Ennen vanhaan oli paremmin.

 

Reportaaseja rajan takaa

 

Tämä juttu on aikoinaan julkaistu sekä blogina että professori Leo Sunin juhlakirjassa. Koska luulen, että se on jäänyt useimmilta huomaamatta, panen sen nyt tähän uudelleen. Muistuttakoon se normaalimmista ajoista.

torstai 2. helmikuuta 2017

Petroskoi-reportaasit

 

 

Timo Vihavainen

 

Petroskoi suomalaisessa lehdistössä 1800-luvun lopulla

 

Kuten tunnettua, suomalaiset tutkimusmatkailijat ”löysivät Karjalan 1800-luvulla. Sen olemassaolo oli tietysti aina ollut selvää, mutta vasta nyt sille annettiin uusia merkityksiä. Syntyi karelianismi, jopa Suur-Suomiaate, joka ennen vuotta 1918 toki oli luonteeltaan kirjallis-romanttinen. (Ks. Hannes Sihvo: Karjalan kuvat. 1986; Karjalan löytäjät 1969).

Herättää huomiota, että Itä-Karjalan ”löytäminen” oli melko hidas prosessi, joka jatkui pitkään. Merkittävimpiin karelianisteihin kuului A.V. Ervasti, jonka muistelmat matkalta Venäjän Karjalassa vuonna 1879 kuuluvat karelianismin merkkiteoksiin. .( Ks. A.V. Ervasti: Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879, 1880). Ervasti teki tutkimusmatkansa huomattavan myöhään, tosin seuduille, joilla usein oli käytettävä samoja kulkuvälineitä kuin jo satoja vuosia aiemmin. Vielä myöhempään aikaan ajoittuvat I.K. Inhan valokuvaamat karjalaiskylät, joista tuli myöhäisten kansallisromantikkojen ikoneja (Ks. I.K. Inha: Kalevalan laulumailta. Elias Lönnrotin poluilta Vienan Karjalassa, 1911).

Ervastin, Inhan, Juhani Ahon ja muiden kuuluisien Karjalan kävijöiden retket sijoittuvat aikaan, jolloin Itä-Karjalasta jo myös jatkuvasti kirjoitettiin suomalaisissa lehdissä. Venäjäksi myös Petroskoissa ilmestyi Karelskije gubernskije vedomosti jo vuodesta 1838.

Itä-Karjalasta oli siis tietenkin saatavissa kaikenlaista tietoa, mikä ei vähennä tutkimusmatkailijoiden kuvausten merkitystä. Nuo kuvaukset ovat enemmän kuin faktatiedon palasia käsittelemistään aiheista. Yhtä paljon kuin kuvattavista kohteista, ne kertovat kuvaajista itsestään. On syystä sanottu, että menneisyys on ”vieras maa”. Se on maailma, jonka tarkastelemiseen meillä on vain rajoitettu pääsy. Monet sen kohteet pysyvät meiltä ikuisesti suljettuina. Sitäkin kiinnostavampaa on, kun esirippu joskus vedetään syrjään ja silmiemme eteen avataan menneisyyden maisema sellaisena kuin aikalainen on sen kokenut. Aikalaiskuvaus on aina sekä enemmän että vähemmän kuin pelkkä valokuva. Sen sisältävät asenteellisuudet, vertailut ja kannanotot kertovat siitä taustasta, niistä kehyksistä, joihin aikalainen on sijoittanut näkemänsä. Se tausta on nykyajan ihmisille yhtä vaikeasti tavoitettavissa kuin itse tutkimusmatkailijan kuvaama kohde.

Karelianistit olivat tietenkin kiinnostuneita kaikesta alkukantaisesta ja siis alkuperäisestä, ehkä peräti ajattomasta perinteestä, jota sivistys ei ollut turmellut.  Sitä oli parasta etsiä seuduilta, jotka olivat kaukana rautateistä, höyrylaivoista ja sanomalehdistä. Petroskoin kaltainen kuvernementtikaupunki ei ollut karelianisteja erityisesti kiinnostava kohde.

Sanomalehdissä ”Petroskoi” tai ”Petruskoi”, ruotsiksi yleensä muodossa ”Petrosavodsk”, mainittiin 1800-luvun lopun suomalaisessa lehdistössä hyvin usein. Tavallisesti kyseessä ovat uutiset, joissa ei laajemmalti pysähdytä kertomaan itse kaupungista. Internetin kautta on yleisön käytettävissä nykyään ns. Historiallinen sanomalehtikirjasto, digitaalinen aineisto, joka löytyy osoitteesta http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/browse.html?action=directory.

Historiallisen sanomalehtikirjaston digitoidusta aineistosta voidaan tehdä ns. ”sumeita” hakuja tai Boolen hakuja, jotka osoittavat, että suuret suomalaiset sanomalehdet mainitsivat kaupungin jopa monta kymmentä kertaa vuodessa. Mikäli sen sijaan katsotaan tästä aineistosta tehtyä artikkelihakemistoa, joka rajoittuu vuosiin 1771-1890, on tilanne toinen. Osastossa ”Matkakirjeitä ja uutisia eri maista” on kyllä osasto ”Itämerenmaista, Inkeristä ja Venäjän Karjalasta”, johon on koottu 808 artikkelia, mutta viimeksi mainitusta kohteesta niitä on vain muuta ia kymmeniä. Sille, joka etsii aineistoa Petroskoista, löytyy artikkeleista muualtakin, esimerkiksi kategoriassa ”Suomalaiset ulkomailla> Suomalaiset Inkerinmaalla ja Venäjän Karjalassa”. Tässä artikkeleita kuitenkin on vain 43 ja nekin etupäässä Inkeristä. Kaiken kaikkiaan, hakemiston perusteella näyttää siltä, että Petroskoita ja Itä-Karjalaa yleensäkin käsitteleviä artikkeleita olisi suomalaisessa 1800-luvun lopun lehdistössä varsin vähän. Vertailun vuoksi voi todeta, että Pietaria käsitteleviä artikkeleita on koottu kategoriaan ”matkakirjeitä ja uutisia eri maista” 774 kappaletta. Ruotsista vastaavaa materiaalia oli 3926 artikkelia.

Sumean haun perusteella on selvää, että artikkelihakemistoon sisältyy vain murto-osa kaikesta Petroskoita käsittelevästä materiaalista. Joka tapauksessa siitä on löydettävissä muutamia sangen värikkäitä kuvauksia, muun muassa A.V. Ervastin kirjoittamia, jotka kertovat lähinnä maaseudusta. Seuraavassa keskityn kuitenkin Petroskoihin. Aineiston olen valinnut jokseenkin umpimähkään niistä vuoteen 1890 saakka ulottuvan artikkelihakemiston kohdista, joissa nimi ”Petroskoi” esiintyy.

Pieni kuvaus Petroskoin suomalaisista löytyy Uuden Suomettaren 26.6.1872 julkaistusta numerosta. Se on otsikoitu ”Petroskoilta” ja suluissa mainitaan vielä varmuuden vuoksi ”Wenäjältä”. Kirjoittaja, joka käyttää nimimerkkiä ”I-n P-n” toteaa, ettei ole lehdessä vielä nähnyt paljon kirjoituksia Venäjältä, josta päätellen Suomessa ei tiedetä, miten suomalaiset Venäjällä elävät, moni suomalainen kai luulee, ettei heitä siellä lainkaan olekaan.

Kuitenkin

”Petroskoin eli Aunuksen kupernissa” asui kirjoittajan mukaan tuhansia suomalaisia, hajallaan enimmäkseen Äänisjärven ympärillä ja ”Wiinin-joen” rannalla. Tämä oli köyhää ja sivistymätöntä väkeä: ”Näistä harrastavat harvat kirjallisuutta ja vielä harvemmat sanomalehtiä. Kirkkoherramme Backman on suurella ahkeruudella kehoittanut täkäläisiä suomalaisia lukemaan sanomalehtiä, joita hän on omilla varoillaan tilannut ja sitten ilman maksotta seurakunnalle lukea antanut saadaksensa siten kansaa rakastamaan kirjallisuutta”.

Tilanne sivistyksen suhteen oli kuitenkin kehno. Paikkakunnalla löytyi jopa köyhemmissä perheissä  25 vuoden ikäisiä ihmisiä jotka eivät osanneet lukea Isä-meidän rukousta eikä Herran siunausta. Syykin oli selvä: Venäjällä oli ”kaikista otollisin työ” krouvarin ammatti ja niinpä enemmän ryypättiin kuin luettiin. Tämä koski rikkaimpia, joilla oli varaa juoda. Ja Venäjällä ei viinan juomista pidetty syntinä, mutta kyllä sen sijaan maidon juomista paaston aikana. Kun köyhät suomalaiset olivat rikkaampien suomalaisten armoilla ja jälkimmäiset harrastivat kirjallisuuden sijaan kapakan pitämistä, oli huono esimerkki osaltaan vaikuttamassa sivistyksen alennustilaan. (Uusi Suometar 26.6.1872). Juopottelu oli sitkeä pahe ja vielä vuonna 1888 valitti Viipurin sanomat, ettei se ottanut talttuakseen, vaikka nyt oli ryhdytty raittiusluentojakin pitämään (Wiipurin sanomat 18.10.1888).

Paikallinen kirkkoherra oli kyllä uutteruudella edistänyt koulun pitämistä, mistä vuoden 1872 kirjoittaja toivoi tilanteelle parannusta. Petroskoissa oli uusi luterilainen kirkko, jossa oli jumalanpalveluksia pidetty jo toista vuotta, vaikka rakennus oli vielä keskeneräinen. Saksalainen apteekkari Günther kävi kirkossa soittamassa urkuja, hän oli myös perustanut paikallisen lauluseuran.

Kirjoittaja mainitsi vielä, että suomalainen väestö harjoitti monenlaisia elinkeinoja. Jotkut kerjäsivät ja toiset sen ohessa vielä loitsivat, mutta enin osa sentään elätti itsensä työllä. Esimerkiksi sepillä oli hyvä palkka, paimeninakin oli nuoria miehiä, mutta vakinaisin työ oli halkojen sahaaminen.

Vuonna 1878 oli Petroskoin suomalaisten tilanne Suomen Wirallisen lehden pikku-uutisen mukaan vain entisestään huonontunut (SWL 19.12.1878). Seurakunta oli vailla kirkkoherraa, kun tämä oli edelliskeväänä ”tullut voimattomaksi”. Urkujen soittaja, apteekkari Günther oli hänkin siirtynyt metsäherraksi Voznesenjaan, eikä seurakunta tiennyt, mistä saataisiin edes joulupäivänä joku urkuja soittamaan.

Suomalaisiin suhtauduttiin sitä paitsi viranomaisten taholta joskus kovin nihkeästi ja byrokraattisesti. Mikäli joku sattui tulemaan suuriruhtinaskunnan rajan yli vaikkapa Kuusamosta työnhakuun ja oli ilman passia, lähettivät viranomaiset hänet Pietarin kautta takaisin Suomeen, jossa tie takaisin Kuusamoon kävi Oulun kautta. kaiken kukkuraksi matka oli Venäjän puolella taitettava jalan, Suomen puolella sentään valtion kyydillä.(Uusi Suometar 18.4.1879).

1880-luvulla kirjoitti Porissa ilmestyvä Satakunta useita artikkeleita Itä-Karjalasta. Vuonna 1880 kaupunkia kuvataan melko muhkeaksi: se oli ”enemmän kuin muut Venäjän kaupungit nykyajan mukaan rakennettu”. Kadut olivat leveitä ja suurimmaksi osaksi suoria ja niitä oli 40 kappaletta. Rakennukset, jotka olivat yleensä kaksikerroksisia, oli rakennettu ”nykyaikaiseen tapaan”. Suurin osa porvarien ja kauppiaiden taloista oli puusta tehtyjä ja laudoilla päällystettyjä ja maalattuja. Vain ”Engelskan kadun varrella” olivat rakennukset kivestä ja tiilestä, mutta ne olivatkin suurimmaksi osasi kruunun rakennuksia. Kuvernöörin kartano ja palatsi muodostivat puoliympyrän kuin kaksi länkipuuta. Kivirakennuksia olivat myös vankila, kimnaasi ja seminaari, joka oli nelikerroksinen. Suurin rakennus oli kuitenkin tykkitehdas, jossa oli jokunen vuosi sitten työskennellyt 5000-6000 henkeä, mutta nyt vain noin 3000. Komeita olivat myös kirkot, yhtä lukuun ottamatta kaikki kivestä rakennettuja. (Satakunta 6.11.1880).

 Vuonna 1882 Petroskoin kaupungissa mainittiin olevan 14 000 asukasta, joista Suomen alamaisia oli noin 400, saksalaisia 200 juutalaisia 150 ja muhamettilaisia eli turkkilaisia poliisin kertomuksen mukaan noin 30 henkeä. Loput olivat venäläisiä, kertoo kirjoittaja, joka siis ei yrittänyt arvioida erikseen karjalaisten määrää. (Satakunta 25.1.1882).

Kirjoittaja kuvaili sitten kaupungin moninaiset virkamiehet, joita olivat kuvernööri, poliisimestari, pristaavi, neljä poliisiupseeria ja 8 poliisisotamiestä. Hallintoon kuului myös maistraatti eli ”golovan” oikeus ja 24 kaupunginvaltuutettua, jotka valittiin aina kolmeksi vuodeksi samoin kuin piirioikeuden jäsenet. Kaupungissa oli myös rauhantuomarin kamari sekä tutkintatuomari ja prokuraattori ja lisäksi vielä salapoliisi ja tullipoliisi.

Järjestysviranomaisista ei siis ollut puutetta, mutta kirjoittaja ei kuitenkaan ollut järjestykseen tyytyväinen:

”Vaan mitä ne oikein toimittavat, emme voi sanoa, sillä kun katselemme kaupungin ulkonaista järjestystä, niin näemme siinä melkein joka askelella epäjärjestystä. kadut ovat kaikki syksyin keväin ihan lian ja veden vallassa, niitä ei ehkä paljon hiekotetakaan. Toisin paikoin uppoavat kärrynpyörät akselia myöten. jalkamies –naisista puhumattakaan-  ei pääse kaikin paikoin lian aikana ensinkään kulkemaan. Ei löydy yhtään ainoata katua, jossa olisi edes vähänkään kivitystä tahi muutakaan koviketta.”

 Puisia jalkakäytäviä kyllä oli, mutta enimmäkseen lahonneita ja ”moni oli niissä jalkansa taittanut”.  Mutta katujen kunnon ohella myös muu järjestys oli retuperällä:

 ”Öillä käy kaduilla kova rähinä ja melu; lauletaan, huudetaan ja vihelletään, toisinaan kuuluu myös hätähuutoja, missä ryövätään, kussa taas tapellaan, ettei yksinäisen kulkijan, varsinkaan vaimoihmisen ole lähtemistäkään iltaisin yksin ulos paitsi valta-kadulla ja toisinaan vaara pyörii siinäkin. Tykkitehtaan työväki on erittäin pelättävä, sillä ne useasti nostavat suuria tappeluita. vaan eipä ole uskomista noita poliisi-sotamiehiäkään, joiden pitäisi pitää järjestystä, vaan monesti heissä on pahuuden alku. Toisinaan sanotaan heidänkin vievän kulkijalta viimeiset kopeekat tai vaatteet päältä. Näin huonoa järjestystä kuin Petroskoilla, en ole vielä ikinä nähnyt pienimmässä piirikunnan kaupungissakaan, sitä vähemmän kuvernöörin kaupungissa. Kartanoita sanotaan löytyvän, joissa pidetään irstaita naisia ja niissä pidetään erittäinkin öiseen aikaan tavatointa elämää: juodaan, tapellaan ja ryöstetään toisia. Onpa käynyt niinkin, että moni on menettänyt henkensäkin sellaisessa haureuden pesäpaikassa.” (Satakunta 25.1.1882).

Kaikki ei toki Petroskoissa ollut huonosti. Teollisuus ja kauppa kukoistivat. Pietarin kanssa kauppaa välitti neljä suurta höyrylaivaa. Kaupungissa oli kaksi tulitikkutehdasta, joista toinen oli suomalaisen omistama, toinen juutalaisen. Oli myös muutamia ”mujuniekan” eli langan painajan työpaikkoja, joista yksi suomalaisen omistama.

Kaupungissa oli kaksi parempaa ravintolaa, joista ”Palermo” oli jokseenkin siisti. Kapakoita sen sijaan oli miltei joka kadun kolkassa.

Kulttuuripuoli oli merkittävä, kaupungissa oli kimnaasi sekä seminaari, kaksi kansakoulua poikia ja tyttöjä varten sekä yksi korkeampi kansakoulu ja lisäksi hengellisen säädyn orpojen kasvatuslaitos. Opin halun saattoikin havaita heränneen sekä vanhempiin että lapsiin eikä kaikkia pyrkijöitä ollut voitu kouluihin ottaakaan. Oli odotettavissa, että sivistys ”täällä Karjalan äärimmäisillä rajoilla” kohoaisi tulevaisuudessa nopein askelin.

Suomalaisilla oli Petroskoissa oma pikku kirkkonsa, jota myös saksalaiset käyttivät. Siellä pidettiin jumalanpalvelus aina sunnuntaisin sekä muina juhlapäivinä. Urkuja soitti saksalainen apteekkari ja tarvittaessa myös paikallisen värjärin tytär. Ellei pappia ollut kaupungissa, pitivät jumalanpalvelukset koulunopettaja ja lukkari. Suomalaisilla oli omat kiertokoulunsa ja lisäksi vakinainen kirkkokoulu sekä sunnuntaikoulu, joka kesti aina kolme tuntia kerrallaan. (Satakunta 25.1.1882).

Ortodoksista pääsiäistä kuvaa sama Satakunta-lehden kirjoittaja” P.W.” lehden toisessa numerossa melko kirjavin värein. Hänen kuvauksessaan juhlijat, jotka aloittivat juhlan keskinäisillä suudelmilla, jatkoivat sitä syömisellä, laulamisella ja runsaalla viinan juonnilla, jonka päätteeksi isäntä putosi tuolilta lattialle ja jäi siihen makaamaan. Laulutkin muuttuivat ennen pitkää hengellisistä maallisiksi. Laulu näyttää olleen kovaäänistä ja muuan laulaja lupasi huutaa juomalasiin niin kovaa, että se hajoaa sirpaleiksi. Tämän ei kuitenkaan mainita tapahtuneen. Kirjoittaja kuvaa myös venäläisten pappien ja lukkarien kulkua kylillä palkkaansa perimässä, jolloin nämä pitkän paaston heikentäminä usein pahoin juopuivat talonväkien tarjoiluista. (Satakunta 11.2.1882).

Kirjavan kuvauksen suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitšin ja hänen puolisonsa vierailusta Petroskoissa vuonna 1884 antaa Sortavalassa ilmestynyt Laatokka-lehti. Korkeat vieraat otettiin eri paikoissa vastaan leivällä ja suolalla, heidän kunniakseen oli jopa rakennettu erityinen ”palatsi”, ammuttiin myös kunnialaukauksia, kaupunki oli koristettu lipuilla ja ”kaikenlaisilla koristuksilla ja iltasilla valaistu ilotulilla”. Paikallinen väestö, jota oli tullut kylistäkin, jätti sadoittain valitus- ja anomuskirjoja. Kansa oli kirjoittajan mukaan ”niin iloissaan, ettei tiennyt mitä pitäisi tehdä, vaan juoksivat joka paikkaan perässä kuin hurjat, huutaen ja hattujaan viskoen”. Tykkitehtaan työväki otti artikkelin mukaan vieraat vastaan ”leivällä-suolalla ja valituskirjoilla, vaimot ja lapset itkulla ja suullisilla valituksilla, valittaen nälkäänsä, joka on seuraus huonosta työ-ansiosta tehtaassa”. (Laatokka 8.7.1884).

Vuonna 1885 julkaisi Porissa ilmestynyt Satakunta, joka jostakin syystä näyttää olleen erityisen kiinnostunut kaukaisesta Petroskoista, lisää matkakertomuksia Karjalasta. Tie Aunuksesta Petroskoihin oli niin kuoppainen, että heti ymmärsi, ettei tietä ollut ”suomalainen nimismiehen silmä nähnyt”. Jo ennestään tutussa Petroskoin kaupungissa oli edelleen kaksi parempaa ravintolaa. Tämä oli edistystä, sillä 25 vuotta aiemmin oli August Ahlqvist vielä joutunut toteamaa, ettei siellä ollut yhtään kunnollista, kapakoita kyllä paljonkin.

Matkustavaiset jatkoivat matkaa laivalla Voznesenjaan, joka oli aiemmin ollut vain pieni maakylä, mutta nyt Äänisen kanavan ansiosta kasvanut ja oli ”paremmin rakettu kuin meidän pienemmät kaupunkimme”. Hyvinvointikin oli ilmeistä, päätellen mastometsästä.

 ”Sen monet kauppapuodit ja noiden tuuheapartaisten paksumahaisten kauppiaiden, jotka kävelevät sen rantakaduilla odotellen tavara-laivojansa, lihavat niskat todistavat, että heidän kukkaronsa ovat vieläkin lihavammat”.

Matkustavaiset jatkoivat Vytegraan ja saattoivat havaita, että Arkangelin puolella oli huomattavan hyvä kestikievarijärjestys, vierasmajat, hevoset, ajopelit ja tiet olivat paljon paremmat kuin Aunuksen puolella. Vieraita ihmetytti erityisesti se, että kun he pyysivät kahta hevosta, heille annettiinkin kolme, mitä he pitivät miellyttävänä ystävällisyytenä. (Satakunta 3.6.1885).

Petroskoin ja yleensäkin Itä-Karjalan suomalaiset olivat sinne etupäässä 1860-luvun nälkävuosina siirtynyttä köyhää väkeä, kertoi uusi Suometar vuonna 1888. He olivat asettuneet lähinnä Voznesenjan ja Petroskoin väliselle alueelle ja moneen muuhunkin paikkaan ympäri kuvernementtia, eivät kuitenkaan Kargopolin alueelle, jossa heitä ei pidetty sukulaisina ja jopa luultiin Ruotsin alamaisiksi. Suomalaiset eivät Karjalaan tulleet kultaa hakemaan, vaan leipää epätoivoisessa nälässään. Sitä he venäläisiltä saivatkin, nämä ”kohtelivat hellyydellä”, korostaa kirjoittaja kiitollisuudella. Rehellinen suomalainen ei kuitenkaan ottanut kerjäämistä elinkeinokseen, vaan kauhistui ja karttoi sitä niin paljon kuin mahdollista. Hän olikin täällä suosittu ja hänellä oli ”työmiehenä etusija”. Täkäläiset –”paitsi vanhauskoiset ja kargopolilaiset”- pitivät suomalaisia yhtä hyvänä kuin itseäänkin ja puolustivat kuin omaa veljeään.(Uusi Suometar 4.1.1888).

Petroskoissa kasvaneille suomalaisille oli siellä alkanut kehittyä omanlaatuisia tapojakin.  Yleensä he asuivat kaupungissa vuokralla ja kotona taloutta johti suomalainen nainen, jota nimitettiin nimellä ”suomakka”.  Häntä kirjoittaja, nimimerkki ”Suomalainen” kuvasi myönteisesti:

 ”Asuinhuoneensa pitää suomakka puhtaana, kaunistaa sen kukkakasveilla, joita seisoo akkunain kantalaudat täynnä. Kotieläimiä on hänellä kissa ja pikkuinen koira ynnä kana. Moni pitää kesällä myöskin lehmän, varakkaammat talvellakin. Suomakka on täällä kovinkin puhelias ja on tottunut paikkakunnan vallassäädyn tavan mukaan vaatimaan, että perheessä olisi hänellä kaikki valta. Useat huolellisesti käyttävätkin saadun valtansa.”

Mies, sikäli kuin ei ollut tehtaalla töissä, vaan kierteli kauempana, antoi kotiin tultuaan rahansa emännälle, joka pani ne kukkaroonsa ja käytti talouteen harkintansa mukaan.(Uusi Suometar 5.1.1888).

Kirjoittaja, jonka sydäntä kansanvalistus on lähellä, esitti myös pitkän kuvauksen suomalaisten sivistyksellisestä tilanteesta, joka oli sikäli heikko, että kirkkoherra ja opettajat saivat raatamisestaan lähinnä vaivat palkakseen.  Suomalainen väestö oli köyhää ja kolmas osa siitä oli vapautettu koulumaksuista köyhyytensä ja työhön kykenemättömyytensä tähden. Sivistystahto oli sen sijaan kiitettävä papilla ja opettajilla sekä lukkarilla. Kouluja oli ja opetusta annettiin muuallakin kuin Petroskoissa, muun muassa Vytegrassa. Viimemainitussa paikassa oli opettaja liittynyt hihhulilaisuuteen ja sen takia erotettu. Opetusta tarvitsevia lapsia mainittiin olevan kuvernementissä 531 henkeä, niistä Petroskoin kahdessa koulupiirissä 230, Vytegrassa 157,  Aunuksessa 54, Voznesenjassa 50 ja Lotinanpellon koulupiirissä 40. Asukkaat olivat keskittyneet maaseudulle, mitä kuvaa se, että kaupungeissa opetusta kaipaavia lapsia oli 130 ja muualla piirikunnassa 401 henkeä. (Uusi Suometar 5.1.1888).

Vuonna 1889 luterilainen kirkko paloi. Kaksi palokuntaa, jotka olivat ”laskiaisilosta väsyneitä” ja joiden pumput jäätyivät ja vesikin loppui, eivät pystyneet kirkkoa pelastamaan. Niinpä oli jumalanpalveluksia pidettävä ahtaassa kouluhuoneessa, jonne mahtui vain 30 henkeä. Kirkkoon oli sentään mahtunut kolmesataakin. Kirjoittaja, nimimerkki ”M.P.” kertoi, että kirkko oli kyllä vakuutettu, mutta että seurakunnan köyhyyden takia uuden rakentaminen voisi olla vaikeaa. Kirjoittaja vetosi lukijoihin avun saamiseksi ja arveli, ettei lukijoissa ollut yhtään niin kovasydämistä, kuin oli ollut joitakin Petroskoissa, jotka olivat suorastaan iloinneet muukalaisten kirkon palamisesta (Wiipurin sanomat 21.3.1889).

Suomalaisten lehtien edellä selostettua Petroskoi-kirjoittelua sopii verrata siihen, miten ne kuvasivat muuta Venäjää. Petroskoita koskevassa kirjoittelussahan ei näy jälkeäkään kansallisromantiikasta eikä siinä edes mainita ”karjalaisten” asuvan alueella, vepsäläiset kyllä joskus mainitaan. Petroskoissa vallitsevaa järjestystä ja kaupungin katuja moititaan yhdessä artikkelissa kovasti. Samaan tapaan kirjoitettiin myös Moskovan kaduista (Keski-Suomi 26.2.1887, Suometar 5.7.1864, Helsingin Wiikko-Sanomia 22.6.1883, Ilmarinen 22.5.1883). Pietarin kaduista ja järjestyksestä suomalaiset lehden sen sijaan kirjoittivat samaan aikaan mitä ihailevimmin (Hufvudstadsbladet 10.6. 1889; 10.2.1883). Venäläisten ihmisten sympatiasta suomalaisia kohtaan on Pietaria ja Moskovaa käsittelevissä tuon ajan artikkeleissa myös runsaasti esimerkkejä. ( esim. Helsingfors Dagblad 23.2.1880;  24.9.1864).

Vähäisen aineistomme perusteella syntyy käsitys, että suomalaiselle tuon ajan lukijalle syntyi käsitys Petroskoista enemmän tai vähemmän tyypillisenä venäläisenä provinssikaupunkina, jossa tosin sattui asumaan melko huomattavasti suomalaisia, lähinnä köyhää väkeä, joka ei esimerkiksi Pietarissa ollut vallitsevana. Suomalaiset ilmeisesti tulivat venäläisten kanssa myös Petroskoissa kuten muuallakin yleensä hyvin toimeen, vaikka ”vanhauskoiset ja kargopolilaiset” suhtautuivatkin heihin nuivasti.

Kaiken kaikkiaan 1800-luvulla Petroskoissa ja muuallakin Itä-Karjalassa asuneet suomalaiset ovat tietääkseni varsin vähän tutkittu aihepiiri, jonka tutkimiseen myös lehdistöllä on panoksensa annettavana, kuten edellä oleva pieni otos mielestäni riittää osoittamaan.