Sotaan ja muuhun tarpeelliseen

 

Valtion ytimessä

 

Antti Kujala, Voudintileistä veroparatiiseihin. Verotuksen historia. Atena 2021, 399 s.

 

Antti Kujala on hyvin monipuolinen tutkija, joka viime aikoina on alkanut tarkastella myös globaaleja ilmiöitä. Tässä kirjassa on tavaton määrä materiaalia, jota en kuvittelekaan tässä blogissa yrittäväni käsitellä, saati kirjoittaa kirjasta arvostelua. Tulipahan vain joitakin asioita kirjan johdosta mieleeni ja tässä johtopäätökset ovat ihan omiani, eivät siis missään mielessä Kujalan vastuulla.

Aikoinaan esitettiin aivan vakavallakin naamalla näkemyksiä ihmiskunnan alkuhämärissä vallinneesta ns. alkukommunismista. Silloin ei olisi ollut eriarvoisuutta eikä hierarkioita, vaikka nokkelimmat keräilijät olisivatkin saavuttaneet erityisen paljon ystäviä ja vaikutusvaltaa, joten voitiin puhua matriarkaartista, koska nimenomaan keräilijättärien eikä niinkään kerälijöiden oli muka syytä ajatella olleen erityisen eteviä tuolla alalla.

Näillä kuvitelmilla oli kai vähän, jos lainkaan yhtäläisyyttä joskus vallinneen todellisuuden kanssa, mutta sen sijaan on selvää, että valtion synty merkitsi aikoinaan nimenomaan eriarvoisuuden lisääntymistä, samalla kuin se teki yhteiskunnasta kehittymiskykyisen.

Anarkistinen alkukommunismi, vailla hierarkioita oli tuskin muuta kuin koiralaumaan verrattava joukkio, jossa ei ollut tilaa eikä tilaisuutta millekään kehitykselle. Vasta tappelut ja jengien synty antoivat potkua uusille instituutioille.

Valtion ensimmäisenä tehtävänä ja tärkeimpänä toimena jopa näihin asti on ollut sotalaitoksesta huolehtiminen. Osa miehistä palveli aina ruhtinasta sotilaina ja ne, jotka eivät palvelleet, korvasivat asian maksamalla veroa, jolla sotajoukkoa ylläpidettiin.

Suhde oli kaksipuolinen: ruhtinaalla ymmärrettiin ja tunnustettiin olevan oikeus saada alamaisiltaan veroja, mutta siitä hyvästä hänellä oli myös velvollisuus puolustaa näiden turvallisuutta. Miten paljon veroja ruhtinas oli oikeutettu keräämään, riippui siitä, missä määrin hän pystyi hoitamaan oman osansa sopimuksesta.

Vielä maailmansotien aikana suurituloisten verotusta kiristettiin erittäin merkittävästi ja tämä nähtiin oikeudenmukaiseksi korvaukseksi siitä, etteivät he samassa määrin uhranneet elämäänsä rintamalla, vaikka toki sitäkin tapahtui.

Sota vaatii tunnetusti kolmea asiaa, jotka ovat raha, raha ja raha. Valtion raha koostuu veroista, joita joissakin tapauksissa voidaan saada myös esimerkiksi ulkomaita pakkoverottamalla, esimerkiksi pitämällä armeijaa toisen valtion alueella. Joka tapauksessa valtion kyky hyötyä oman kansansa tuloista ja varallisuudesta on avainasemassa, kun sen suorituskykyä katsotaan.

Antti Kujala on tarkastellut verotuksen tapoja ja veroasteen kehitystä kautta historian ja tutkinut niin Rooman keisarikunnan, Yhdysvaltojen, Kiinan, Japanin, Intian ja Venäjän kuin erinäisten eurooppalaistenkin maiden verotuksen kehitystä. Erot ei maiden ja aikakausien välillä ovat hämmästyttäviä.

 Espanja, Ranska ja Englanti olivat kukin kiinnostavia omalajisiaan verovaltioita ja meille läheinen Ruotsi oli aivan erityinen esimerkki tehokkaasta verottajasta, joka pysyi mobilisoimaan köyhänkin maan niukat resurssit voimakkaan armeijan tueksi.

Huono verottaja sen sijaan oli esimerkiksi Puola, joka oli paljon Ruotsia rikkaampi, mutta nautti aatelin suurten vapauksien ansiosta alhaista veroastetta. Myös Kiinassa oli verotus ajoittain hyvin matalalla tasolla, mikä johti sen heikkouteen.

Kuten tunnettua, taloustiede on tiede vain siinä merkityksessä, että se pyrkii metodisesti tarkastelemaan ja kartoittamaan ihmisen taloudellista käyttäytymistä. Tulevaisuuden ennustaminen edes kohtuullisella tarkkuudella ei siltä sen sijaan ole koskaan onnistunut ja ehkä voimme lähteä siitä, ettei se tulekaan onnistumaan. Eihän ilmatiedekään edes yritä ennustaa säätiloja kuukausien, saati vuosien päähän.

Tässä ei sinänsä liene mitään mystistä, kyseessähän on inhimillinen käyttäytyminen, joka muuttuu koko ajan enemmän tai vähemmän laskemattomasti. Ihmisten preferenssit menevät yhä uudenlaiseen järjestykseen ja erilaiset sopuli-ilmiöt ajavat taloudellisia toimijoita kuin paimenkoirat lammaslaumaa.

Vaikka taloustiede ei voi olla muinaisen mekanistisen tieteenihanteen mukaista, on vanhalla kunnon aritmetiikalla siinä sentään kunnioitettava palstansa. Kuluttaja tai tuottaja ei kestä kauaa ylivoimaisia olosuhteita. Niin kulutus kuin tuotantokin loppuvat, mikäli niistä tehdään kannattamattomia. Nykyaikana saattaa verotus olla tässä avainasemassa.

Tämän ohella kannattaa muistaa Kujalan painottama vastavuoroisuuden periaate. Veronmaksajat saattavat maksaa vapaaehtoisesti korkeitakin veroja, jos heillä on se käsitys, että tämä on perusteltua ja tarpeellista. Toisaalta suuri tyytymättömyys saattaa syntyä mataliinkin veroihin, mikäli niitä pidetään epäreiluina.

Sellaisestahan on esimerkkinä Englannin amerikkalaisilta perimä teetulli, aivan vähäpätöinen vero, jonka säätämiseen amerikkalaiset eivät kuitenkaan saaneet osallistua. Taannoinen teekutsuliike viittasi nimessään juuri tähän asiaan.

Iloinen veronmaksaja on sellainen, jonka luottamusta valtio/hallitus nauttii. Tuskin voidaan kovinkaan tarkasti määritellä, mitkä ovat tällaisen luottamuksen vähimmäisehdot. Maailman onnellisimmassa maassa sen olemassaolo on ainakin näihin asti tuntunut luonnolliselta.

Yleensä on havaittu, että luottamus yhteiskunnassa vähenee, mikäli sen rakenne muuttuu heterogeenisemmaksi. Luultavasti näin tapahtuu myös meillä, mikäli merkittävä osa kansaslaisia alkaa voimakkaasti erottua muista kielen, uskonnon ja/tai etnisyyden ja klaanialkuperän puolesta.

Toistaiseksi on hyvinvointipäämääriin keskittynyt kansallisvaltiomme nauttinut hyvin suurta luottamusta homogeenisen yhteiskuntamme taholta. Veroaste on ollut korkea ja verot on käytetty oman kansan hyväksi.

Viime aikoina tämä yleiskuva näyttäisi kuitenkin olevan muuttumassa. Nyt meillä maksetaan merkittäviä summia ulkomaiden hyväksi ja tuetaan muitakin veronmaksajien enemmistölle vieraita päämääriä taistelevasta uskonnonvastaisuudesta intersektionaaliseen feminismiin ja sukupuolten välisen eron hämärtämiseen. Maailman ilmaston pelastamiseksi meillä uhrataan kenenkään pyytämättä omia, kansallisia etuja.

Tämän politiikan vaatimat kustannukset voidaan kuitata vähäisiksi ja tottahan on, etteivät ne ainakaan vielä muodosta suurta prosenttiosuutta valtion budjetista. Politiikassa kyse on kuitenkin paljolta periaatteista. Teetulli ärsytti aikoinaan amerikkalaiset vastarintaan, joka lopulta johti eroamiseen Englannista.

Amerikkalaisia olisi hyvin voitu syyttää pikkumaisuudesta ja anti-intellektualismista, huolehtihan Englanti sentään esimerkiksi siirtokuntien turvallisuudesta merellä. Sen sijaan heidät on historiassa korotettu sankareiksi, jotka nousivat tyranniaa vastaan.

Meillä hallitus on tietenkin koko kansaa edustavien äänestäjien luottamuksen varassa, joten kansa saa sen, mitä ansaitseekin. On kuitenkin outoa havaita, että hallituksen politiikkaan kriittisesti suhtautuvia koko ajan demonisoidaan ja annetaan ymmärtää, että he eivät saa olla sitä mieltä, kuin ovat.

Kyllähän kansaa vaihtaakin voidaan, mutta se vie aikansa ja taitaa olla tuskien tie. Hallitus tekee viisaasti, mikäli se välttää kohtuuttomasti ja jopa tarpeettomasti ärsyttämästä veronmaksajaa. Kuten Amerikassa, jossakin vaiheessa saattaa aivan yllättäen tulla vastaan piste, jonka jälkeen hallituksen housut eivät enää kestä.