Edistystä kohti?

Aikansa aattein

 

Arvid Järnefelt, Veljekset. SKS 2002 (1900), 445 s.

 

SKS:n klassikkosarja, jossa on ilmestynyt monia ”vanhentuneita” kirjoja, tekee suuren palveluksen kulttuurillemme etenkin nyt, kun kirjastot parhaansa mukaan hävittävät kansakunnan muistia.

Aikana, jolloin uudempi kirjallisuus on enimmäkseen yhdentekevää muodikkaiden näkemysten kuvitusta ja korkeintaan pyrkii toimimaan viihteenä tai historiattomana propagandana, tekee hyvää lukea vanhaa kirjallisuutta kaikkine puutteineen. Eihän se useinkaan ollut yhtään sen vähemmän ideologista tai saarnaavaa, mutta ainakin se saarnasi eri asioita.

Järnefeltin aatteellista taustaa ei tarvitse sen enempää selostaa, hän oli tietenkin tunnetuin tolstoilaisemme ja suuren opettajan aatteet näkyvät tässäkin kirjassa hyvin selvästi.

Mikäli haluaa oppia tolstoilaisuutta, voi tietenkin lukea myös itse mestarin teoksia ja ne olivat myös tämän teoksen kirjoittamisaikana saatavilla. Tolstoi oli erittäin suosittu kirjailija ja guru jo omana aikanaan sekä Venäjällä että Suomessa. Järnefelt oli hänen oppilaansa ja ystävänsä.

Kun kyseessä on aateromaani, on tietenkin syytä ottaa huomioon, että sen näkökulma pyrkii olemaan itse pääasian mukainen ja kuvaa todellisuudesta väritetään sen mukaan kuin tuntuu tarpeelliselta. Silti kannattaa ottaa vakavasti esimerkiksi tässä kirjassa esitetyt kuvaukset yhteiskunnallisten ryhmien keskinäisistä suhteista. Ei aikalaiskritiikkikään niitä falskeina pitänyt, vaikka muuten saattoi suhtautua kirjaan aika armottomasti.

Itse asiassa tämä aines onkin mielestäni kirjan kiinnostavinta antia. Pienen maalaispappilan kasvatit ovat kuin ovatkin herraspoikia, joita erottaa hyvin syvä kuilu rahvaasta, jota he käytännössä karttavat ja halveksivat, vaikka teoriassa kukaties tukevat ja jopa ihailevat.

Poikkeuksena on lähinnä yksi veljessarjan jäsen, joka omaksuu työläisidentiteetin, jota hänen luokkatietoinen morsiamensa vaatii. Kaiken kaikkiaan naiset osoittautuvat tämän kirjan todellisiksi diktaattoreiksi ja kaikki tehdään loppujen lopuksi heidän miellyttämisekseen.

Toki kuvaan kuuluu myös sorrettuja ja sortuneita naisia, prostituoituja ja vieteltyjä. Niin sanottu sukupuolikysymys nousee kirjassa aivan keskeiseksi, kuten se oli myös Tolstoilla ja tuon ajan Suomessakin. Ihannetta voi pitää yhtä sairaalloisena kuin nykyistä perhevastaisuutta, sehän oli tuolloin täydellinen pidättyvyys, myös avioliitossa.

Tämän kirjan neljä veljestä eivät ole Karamazovien kaltaisia, vaikka myös heitä voisi ajatella yhden ihmisen eri puoliksi. Yhtäällä on realistinen käytännön mies, toisaalla päämäärätön haaveilija, lisäksi ovat intohimoinen, maanläheinen taistelija ja kärsimyksen hyväksyvä täydellisyyden tavoittelija.

Kaikki veljekset kehittyvät naissuhteidensa myötä ja juuri ne kasvattavat heissä sitä ihmiselle kaikkein tärkeintä asiaa eli rakkaudessa elämistä. Naisetkin kehittyvät, ylpeistä diktaattoriluonteista inhimillisempään suuntaan.

Kiintoisana sivujuonteena ovat kirjassa heimojen ja maakuntien erot. Pohjalaisten ja savolaisten välillä tuntuu aluksi olevan ylittämätön juopa, mutta luonteenkehityksen myötä sekin voidaan ylittää.

Kysymys tuon ajan yhteiskuntaluokkien välisestä kuilusta on kiinnostava ja sehän oli hyvin tärkeä myös Järnefeltin omassa elämässä. Aivan olennainen ihmisiä toisistaan erottava tekijä oli koulutus. Vieraat kielet, kultivoitu puhetapa, abstrakti ajattelu ja kirjallisuuden tuntemus erottivat herrasväen ja eroa ilmaistiin ja tähdennettiin pukeutumisella ja tavoilla, jotka olivat aina havaittavissa.

Muuan esimerkki kertoo, miten renttuiluun hairahtunut veli menee poliisikamarille herraksi pukeutuneena, ruotsia puhuen, jolloin koko hänestä kirjoitettu syytös joutuu naurettavaan valoon ja unohdetaan kokonaan. Toisaalta veli ei voi kulkea veljen kanssa yhdessä julkisella paikalla, mikäli toinen on sepän työvaatteissa ja toinen herraskaisessa asussa.

Paitsi yhteiskuntaluokkien välistä kuilua, kirjan henkilöiden ihanteelliset pyrkimykset haluavat luoda umpeen myös kansakuntien väliset kuilut. Ehkä jo piankin oli koittamassa aika, jolloin kansallisvaltiot tulevat vanhanaikaisiksi, arvellaan jo.

Uudenlaisia historian kirjojakin ruvetaan jo kirjoittamaan, sellaisia, joissa ei ylistetä toisten sortamista, vaan kerrotaan ihmisten pyrkimyksistä korkeampaan päämäärään, uuteen rakkauden valtakuntaan, jolla ei ole erityistä hallitsijaa…

Tämä kaikkihan on tuttua tolstoilaisesta anarkismista, joka oli meilläkin aikoinaan hyvin suosittua. Aiheellisesti on sanottu, että Tolstoi oli merkittävä Venäjän vallankumouksen tienraivaaja, Myös Lenin arvosti häntä tässä suhteessa, vaikka tietenkin halveksi hänen periaatettaan, jonka mukaan pahaa ei pitäisi vastustaa pahalla.

Siellä täällä voi kirjassa havaita omalle ajalleen ominaisia yksityiskohtia. Mahtava kauppaneuvos on myös ulkoisesti vaikuttava ja vatsan kohdalta kolmen tavallisen miehen kokoinen. Myös muuan asianajaja haluaa olla mahtavaa miestä, mutta ei vielä saa vatsaansa pullistettua vaikuttavan kokoiseksi, vaikka sitä yrittää. Nykyajan timmit yritysjohtavat eivät olleet silloin vielä muodissa.

Kirjan liitteenä on pari aikalaiskritiikkiä. Juhani Aho suhtautui teokseen myönteisesti, mutta esimerkiksi Werner Söderhjelm sen ruotsinkieliseen käännökseen hyvin nuivasti.

Kirjan merkittävänä puutteena nähtiin sen psykologinen ohuus ja eräiden tyyppien epäuskottavuus, siitä puuttui aiheen suuruuden edellyttämää lentoa.

Epäilemättä kirja on tylsempi kuin saman tekijän Isänmaa, joka kuuluu kirjallisuutemme mestariteoksiin ja parhaisiin aikalaiskuvauksiin. Samaa problematiikkaa siinä kuitenkin aika lailla on. Taustalla ovat ajan yhteiskunnalliset kysymykset, kielikysymyksestä luokkien välisiin suhteisiin ja kysymykseen kansakunnan arvosta. Kaikki tämä ikuisten arvojen näkökulmasta katsoen.

Kiinnostavaa on sekin, että kirja ilmestyi vuonna 1900-kun Bobrikov jo oli aloittanut toimintansa. Tämäkin murros ja sen merkitys puolue-elämälle tulee kirjassa esille.