Neuvostoihminen

Neuvostoihminen

Klaus Mehnert, Neuvostoihminen. Yritys luonnekuvaksi kolmentoista matkan jälkeen Neuvostoliitossa vuosina 1929-59. Kirjayhtymä 1959,236 s.

1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Neuvostoliiton mahti oli huipussaan. Seitsenvuotissuunnitelma lupasi pikaista USA:n saavuttamista ja se luvattiin sitten jättää kauas jälkeen myös elintasokilpailussa.

Nyt neuvostokansalaiset toden teolla alkoivat saada myös uudenaikaisia kulutustavaroita, jääkaapeista televisioihin. Autojakin ilmestyi, etenkin propagandakuviin.

Sysäyksenomainen nousu elintasossa oli joka tapauksessa tosiasia, samoin kuin Neuvostoliiton johtoasema avaruuskilpailussa. Trendin oletettiin jatkuvan ja vievän maan aivan uuteen yhteiskunnalliseen järjestelmään, kommunismiin, vuoteen 1980 mennessä.

Asian vakuuttavuutta lisäsi se, että puolue hyvin painokkaasti pani koko arvovaltansa peliin julistaessaan tuon uuden onnelan saavuttamista. Paratiisi oli jo aivan nurkan takana.

Länsi oli kukistumassa omaan mitättömyyteensä ja se tapahtuisi rauhanomaisesti. Kommunistisessa yhteiskunnassa niukkuus olisi voitettu eikä siis rahaakaan enää tarvittaisi. Jokainen ottaisi yhteisistä rikkauksista aina sen, mitä tarvitsisi.

Läntisessä maailmassa tämä herätti epäuskoa. Eihän ihminen noin käyttäytynyt. Neuvostoliiton valtava tuotantopotentiaali saattaisi kyllä täyttää maan kulutushyödykkeillä, mutta tuo ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” utopia ei ollut tästä maailmasta.

Kollektiivisesti ajattelevaa yleisen hyvän tavoittelijaa ei maailmaan syntyisi, vaan itse kukin tulisi ennen muuta huolehtimaan itsestään ja lähimmistään. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, oli systeemi mikä tahansa.

Sivumennen sanoen, juuri tähän aikaan myös Otto Ville Kuusinen oli päässyt uransa huipulle, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen presidiumiin (politbyroohon) ja hänen papereistaan voimme havaita, että hänkin kuului skeptikoihin, vaikka ei toki uskaltanut asettua poikkiteloin uuteen puolueohjelmaan nähden.

Joka tapauksessa eräs maailmanhistorian kiinnostavimmista kysymyksistä kuului juuri tuohon aikaan näin: Onko uudenlainen ihminen kyetty luomaan? Millainen hän on?

Klaus Mehnert oli sopiva henkilö vastaamaan kysymykseen, sillä hän tunsi Venäjää vuosien kokemuksesta ja puhui kieltä virheettömästi.

Mutta tämä ei tietenkään riitä vielä kovin pitkälle. Lisäksi Mehnert tunsi erinomaisesti klassista venäläistä kirjallisuutta ja oli saanut tilaisuuden tarkkailla venäläisten ystäviensä reagointia ja sen muuttumista vuosien varrella. Hänelle ei ollut helppo myydä humpuukia.

Mehnertin kirjan nimestä Neuvostoihminen (Der Sowjetmensch) tuli sitten lännessäkin tuttu termi. Filosofi Aleksandr Zinovjev antoi sille myöhemmin tieteellistä määritelmää parodioivan muodon Homo Sovieticus, joka viittaa lajin homo (ihminen) uuteen alalajiin.

Homo sovieticusta monet kirjoittajat kuvailivat eri tavoin. Merkittävän tieteellisen tutkimuksen hänestä teki maineikas sovjetologi Juri Levada kirjassaan Sovetki prostoi tšelovek  Советский простой человек: опыт социального портрета на рубеже 90-х (Отв. ред. Ю. А. Левада. М.: Изд-во «Мировой океан», 1993. - 300 с.).

Kuten tunnettua, tämän ”uuden ihmisen” erikoislaadusta ja sen mahdollisesta säilymisestä meidän päiviimme saakka on viime aikoinakin keskusteltu ja painavimman, tutkimukseen perustuvan puheenvuoron on esittänyt Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov.

Mutta ei tästä nyt sen enempää. Klaus Mehnertin kirja oli aikoinaan alan perusteos, jonka tason ehkä saavutti sittemmin 1970-luvulla Hedrick Smithin teos The Russians, joka myös käännettiin suomeksi (Venäläiset amerikkalaisen silmin, WSOY 1976, 569 s.).

Mehnert ei ottanut vakavasti sellaisen uuden ihmisen syntyä, josta propaganda puhui, mutta ei myöskään kiistänyt sitä, että yhtä ja toista uuttakin oli syntynyt. Miten muu olisi edes ollut mahdollista maassa, jossa nykyaikaisen valtion massiivinen koneisto oli kokonaan valjastettu muuttamaan ihmisen käyttäytymistä ja käsityksiä.

Tämä oli jo erittäin merkittävä tulos, jota lukemattomat yksityiskohdat heijastivat. Mehnert kykeni osoittamaan, ettei ollut syntynyt uudenlaista kollektivistia, jolle aineelliset arvot olisivat olleet yhdentekeviä.

 Itse asiassa ne olivat venäläiselle hyvinkin tärkeitä ja se oli ymmärrettävää, sillä vasta nyt aineellinen vauraus näytti olevan keskivertokansalaisen ulottuvilla. Tilanne oli siis hieman samanlainen kuin tänäänkin.

Monet tyypillisesti ”venäläiset” piirteet ihmisissä olivat taantuneet ja jotkut jopa näyttivät kääntyneen vastakohdikseen.  Irrationaalisuus oli kesytetty määrätietoiselle menestykseen pyrkimisellä ja uskonnollisuus tungettu nurkkaan.

Bolševikit olivat tahtoneet teollistamista ja saaneet sen, totesi Mehnert, joka oli voinut seurata koko tarinaa 1920-luvun lopulta saakka. He olivat myös tarvinneet koulutusta ja saaneet sen. Kaikki tämä palveli heitä.

Mutta he olivat myös tarvinneet perhettä, joka alun perin oli tarkoitus hävittää. Se taas oli linnoitus totalitarismia vastaan. Henkilökohtainen ei ollut poliittista ja valtio pääsi tunkeutumaan perheen piiriin vain rajoitetusti.

Mehnertin mielestä oli paradoksi, että kun valtio oli määrätietoisesti kasvattanut ”vasta-venäläistä”, se olikin tehnyt hänestä paljon vähemmän soveliaan vallankäytön objektin, kuin hän oli ollut heti vallankumouksen jälkeen.

Porvarillistuminen ja älyllistyminen olivat niitä tendenssejä, joille bolševikit mahtoivat tuskin mitään.

Neuvostokansa oli epäilemättä isänmaallista ja valtion kannalta luotettavaa, mikäli maahan hyökättäisiin. Se oli kuitenkin paljon vähemmän maailmanvallankumouksesta kiinnostunutta kuin maan johto. Ja tämähän meidän on tänäänkin syytä muistaa: maailmanvallankumous pysyi aina Neuvostoliiton ohjelmassa, samoin kuin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen.

Henkinen vapaus, demokratia, sosialismi ja nationalismi olivat lännessä jo kauan sitten saavutettuja arvoja, viime mainittu oli jopa jo menettänyt loistonsa. Neuvostoliitossa kaikki olivat vielä saavuttamatta ja kehityksensä alkutaipaleella.

Kun sanottiin, ettei lännessä ole aatteita, se tarkoitti vain sitä, että siellä ne jo oli toteutettu.

Mehnertin lohdullinen johtopäätös on, ettei länsi ole vielä menettänyt luovaa kykyään ja lopullisesti hävinnyt kilpailussa Neuvostoliitolle ja idälle.

Sen oli kuitenkin otettava haaste vastaan. Vapaus ei saisi muuttua kurittomuudeksi, demokratia ei saisi johtaa anarkiaan eikä nationalismi johtaa kaikkien luonnollisten siteiden kieltämiseen. Lännessä oli myös toteutettu eräitä sosialismin perusosia, mutta sen hallinnassa oli vielä puutteita, joista Mehnert ei lähemmin kerro.

Luulenpa, että Mehnertin kirja oli poikkeuksellisen ansiokas opus ajallaan. Maailmanmatkaaja Mehnert oli tuottelias kirjoittaja, joka sittemmin kirjoitti muun muassa Kiinasta ja harjoitti saksalaisia itsetutkisteluja. Laajan kokemuspiirin tuoma tervejärkisyys ja pitkä perspektiivi näyttävät olleen hänen muillekin kirjoilleen tunnusomaisia.