rajansa eikä nationalismi häviä maailmasta sillä, että se julistetaan
aikansa eläneeksi ja taantumukselliseksi. On aika myös EU:n piirissä herätä
huomaamaan, että kyseessä on valtava voima, jota voidaan käyttää hyödyksi
kaikkien onneksi tai sitten jääräpäisesti uhmata kaikkien vahingoksi.
Olen tullut jo aikoja sitten siihen tulokseen, että toinen maailmansota käytiin maailmantalouden hallinnasta ja siinä voittajia olivat USA ja Neuvostoliitto, kaikki muut hävisivät ja se oli koko sodan ilmeinen tarkoituskin.
VastaaPoistaNykyinen maailmanmeno on taas käymistilassa: Kiina ja Intia ovat nousevia tekijöitä ja Japani pyrkii pitämään asemansa. Nämä maat omaavat myös melko terveen nationalistisen olemuksen ja siksi niillä on etuna kansallinen ja kulttuurinen yhtenäisyys.
Venäjä omaisi potentiaalin nousta mahtitekijäksi ja sitä se tietysti yrittää ja siksi sitä länsimaat koittavat estellä.
Mutta entä länsimaat? USA:ssa on noussut kansallismielisyys pitkän internationalistisen taantuman seurauksena. Pääomilla ei ole isänmaata, mutta kansalla on, eikä kansa voi seurata ylikansallisen pääoman mukana sinne, missä voitot ovat suurimpia, vaan kansa on sidottu omaan kansakuntaansa.
Eurooppa ja nimen omaan EU on kummajainen. EU voisi olla ja omaisi valtavan potentiaalin maailmantalouden suurtekijäksi, jossa itsenäiset EU:n maat kilpailisivat keskenään terveellä nationalistisella pohjalla, luoden maailman tarvitsemia innovaatioita.
Mutta mitä tekee EU? Harjoittaa itsetuhoista maahanmuuttopolitiikkaa, millä seurauksella EU-maiden sisäinen järjestys horjuu ja aiheuttaa epäluottamusta ja depressioita.
Ärhentelee Venäjälle, joka olisi potentiaalinen kasvualusta EU:n talousnousulle ja molemminpuoliselle kasvulle.
Ärhentelee omille EU-maille, jotka pyrkivät ajattelemaan oman kansakunnan etua itsenäisinä EU-maina.
EU pyrkii liittovaltioksi, jossa valta siirtyy sivuilta keskelle ja keskeltä ylös, jolloin on enää turha puhua EU:sta demokraattisena ja jäsenmaiden yhdenvertaisuuteen pyrkivänä tekijänä. Silloin on syytä kysyä, että kuka/mikä taho EU:ta johtaa ja mihin suuntaan? Jos EU ei ole omia kansojaan ja kansakuntiaan varten, niin mitä varten se sitten on olemassa ja onko sen olemassaololle näin ollen tervettä perustetta?
Jos EU on olemassa ensisijaisesti globalistisia ja ylikansallisia tavoitteita varten, mukaan lukien ylikansalliset pääomat ja niiden voitontavoittelun maksimointi, niin sitten sillä ei ole olemassaolon oikeutta Euroopan kansojen olemassaolon ja hyvinvoinnin takaajana ja turvana, mikä käsittääkseni on se EU:n idea, jolla se on markkinoitu Euroopan kansoille. Ilmeisesti EU:n takuuaika on loppu.
"toinen maailmansota käytiin maailmantalouden hallinnasta ja siinä voittajia olivat USA ja Neuvostoliitto"
PoistaTämä on ollut taloustieteilijöiden ja marxilaisten näkemys (tosin herää kysymys, mitä NL tuossa teki). Poliittisen historian tutkijat näkevät sen taisteluna poliittisesta hegemoniasta. Realistit ymmärtävät, että poliittisesta hegemoniasta seuraa maailmantalouden hallinta ja päinvastoin, minkä Bacon puki parhaiten sanoiksi. Suurvallat ovat aikojen alusta tavoitelleet kumpaakin mahtia ja tavoittelevat vastakin.
EU:n osalta on kuitenkin hyvä muistaa, että se on taannut pisimmän yhtäjaksoisen rauhan ajan. Ajatusleikki: kuinka todennäköisenä pidät Saksan ja Ranskan välistä sotaa vuoden, viiden vuoden tai edes kymmenen vuoden sisällä?
Kuinka todennäköisesti Ranska olisi jo hyökännyt Saksaan, jos EU:ta ei olisi ollut? Tai päin vastoin?
PoistaJatkokysymys: Kuinka Ukrainan kriisi olisi voinut syntyä ilman EU:n (ja Naton) itälaajemispyrkimyksiä?
Eniten minua kiusaa tässä ongelmassa se, että kuinka moni tietää ja puhua pälpättää siitä huolimatta kaikkea uussontaa, joita uusvasemmisto on keksinyt 60-luvulta lähtien ja kuinka moni on vain tavallinen laumaohjautuva. Jälkimmäisiksi veikkaan Kokoomuksen nykyjohtoa, mutta luulen, että Vihreissä ja Vassareissa on läksynsä lukeneita ja aatteen palolla huumattuja jo aika monta. RKP:hän menee aina sinne, missä luvataan, että te saatte elää niin kuin aina ennenkin ja puhua mitä lystäätte, jos kannatatte meitä. Sama koskee Maal,,, eiku Keskustaa, joka kannattaa kanssa mitä vain, kunhan tukiaisia tulee ja maalla olevat maalaiset pysyvät joten kuten Herran nuhteessa. Näiden kanssa sitä on pärjättävä, koska demokratia. Se on myönnettävä ja se onkin iso myönnytys, että Halla-aho ei kuuluu kumpaisenkaan leiriin.
VastaaPoistaNo ei kuulu kun on yhden asian (maahanmuutto) mies ja olemukseltaan jotenkin aspegrenin oloinen. Pyydän anteeksi jo etukäteen jos loukkaa.
PoistaSyvälliseen lääketieteellisen asiantuntemukseen, huolelliseen henkilökohtaiseen tutkimukseen ja ennakkoluulottomaan lähestymistapaan perustuvat diagnoosit ovat aina tervetulleita.
PoistaNiillä voidaan ohitaa asia-argumentit erityisesti silloin, kun niiden kumoaminen älyllisin perustein olisi kovin haastavaa. "Hulluhan se on ja aivan rumakin."
Pyydän toistamiseen anteeksi, yleensä pyrin välttämään argumentum ad hominemia. Kyseessä on kuitenkin politiikko ja sellaisen osalta arviointi kohdistuu paitsi asiakysymyksiin ja tavoittrisiin myös siihen, miten uskottavasti uskoo tietyn henkilön pystyvän uskottavasti edistämään noita seikkoja.
PoistaHalla-Ahossa minua - vaikken ole erityisen hallitsemattoman maahanmuuton ystävä - ärsyttää se, että KAIKKI ongelmat nähdään maahanmuuttokysymyksen valossa. Kaiken lisäksihän on jossain itse kertonut, että tämä on taktinen valinta: kun kannattajakunta koostuu puoliksi työläisistä, puoliksi yrittäjistä ainoa yhdistävä seikka on maahanmuutto. Kyllä puolueella pitää olla kokonaisvaltainen linja kaikkeen yhteiskunnalliseen elämään. Kaiken lisäksi tuo linja on johtanut hoipertelevaan Venäjänpolitiikkaan.
Totta on, että Halla-ahon Venäjän-politiikan linja on melko tolkuton.
PoistaMutta toisaalta "populistipuolueelta" on melko kova veto se, että he ovat asettaneet vaaliohjelmansa yhdeksi lähtökohdaksi sen, että "sellaista ei voi jakaa, mitä ei ole." Jospa vaikka demarit sanoisivatkin samaa! (Vihreiltä moista realismia ei voi toivokaan.)
Maahanmuttopolitiikan suhteen Halla-aho on mielestäni varsin oikeassa, vaikka sitä ei saisi nyky-Suomessa sanoa. Vielä.
Todennäköisesti sekä kansallisvaltiot että EU romahtavat samassa rytäkässä demografisen muutoksen takia.
VastaaPoistaEiköhän siinä tapauksessa synny uusi nationalistinen vastakkainasettelu. Valtioiden sisällä.
Poista