Kuilun tasoittajat

Mahajevilaisuus ennen ja nyt

 

Neuvostoliiton aatehistoriaan kuuluu myös ilmiö nimeltä mahajevilaisuus. Vjatšeslav Mahajev eli oikeastaan Jan Vaclav Machaiski oli puolalainen anarkisti, joka katsoi, että työväenluokan sortajiin kuului koko älymystö, myös vallankumouksellinen intelligentsija, joka proletariaatin oli likvidoitava vapautuakseen.

Itse asiassa tuollaiset näkemykset olivat vallankumouksellisella Venäjällä ja myös bolševikkien piirissä hyvinkin yleisiä niin vallankumouksen aikana kuin vielä 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. On tunnettua, että vallankumouksen aikoihin ja vielä sen jälkeen oli vaarallista käyttää lierihattua ja silmälaseja, intelligentin tunnuksia. Myös Lenin vaihtoi lippalakkiin.

Älymystöä vastaan käytännössä usutettiin muuta kansaa aina 1930-luvulle saakka. Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana lanseerattiin suuri insinöörien (insinööri-tuholaisten) vastainen kampanja, mutta heti sen jälkeen mahajevilaisuutta alettiin juuria kovalla kädellä.

Vanha intelligentsija oli tosiaan kelvotonta, todettiin, mutta 1930-luvulla koko tuo ryhmä oli jo muuttunut ja oli nyt enimmäkseen lähtöisin työtätekevistä luokista, mikä määräsi sen uudenlaisen tajunnan. Intelligentsija ei sitä paitsi ollut yhteiskuntaluokka, vaan kerrostuma, prosloika, valisti Stalin niitä, jotka eivät ymmärtäneet. Intelligentsijan syrjiminen ei ainoastaan ollut väärin, vaan jopa häpeällistä: älymystöä ei suinkaan pitänyt likvidoida vaan kaikkien piti itse tulla sen kaltaisiksi.

Tämä oli siis sitä viisautta, johon oli päädytty puolentoista vuosikymmenen sortopolitiikan jälkeen. Älymystöä tosiaan tarvittiin. Traktorit, laivat ja lentokoneet olivat toki työläisten luomia, mutta eivät ne syntyneet ilman insinöörien apua.

Kysymys ihmisen luokka-asemasta oli Neuvostoliitossa hyvin tärkeä. Heti vallankumouksen jälkeen todellisia työläisiä Marxin ja Engelsin mielessä oli koko maan asukkaista vain muutama prosentti: aluksi ei edes kahta miljoonaa maassa, jonka asukasluku läheni kahtasataa miljoonaa…

Niinpä työläisten (рабочий) joukkoa täydennettiin työtätekevien (трудящихся) massoilla. Talonpoikien suuri enemmistö sentään teki itse työnsä pelloillaan eikä siis kuulunut riistäjiin, vaan työtätekeviin, niin pikkuporvarillista kuin se olikin psykologialtaan.

Voitiin siis joka tapauksessa ajatella, että työläisten ja sen pienen etujoukon (bolševikit) johtamana tämä työtätekevien ja aivan erityisesti köyhien talonpoikien joukko muodosti yhteisen armeijan, jolla johtavan etujoukon ansiosta oli proletaarinen tai sitä vastaava tajunta. Tärkeintä oli, ettei talonpoikia eli kansan valtavaa enemmistöä päästetty päättämään asioista.

Riistäjäluokat oli Venäjältä hävitetty jo vallankumouksessa, mutta oli syytä epäillä, että niistä peräisin olevien ihmisyksilöiden tajuntaa määräsivät yhä vihamielisten luokkien ideologiset lähtökohdat. Kyseessä olivat niin sanotut menneisyyden jäänteet, jotka pyhien kirjoitusten mukaan vasta pikkuhiljaa häviäisivät ja antaisivat tilaa uudelle, sosialistisen yhteiskunnan realiteetteja heijastelevalle tajunnalle.

Kun vielä muistettiin Marxin periaate, jonka mukaan vapaus oli välttämättömyyden hyväksymistä, oli tie auki rajattomaan onneen: ihminen, joka tilansa oikein ymmärsi, tiesi sosialismissa olevansa parhaassa mahdollisessa maailmassa ja siis onnellinen. Se, joka kantoi mukanaan menneen yhteiskunnan arvoja, saattoi toki kokea olevansa jopa onneton, mutta sellaisten piti vähentymän ja edellisten enentymän.

Uusi neuvostointelligentsija joka tapauksessa ansaitsi kaikkien arvostuksen ja jokaisen tuli ymmärtää, että sen jäsenillä tulikin olla paremmat olosuhteet kuin työläisillä, vaikka jälkimmäiset olivat yhteiskunnan tärkein ja hallitseva ryhmä.

Mikäli proletaarit joka tapauksessa ilmitoivat mahajevilaisia näkemyksiään siitä, että kaikki herrat sortavat ja laiskottelevat ja vielä katsovat pitkin nenänvartta, voitiin työväenluokan tiedostavan etujoukon taholta (pääsihteeri) kertoa heille, että tulkinta oli yksinkertaisesti väärä. Siltä varalta, ettei puolueen ja sen pääsihteerin arvovaltaista tulkintaa otettaisi vakavasti, oli käytettävissä kokonainen turvallisuuselinten armeija.

Proletaarien, tuon ihmiskunnan edistyksen etujoukon suuri ansio muuhun ihmiskuntaan nähden oli heidän aivan erikoislaatuinen tajuntansa, jota määräsivät objektiiviset tuotantosuhteet, jotka suorastaan pakottivat heidät edistyksen etujoukoksi.

Ihmeellistä, mutta ei suinkaan odottamatonta oli, että Marx ja Engels havaitsivat aitojen proletaarien olevan myös klassisten hyveiden mallikelpoisia edustajia (ks. esim. Louis Napoleonin Brumaire-kuun 18. päivä).

Sortajaluokat ja niitä myötäilevä lahjottu ryysyköyhälistö sen sijaan olivat molemmat moraalisesti kelvotonta ja turmeltunutta ainesta.

Neuvostoliiton ideologinen uskottavuus nojasi sekä häikäilemättömään mahtivaltioon että totalitaariseen järjestelmään. Täysin normaali ihminen ei ryhtynyt haastamaan sellaista koneistoa edes ajatuksissaan ennen kuin sen rappion merkit olivat kyllin selvät ja tieto muista maailmoista tavoitti kansanjoukot tai ainakin älymystön.

Mutta entäpä tämä mahajevilaisuus, josta aluksi puhuttiin. Säilyikö sen ituja kansan keskuudessa huolimatta siitä, että se oli Stalinin aikana jyrkästi tuomittu? Entä esiintyykö sitä nykyään Venäjällä tai muualla, vaikkapa meillä?

Luulen, että kyseessä on perusteiltaan tuo sama ilmiö, joka meillä tunnetaan nimellä herraviha ja joka on enemmän tai vähemmän ikiaikainen. Intelligentsijan (sanan neuvostoliittolaisessa mielessä) ja raa’an työn tekijöiden eli suoritusportaan välillä on yleensä aina ollut jonkinlainen kuilu.

Silloin kun tähän liittyi suuri elintason ja sivistystason ero, tuo kuilu oli varsin syväkin. Joskus 100-150 vuotta sitten sillä oli hyvin suuri merkitys, minkä voi havaita sen ajan kirjallisuudestakin, esimerkiksi Arvid Järnefeltiltä. Se näkyy myös Maksim Gorkin ja Leo Tolstoin romaaneissa.

 Nykyäänhän se on monissa länsimaissa jo hyvin matala ja täällä pohjoismaisen sosialismin maissa on täysin mahdollista olla sitä lainkaan huomaamatta.

Nykyään tuntuu huvittavalta ajatella, että Suomessakin jotkut ”kansaan menijät” vielä niin äskettäin kuin1960-luvulla saattoivat polttaa ylioppilaslakkinsa, jota pidettiin eriarvoisuuden symbolina.

Niin sanottu kansaan meneminen oli Venäjällä saanut suuret mittasuhteet ylioppilaiden keskuudessa 1860-70-luvuilla ja vastaava ilmiö oli voitu havaita meilläkin, joskaan siihen ei täällä kuulunut vallankumouksellisuutta. Ideana oli joka tapauksessa astua alas korkeuksista ja mennä palvelemaan sorrettua kansaa.

Siihen aikaan kuilu herrojen ja rahvaan välillä oli hyvin todellinen ja jälkimmäisen piirissä kyti selkeä luokkatietoinen herraviha. Arvid Järnefeltin romaanissa Veljekset tästä esitetään selkeä esimerkki, kun veli Gabrielin lemmitty Ingrid kieltää sulhastaan ehdottomasti opiskelemasta insinööriksi. Veturinkuljettajan ammatti sen sijaan sopii päämääräksi, sillä sen harjoittaja ei kuulu tuohon vihattuun sivistyneistöön.

Sadassa vuodessa suomalainen yhteiskunta on perusteellisesti muuttunut ja meillä vanhoista yhteiskunnallisista jakolinjoista on yleensä jäljellä korkeintaan muisto vain. Ne ovat asioita, joihin voidaan viitata yhtä leikillisesti kuin vaikkapa heimoeroihin, todellista erottavaa kuilua ne eivät muodosta.

Monessa maassa asiat ovat toisin. Yhdysvaltain tapaisissa maissa, joissa on laaja slummikulttuuri, erottuvat tietyt ryhmät yhä toisistaan hyvin monella tavalla. Kyseessä ei ole vain tulotaso tai varallisuus, vaan myös elämänmuoto ja tavoitteet, sivistystaso, tapa puhua ja ajatella ja usein vielä ihonvärikin.

Kyseessä on alemman ja ylemmän kehitystason välinen ero, jota monet herkkätuntoiset nuoret ymmärrettävästi pitävät sallimattomana ja yrittävät taas kerran luoda umpeen tuota todellista kuilua lähentymällä vähäosaisia ja selittämällä heidän ongelmansa muiden syyksi, olipa asiassa perää tai ei.

Meillä on jo lakattu polttamasta ylioppilaslakkeja. Moinen touhu näyttäisi jo todella koomiselta. Itse asiassa omasta maastamme ei enää voi löytää sellaista kansaa, jonka pariin älymystön edustaja voisi alentuvasti astua korkeuksistaan ja niinpä tuollaisia ryhmiä on nyt etsitty ulkomailta, jopa peräti Yhdysvalloista, kuten taannoisessa BLM-liikkeessä.

No, eipähän asiassa mitään uutta ole. Toki asiaan aiemmin liittyi yritys ratkaista hyvin vakavia ongelmia, kun se taas nyt on puhtaasti symbolista korviketoimintaa, anti-intellektualismia vailla asiallista sisältöä.