Uhat ja niiden kuvat

Mahdollisten uhkien maailmasta

Jaakko Iloniemi, Jarno Limnell, Uhkakuvat. Docendo 2018, 286 s.

Jaakko Iloniemi on todellinen pitkän linjan diplomaatti, jonka panos oli tärkeä jo vuoden 1975 ETY-kokouksessa. Jarno Limnell puolestaan tutkii työkseen niitä uhkia, joita nykyteknologia meilläkin on tehnyt mahdollisiksi.

Mitä uhkakuviin tulee, ne taas, toisin kuin itse uhat, ovat osa politiikkaa, ainakin tietyiltä osiltaan. Jokaisen valtionhan on, paitsi varauduttava tietynlaisiin uhkiin, myös kerrottava julkisuudessa, millaisia uhkia on syytä ottaa vakavasti ja miten paljon niihin varautuminen maksaa.

Uhka ja sen kuvat ovat siis eri asioita ja mitä kuvapolitiikkaan eli tiettyjen uhkien esille nostamiseen tulee, se ei välttämättä ole yhteneväistä todellisten uhkien kanssa. Määrärahojen saaminen on siinä keskeinen prioriteetti.

Kukaan tuskin lienee nykyään välttynyt siltä vaikutelmalta, että maatamme kohtaavista uhkista suurin on Venäjä ja että sen takia on äärimmäiset tärkeää varata miljardeja ja taas miljardeja kaikkein uudenaikaisimpien aseiden hankkimiseen.

Niinpä onkin virkistävää lukea asiantuntijoiden sanovan yksikantaan ja selvästi, että sota –erillinen sota- Suomen ja Venäjän välillä on uhka, jonka todennäköisyys on olematon.

Tämä on hyvin tärkeä ja myös realistinen lähtökohta. Mitä sellaisia konflikteja maidemme välillä on tai edes voisi olla, että niiden ratkaisemiseksi ryhdyttäisiin käyttämään sodan kaltaista rikollista menetelmää?

Toki asioiden silloin pitäisi olla perusteellisesti toisin, kuin ne nyt ovat ja sellaisen asiaintilan aikaansaamiseen voidaan katsoa tarvittavan valtavasti energiaa ja aktiivisia toimia myös rajan tällä puolella.

Toisaalta kannattaa huomata tekstin pieni reservatio mentalis: erillinen sota. Tokihan on aina mahdollista joutua ja ajutua kaikenlaisiin paikkoihin myös porukan mukana ja ilman omaa tahtoa tai intressejä.

Erillissota on meillä nykyään ollut jostakin syystä huonossa maineessa ja yksi jos toinenkin on jälkeenpäin pohdiskellut, että reilusti yhteinen sota on aina parempi ratkaisu, jos nyt sotia pitää ja miksei pitäisi, jos se kerran on mahdollista. Ulkopolitiikkaa viritellään sitten sen mukaan.

Ulkopolitiikasta sanan vanhassa merkityksessä ei tässä kirjassa itse asiassa puhuta paljoakaan, mutta todettakoon vielä muuan ajatuksia herättävä väite tai tosiasia-argumentti.

Kirjassa näet sanotaan, että vaatisi huikeata mielikuvitusta ja heikkoa todellisuudentajua kuvitella, että jokin maa voisi olla uhkana Pietarin turvallisuudelle. Pietari ei ole koskaan ollut turvatumpi maitse tai meritse tapahtuvalta hyökkäykseltä.

Luulen, että kohtuullisesti järjissään olevat ihmiset allekirjoittavat tämän väitteen meidän itärajamme molemmin puolin ja se on myös, ainakin niin haluttaessa, vakaa perusta meidän ja Venäjän suhteille.

Mitä tulee suvereniteettiimme muuten, sen varmistaminen ja vaaliminen joka suunnalta tulevia vaikutusyrityksiä vastaan on siitä huolimatta tärkeä asia. Nuo yritykset sitä paitsi saattavat nykyään olla myös kovin erilaisia kuin ennen.

Kyberturvallisuus on asia, josta ollaan nykyään huolissaan. Elektroniseen ohjaukseen liittyvät asiat huolehtivat nykyään niin monesta asiasta, että niihin vaikuttamalla voidaan saada aikaan valtavia vaikutuksia. Tarvitsee vain kaapelisaksilla katkaista muutama yhteys…

Rikollisen toiminnan mahdollisuudet, valtioiden tai yksityisten toimesta, ovat siis nousseet uudelle tasolle ja siihen liittyvistä uhkista puhutaan kirjassa asian edellyttämällä vakavuudella.

Sen sijaan löytyy vähemmän puhetta niin sanotusta resilienssistä eli sieto- ja palautumiskyvystä siinä mielessä kuin asia koskee urbaania elämänmuotoa yleensä. Muuten sanaa käytetään paljonkin.

Nykyinenkin ihminen tarvitsee päivittäin kilokaupalla ravintoa ja kilowatettain energiaa. Suurkaupungeissa niiden saanti on alituisessa vaarassa kärsiä tai katketa, jolloin uusi niukkuus synnyttää aivan uudenlaiset elämänehdot.

Tuotantoketjut ovat kansainvälisen työnjaon ja vallankin globalisaation takia venyneet yhä pidemmiksi ja samalla haavoittuvammiksi.

Kirja puhuu muotikäsitteestä, resilienssistä eri merkityksissä paljon, mutta tästä asiasta vähän. Rakentaessamme uusia voimaloita me samaan aikaan puramme vanhoja sen sijaan, että jättäisimme ne koipussiin pahan päivän varalle. Varmuusvarastotkin on pudotettu minimiin, ymmärtääkseni peräti kansainvälisin sopimuksin.

On paradoksaalista, että kaikenkarvaiset soijavegaanit usein samaan aikaan kannattavat kiihkeästi sekä luontoarvoja, että tiheää kaupunkiasumista ja siihen liittyvää huoltoketjujen monimutkaistamista ja keskittämistä.

Mutta kirjahan ei siis näihin asioihin paneudu. Sen sijaan puhutaan paljon kansainvälisen yhteistyön merkityksestä meille, eikä turhaan puhutakaan. Kansainvälisillä areenoilla vaikuttaminen on meillekin mahdollista, mutta toki painoarvomme on vain kokoamme vastaava. Moraalin suurvallan valtaistuinkin on jo varattu.

Hyvin tärkeä asia kirjoittajille on luottamus ja onkin syytä muistaa, että se on merkittävimpiä kansallisia resurssejamme, joka ei ole itsestäänselvyys. Sata vuotta sittenhän se oli yhteiskunnassamme aika vähissä.

Millaiset seikat sitten horjuttavat luottamusta ja mitä niille olisi tehtävä? Minulle jää se vaikutelma, että kirjassa ollaan enemmän huolestuneita niistä metodeista, joilla asiaan voidaan vaikuttaa kuin itse niistä asioista, poliittisista päätöksistä jotka tuota luottamusta syövät tai uhkaavat niin tehdä.

Hillary Clinton näyttää juuri äsken sanoneen, että Euroopassa olisi rajoitettava siirtolaisten vastaanottamista, koska se ärsyttää kantaväestöä. Hän on siis ymmärtänyt, että ensisijainen tekijä luottamuksen rapautumiseen on itse politiikka, eikä sen ympärille kehitetty mielikuvateollisuus.

Olen samaa mieltä. Se ylimielisyys, jolla vallanpitäjät ovat viime vuosina suhtautuneet siihen vastarintaan, jota äänestäjien keskuudessa on syntynyt eräiden suurten poliittisten linjauksien takia, on väistämättä synnyttänyt vastavaikutuksen.

Toimivassa demokratiassa tällaiset asiat hoidetaan antamalla eri mieltä oleville painoarvoaan vastaava määrä vaikutusmahdollisuuksia. Vain siten ansaitaan luottamus. Ja luottamushan on ansaittava eikä sitä voi hankkia vain julistamalla olevansa sen arvoinen.

Meillä Suomessa on perinteitä tällaisten ristiriitojen käsittelystä. Moneen muuhun maahan verrattuna asiat on meillä myös viime vuosina hoidettu yleensä luottamusta herättävällä tavalla, ainakin perussuomalaisten hajoamiseen saakka.

En toki väitä, että tämä koskisi esimerkiksi julkista sanaa tai EU-politiikkaamme, mutta opposition ottaminen hallitukseen on tässä suhteessa ainakin myönteinen perusasia.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on ensi sijassa politiikkojen vastuulla ja se vastuu on raskas, sillä kyse on kansakunnan peruskysymyksistä.

Mutta tämä vie jo pois kirjan teemoista. Kyberuhat ja hybridivaikuttaminen ovat nyt sitä uusinta uutta, jota meilläkin kannattanee pohdiskella ja jopa maksaa joillekin palkkaa sen tekemisestä.

Oleellista on kuitenkin muistaa, missä sijaitsemme paitsi maantieteellisesti, myös poliittisesti ja kulttuurisesti.

Tämä paikka ei välttämättä ole niinkään paha, saati kuuma, mikäli yhteiskunnan perusasiat ja maan ulkosuhteet ovat kunnossa joka suuntaan. Silloin voidaan rauhallisin mielin ottaa käyttöön ne osittain ainutlaatuiset resurssit, joita sijaintimme ja historiamme meille tarjoavat.

Itse sain tästä kirjasta sen, mahdollisesti tarkoittamattoman yleisvaikutelman, että meidän on ehdottomasti syytä välttää sotilaallista liittoutumista, vaikka toki tarvitsemmekin riittävästi myös sotilaallista –etten sanoisi kineettistä- kykyä puolustaa itseämme.

Oleellisempaa kuitenkin on kyetä varautumaan muunlaisiin uhkiin, koska niiden todennäköisyys ja vaarallisuuskin ovat suuremmat.