Maailman toiseksi suurin merikatastrofi?

Juminda

Mati Õun, Hanno Ojalo, Juminda miinilahing 1941. Kadalipp Soome lahel. Sentinel -Ammukaar 2018, 183 s.

Tallinnan evakuoinnista on joskus tullutkin blogattua (https://timovihavainen.blogspot.com/search?q=eestirand ).

Nyt joka tapauksessa aiheesta on tullut uusi kirja, joka nimittää tuota operaatiota Jumindan taisteluksi ja samaan aikaan myös kujanjuoksuksi.

En rupea enemmälti selostamaan itse tapahtumaa, joka oli maailmanhistorian tuhoisimpia merisotaoperaatioita ja Itämeren suurin merikatastrofi.

Kakkossijaahan tällä merellä pitää hallussaan sairaalalaiva Wilhelm Gustloffin upotus tammikuussa 1945. Silloin neuvostoliittolainen sukellusvene torpedoi aluksen ja noin 10000 ihmistä hukkui.

Aiheesta on tehty venäläinen elokuvakin, jossa kuvataan myös kapteeni Marineskon seikkailujaTurussa, josta käsin hänen veneensä toimi. Turun saariston sijasta elokuvassa kyllä näytetään Murmanskin rantoja.

Yhtä kaikki, myös Marineskon suorittamia torpedointeja on pidetty sotatoimina. Ehkä kuitenkin olisi hieman omituista puhua sukellusvene S-13:n ja Wilhelm Gustloffin välisestä taistelusta? Kyllähän siinä toinen osapuoli antoi ja toinen vain otti, ilman mahdollisuutta puolustautua.

Mutta kaikki on hieman suhteellista, jos niin halutaan. Wilhelm Gustloffilla oli joka tapauksessa lastinaan siviilien lisäksi myös sotilaita ja lisäksi it-tykkejä. Sen matkaa pyrittiin myös suojaamaan.

Tallinnan evakuoinnin kohtalokasta katastrofia Jumindan niemen luona virolaiset kirjoittajat nimittävät miinataisteluksi ja siinä todella myös myös selviä taistelun piirteitä.

Alukset ajoivat niin sanottuihin hyökkäyksellisiin miinoitteisiin ja samaan aikaan niitä ahdisteltiin sekä mereltä, ilmasta että maalta käsin. Ylivoimaisesti suurinta tuhoa saivat joka tapauksessa aikaan miinat.

Mainittakoon, että miinoista kaksi kolmannesta oli suomalaisten laskemia ja jonkin verran suomalaiset sukellusveneet olivat niitä laskeneet jo vähän ennen Suomen ja Neuvostoliiton sodan virallista alkamista, 22.6.1941. Niihin tuhoutuikin pari laivaa.

Suomen laivasto osallistui operaatioon muutenkin ja Neuvostoliiton punalippuinen Itämeren laivasto pyrki turvaamaan operaatiota kymmenien sotalaivojen voimalla.

Miinojen raivaaminen oli kuitenkin epävarmaa ja vaarallista touhua ja monia raivausaluksiakin tuhoutui.

Mutta tämän historian kaikista mieltä kääntävistä yksityiskohdista on yllin kyllin kirjoitettu, joten jääköön se nyt tässä. Mutta miten suuri tämä katastrofi oli suhteutettuna maailmanhistorian muihin vastaaviin?

Tappioluvut ovat historiallisessa kirjallisuudessa aina asia, johon on suhtauduttava hyvin varovasti ja sama koskee esimerkiksi terrorin uhrien määriä.

Liikkeellä on yleensä suuresti toisistaan poikkeavia lukuja ja on tavallista, että mutkia vedetään suoraksi ja varmasti tiedettyjen tapausten määrän lisäksi esitetään moninkertainen määrä arvioituja uhreja, mikäli se tuntuu jostakin syytä tarkoituksenmukaiselta.

Tässä tapauksessa pienimmät luvut ovat sodan ajalta, jolloin Stalinille uskallettiin esittää noin seitsemäntuhannen ihmishengen menetykset. Sen jälkeen on puhuttu pienemmistäkin luvuista: 5000-6000.

Tässä minun tuskin kannattaa ruveta luvuilla spekuloimaan, mutta näyttää selvältä, että henkensä menettäneiden määrä on enemmän kuin Wilhelm Gustloffin tapauksessa.

Yli 224-232 laivan saattueista menetettiin kirjan mukaan 64 alusta, joista 24 sotalaivaa. Useat laivat olivat ajan oloissa suuria muutaman tuhannen tonnin kantoisia ja niillä oli yli kaksituhatta matkustajaa.

Kirjoittajien arvion mukaan henkensä menettäneiden määrä oli noin 15000 ja tällä perusteella he myös yrittävät asettaa tämän tapatuman maailman muiden merikatastrofien joukkoon. Venäläinen wikipedia antaa luvun 15111.

Heidän mielestään maailman suurimmaksi nousee Lepanton meritaistelu vuonna 1571, jolloin ihmisuhreja tuli 27500 ja kenties jopa paljon enemmänkin. Sen jälkeen voidaan samaan kastiin lukea Leyten lahden operaatio toisessa maailmansodassa sekä saksalaisten suorittama Krimin evakuointi.

 Jumindan taistelu nousee kuitenkin tuhoisuudessa näiden rinnalle ja on varsin mahdollisesti maailmanhistorian toiseksi suurin merikatastrofi.

Joka tapauksessa Jumindan tapaus, millä nimellä sitä kutsuntaankin, oli selvästi paljon  tuhoisampi kuin esimerkiksi Trafalfgarin meritaistelu (3049 kuollutta),  Tsushima (5160),  Skagerrakin taistelu (8648) tai edes Dunkerquen evakuointi (n. 10 000).

Itämerellä suurimmat meritaistelut käytiin Kustaa III:n sodassa ja itse asiassa ne sattuivat aivan peräkkäin. Toinen oli Viipurin läpimurto (kujanjuoksu) vuonna 1790, jossa ruotsalaiset menettivät 5000-6000 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina ja venäläiset vain muutamia satoja, erään tutkijan mukaan kuitenkin noin 7000(!).

Sen jälkeen seurasi pian Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, jossa pääosassa Ruotsin puolelta oli saaristolaivasto monilukuisine tykkisluuppeineen ja -jollineen. Kirjan tietojen mukaan venäläiset menettivät siinä kaatuneina ja hukkuneina 7400 miestä ja ruotsalaiset 300.

Näihin lukuihin kannattaa suhtautua erittäin varovasti. Venäläinen wikipedia vahvistaa luvun 7400, mutta kertoo, että siihen kuuluivat sekä kaatuneet, haavoittuneet että vangit.

Joka tapauksessa sekä Viipurin läpimurto että Ruotsinsalmen molemmat meritaistelut olivat Itämeren suurimmat varsinaiset meritaistelut, joihin osallistui kymmeniä tuhansia miehiä ja satoja aluksia.

Niiden suuruusluokka vastaa hyvinkin noita maailman kuuluisimpia taisteluita, vaikka asiaa ei kyllä Suomessa mitenkään huomaa, eikä juuri Venäjälläkään.

Venäjällä Tallinnan evakuointi oli aikoinaan sankarillinen läpimurto (geroitšeski proryv), nyt se on wikipediassa vain ”matka” (perehod) ja mieleen tulee, että katastrofin murheellisuus on jättänyt varjoonsa sen sankaruuden hehkutuksen, joka aikoinaan oli tapana. Tappiotiedotkin ovat tarkentuneet.

Myöskään Suomen, saati Saksan puolella ei ole ollut tapana erityisesti ylpeillä tästä sinänsä kai onnistuneeksi katsottavasta operaatiosta eikä edes nimittää sitä taisteluksi.

Olisihan siinä joka tapauksessa melkoisen katastrofielokuvan ainekset. En tiedä, kenelle se olisi tarpeen. Ehkä siitä voisi oppia ainakin sen, että ns. geopolitiikan vaatimukset laivastotukikohdista, jotka olivat talvisodankin syynä, voi myös tämän kokemuksen perusteella unohtaa.

Ei niillä rannikkotykkien eteen kartalle piirretyillä puolikaarilla ollut niin paljon arvoa, että sen vuoksi olisi sotia kannattanut. Itse asiassa niillä ei ollut mitään merkitystä. Niin siinä vain kävi.