Snellman, Haavikko ja Palmgren sanoivat jo olennaisen.

 

Kansakunnan linja

 

Autonomiseksi valtioksi korotettu Suomen suuriruhtinaskunta sai aikoinaan poikkeuksellisen edulliset olosuhteet oman kansallisen erikoislaatunsa kehittämiseksi niin taloudellisesti kuin kulttuurisesti.

Täysin ainutlaatuista tämä ei ollut, sillä myös uusi Puolan kuningaskunta sai yhtä suotuisat lähtökohdat omalle kehitykselleen.

Puola kuitenkin nousi 1800-luvulla kahdesti kapinaan ja menetti kaiken, mitä se valtiona saattoi menettää. Kertomuksia puolalaisten kärsimyksistä luettiin Suomessa salaa peiton alla, kuten eräät muistelijat kertovat. Puola oli elävä esimerkki siitä, millaisia epäonnistuneen politiikan suhteet saattoivat olla ja Suomessa useimmat vastuuta kantavat tahot ymmärsivät asemamme.

Maan tavaksi tuli kaikin mokomin välttää konfliktia Venäjän kanssa ja solidaarisuuden demonstrointi saattoi myös toimia käypänä valuuttana virkoja ja ylennyksiä jaettaessa. Snellmanin tapauksenhan me tunnemme.

Tässä nyt ei ollut mitään kovin kummallista ja harva lienee ajatellut Suomen etujen puolustamisen olleen jollakin tavoin häpeällistä. Suomen kaartin vieminen Puolaa kukistamaan saattoi kyllä jo olla siinä rajoilla, mutta itsevaltiaan hallitsemassa valtakunnassa oli tietyt realiteetit otettava huomioon ja siinä luvussa erityisesti luottamuksen ja sen puutteen merkitys.

Vasta ensimmäisellä sortokaudella syntyi avoin konflikti myöntyväisyyssuunnan ja perustuslaillisten välille. Kansakunta jakaantui nyt pahasti, eikä vastapuolen demonisointia kartettu poliittisessa taistelussa. Edes henkirikoksilta ei vältytty.

Vastarintaa kannattanut osapuoli selvisi voittajana Suomen itsenäistyessä, mutta sitten tuli aikanaan se sota ja sotaonnen käännyttyä ei auttanut muu kuin marssittaa politiikan näyttämölle vanhasuomalainen vilttiketju, Paasikivestä alkaen. Oli tärkeää, että käytettävissä oli kunniallisiksi tunnettujen vanhojen poliitikkojen joukko, joka ei nauttinut luottamusta pelkästään Venäjällä.

Kyllähän tämän joukon kunniallisuus oli suoraselkäisten ruotsikkojen taholta vähintäänkin kyseenalaistettu, mutta vain hölmö uskoo kun uskotellaan. Harvoin sille asialle perusteita oli.

Kun Suomen sotaponnistelut toisessa maailmansodassa valtavin uhrauksin onnistuivat säästämään maamme miehitykseltä, oli mahdollista aloittaa Venäjän-suhteiden jatkaminen vanhan perinteen pohjalta, vanhojen myöntyvyyspoliitikkojen voimin. Itä-Euroopan mailta puuttuivat nämä molemmat edellytykset ja niiden sodanjälkeisestä historiasta muodostui ankea tarina, joka on nähtävä myös Suomen historian toteutumattomana vaihtoehtona.

Suomen linjaksi muodostui kollaboraatiopolitiikka, joka on poliittisista strategioista vaikeimpia. Siinä oli kyettävä hankkimaan toisen osapuolen luottamus lankeamatta silti luulemaan liikoja asetelmien horjumattomuudesta tai sekoittamasta omaa ja vierasta etua keskenään. Rintamamiehiä saimme kiittää siitä, että meille jäi se mahdollisuus. Nyt oli poliitikkojen hoidettava leiviskänsä.

Suomen suuren, kansallisen linjan perusteena oli usko siihen, että Suomen ja Venäjän edut lankesivat yhteen tietyssä olennaisessa kohdassa. Venäjälle oli edullista hyväksyä Suomen aito pyrkimys puolueettomuuteen, koska sen vaihtoehtona olivat ikävyydet, joita suurvallankaan ei annattanut väheksyä. Tämä asia oli opittu jo talvisodassa ja jatkosota oli tuonut kuvaan lisää syvyyttä.

Kuten Molotov myöhemmin muotoili, pakkovallan alaisesta sosialistisesta Suomesta olisi voinut kehittyä parantumaton paise (jazva), joka olisi vahingoittanut sosialismin asiaa kaikkialla maailmassa.

Vastaavaa, suomalaisen politiikan mahdollistavaa ikkunaa ei Itä-Euroopan mailla ollut käytettävissä. Suomi pääsi ahtaasta reiästä osaksi vapaata maailmaa ja tuskinpa voidaan sanoa, että se olisi siinä edes suuresti ryvettynyt, kun nyt asioiden arvoa punnitaan keskenään.

Suomen politiikan saavutuksia arvosteltiin ja ihmeteltiin laajasti. Miten he oikein tekivät sen tempun? Oliko siinä mahdollisuus ja houkutteleva malli myös joillekin muille maille, kuten Länsi-Saksalle, oli kysymys erikseen. Sinänsä jo tätä vertailua ja siitä syntynyttä ”Finnlandisierung”-käsitettä voinee pitää Suomelle itse asiassa imartelevana, vaikka se olikin Länsi-Saksalle pejoratiiviseksi tarkoitettu.

Suomen voimavarathan olivat Länsi-Saksaan verrattuna vaatimattomat, mutta eipä ollut maata jaettu kolmeen osaan ja ulkomaisia joukkoja siellä sun täällä majoitettuna.

Suomen poliittisen strategian moralisoiva tuomitseminen näyttää kuitenkin juuri nyt olevan kovast muodikasta. Sitä voi pitää lähinnä lapsellisena osoituksena kyvyttömyydestä ymmärtää historiaa ylipäätään. Ranskalaisessa kirjallisuudessa kerrotaan eräästä herrasta, joka hämmästyi suuresti kuullessaan koko ikänsä puhuneensa proosaa. Moni saattaisi tänään hämmästyä, mikäli ymmärtäisi yhtäkkiä elävänsä ja koko ajan eläneensä historiassa.

On tietenkin totta, että tuon strategian varjossa alkoi syntyä kaikenlaista aluskasvillisuutta, joka useinkin oli yhtä ainutlaatuista ja aikaansa sidottua kuin huvittavaa, tragikoomistakin. Ylevän ja naurettavan välinen raja on tunnetusti veteen piirretty viiva.

Suomen suomettuminen on kuitenkin jo sanana typerä ja käsitteenä mieletön. Mikäli toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten poliittisen historian kauhukabinetille pitäisi keksiä jokin yhteinen nimitys, pitäisi sen olla jokin muu, vaikkapa kekkokratian aika.

On tietenkin totta, että Suomen ulkopoliittinen strategia, erityisesti siinä muodossa ja niillä välineillä, kuin Kekkonen sitä johti, pitkälti tuki ja teki mahdolliseksi ne kieroudet ja ylilyönnit, joita poliittiset tahot kilpaa harjoittivat ja joita lehdistö ja kulttuuriväki innolla säestivät.

Totta on sekin, että suurin osa kansaa, ettei nyt sanoisi koko kansa, enemmän tai vähemmän kannatti Kekkosta ja hänen hallitsemistyyliään. Antavathan vaalitulokset tästä selvän todistuksen. Vanhemmalla sukupolvella oli tähän omat, erityiset syynsä ja nuorempi taas, kuten aina, helposti lankesi naiiviuttaan kohtuuttomiin johtopäätöksiin.

Kyllähän meillä Suomessakin hölmöiltiin ja tehtiin sitä aivan omalla suomalaisella tavallamme. Monessa muussa maassa asiat tehtiin toisin ja moni muu maa olisi kovin mielellään vaihtanut osia kanssamme, mutta eihän se ollut mahdollista.

Historiasta voi oppia kaikenlaista ja myös olla oppimatta edes sitä, mistä siinä on kysymys. Mikäli katselemme omaa lähihistoriaamme joiltakin länsieurooppalaisilta tai amerikkalaisilta korkeilta koturneilta ja kuvittelemme nyt viimeinkin tuomitsevamme syntisiä joltakin absoluuttisen viisauden näkökulmasta, olemme kovin naiiveja.

Feministisessä tutkimuksessa näyttää olevan sellainenkin suuntaus kuin uhritutkimus. Siinä tutkitaan parisuhdekonflikteja siten, että ääneen pääsee vain toinen osapuoli. Sellainen tutkimus ei lisää lainkaan ymmärrystämme aiheestaan.

Näyttää siltä, että jotkut ns. suomettuneisuuden tutkijat pitävät myös kunnianhimonaan saada kaivettua esille mahdollisimman paljon asioita, jotka nyt näyttävät noloilta. Niiden asettaminen kontekstiinsa voisi pilata koko jutun. Historian tehtävänä on kuitenkin vanastaan nähty asioiden selittäminen, niiden tekeminen ymmärrettäväksi. Tiedän kyllä, ettei tämä ole juuri nyt muodissa.

On selvää, että lähihistoriamme kansalliset merkillisyydet ulkopoliittisesta konspiraatiosta taistolaisuuteen ja siihen eräänlaiseen massapsykoosiin, joka sai lähes koko kansan valtaansa, vaativat tutkimusta ja selittämistä. Ei kuitenkaan pidä jo ennakolta mennä julistamaan pöyhkeätä tuomiotaan eikä varsinkaan kuvitella, että me nyt olisimme älyllisesti ja moraalisesti paljon korkeammalla tasolla.

Puheet siitä, ettei Suomi Kekkosen aikana ollut ”aito länsimaa” kuulostavat kovin naiiveilta ja näyttävät sisältävän sen ajatuksen, että meidän menneisyytemme on arvokasta vain sikäli, kuin se muistuttaa eräiden muiden maiden historiaa. Meillä ei ole eurooppalaisten valtioiden joukossa mitään syytä hävetä saavutuksiamme, vaan päinvastoin.

Tähän maailmanaikaan, jolloin  niin sanottu kulttuuri pursuaa erilaisia idiotismin lajeja woke-ajattelusta lähtien ja tämänkin maan hallitus ryhtyy ”kunnianhimoisesti” pelastamaan maailman ilmastoa kotimaisin voimin, näyttää Kekkosen aika joka tapauksessa perusterveeltä aikakaudelta, jonka suurimpia vikoja ovat ne pellet, jotka veivät oman aikansa muodit tolkuttomuuksiin asti ja yrittivät tehdä niistä uskonnon korvikkeita.