Meillä ja heillä.

 

Kieli ja mieli

 

Pertti Torstila mainitsee kirjassaan Komennus Budapestiin, että unkarilaisten oli vaikea käsittää sitä, etteivät suomenruotsalaiset ole ”ruotsalaisia” samassa mielessä, kuin he ajattelevat naapurimaissa olevien unkarilaisten olevan. He eivät toisin sanoen ole maassamme kansallinen vähemmistö, vaan suomalaisia, joiden äidinkielen asema toisena kansalliskielenä on turvattu perustuslaissa.

Ei tämä asia olekaan helppo käsittää, ja sitä voi pitää yhtenä maamme erikoisuutena, jota ei voi ymmärtää ilman historiallisen taustan tuntemista. Ei se välttämättä myöskään ilman muuta päde ajasta aikaan.

Myös Venäjällä kieltäydytään itsepintaisesti tunnustamasta sellaista mahdollisuutta, että äidinkieleltään ruotsalainen maamme kansalainen ei olisikaan ”ruotsalainen” vaan ruotsinkielinen suomalainen.

Venäjällä, joka on jo kauan ollut monikansallinen valtio, многонациональная страна eli Vielvökerreich, on tapana ryhmitellä toiskieliset (inorodtsy, oikeastaan toisrotuiset) kukin omaan kansallisuuteensa kielen perusteella ja samaa ajattelua noudatetaan myös muista maista puhuttaessa.

Niinpä saamme lukea, että esimerkiksi Mannerheim oli ruotsalainen (šved, tai mahdollisesti suomalainen ruotsalainen, finski šved), mutta suomalaisena häntä ei pidetä. Toki myös Suomen ruotsalaisilla ajatellaan olevan Suomen kansalaisuus, mutta suomalaiseen kansakuntaan нация he eivät kuulu.

Suomenruotsalaiset tai siis Suomen ruotsinkieliset identifioituvat kuitenkin tällä hetkellä -kuten aiemminkin- nimenomaan Suomen valtioon ja sen historiaan eivätkä suinkaan katso kaipaavansa Ruotsin suojelusta diasporaryhmänä.

Mutta ei tämäkään mikään itsestäänselvyys ole enempää, kuin se välttämättä on ikuinen tosiasia. Krimin sodan aikana Ruotsi tai ainakin sen kuningas oli varsin kiinnostunut ajatuksesta saada ruotsinkielinen Suomi takaisin ja kieliriitojen aikana Ruotsi osoitti myös merkittävää kiinnostusta suomenruotsalaisten kohtelua kohtaan. Mikäli sitten ajatellaan erikseen Ahvenanmaata, ei sen suomalainen identiteetti ainakaan vahva ole, mikäli siitä yleensä voi puhua.

Mutta nimenomaan Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö oli myös avainasemassa silloin, kun alettiin puuhata suomenkielisyydelle ja suomenkielisille oikeuksia yhteiskunnassa. Kansallisrunoilijamme Runeberg kirjoitti kansallisiksi symboleiksi nousseet runonsa ruotsiksi, Snellman perusteli Suomalaisen kulttuurin ja valtion tarpeellisuuden ruotsiksi ja niin edelleen ja niin edelleen.

1800-luvulla tulikin tavaksi erottaa toisistaan ruotsinkielisyys ja ruotsinmielisyys. Jälkimmäinen tarkoitti omien ryhmäetujen ajamista enemmistön kustannuksella ja välinpitämättömyyttä suuren suomalaisen enemmistön asemasta, edellinen taas korosti kansakunnan valtaenemmistön oikeuksia ja pyrki sen aseman parantamiseen, sekä kielellisessä suhteessa että muuten. Molemmat ryhmät olivat aluksi enimmäkseen ruotsinkielisiä.

Kuten tunnettua, venäläinen valtiovalta asettui tukemaan suomalaisuusliikettä ja teki sen sangen tehokkaasti. Vuoden 1863 kielimanifesti oli mahtava keisarillinen armonosoitus suomenkieliselle suomalaisuudelle ja lisää seurasi matkan varrella.

Ideana oli tietenkin ruotsalaisuuden ja siis Ruotsin vaikutuksen eliminointi suomalaisuuden avulla. Viime kädessä voiton perisi venäläisyys.

Slavofiilien piirissä pohdittiin Venäjän vähemmistökansojen asemaa ja merkitystä. Tunnettu slavofiili Nikolai Danilevski katsoi, että vain muutamat kansat, kuten venäläiset, kykenivät muodostamaan omia kulttuurihistoriallisia tyyppejä. Toiset taas eivät siihen kyenneet, mutta saattoivat kyllä palvella venäläisyyden asiaa historiassa ns. etnografisena materiaalina.

Tällaisiin aineksiin kuuluivat suomalaiset kansat. Nehän eivät koskaan olleet muodostaneet valtioita, mikä osoitti, ettei niillä ollut siihen tarvittavaa kykyä. Niinpä niiden kohtalona oli palvella jotakin toista kansallisuutta, suomalaisten kohdalla siis joko Venäjää tai Ruotsia. He toimivat kulttuuria luovan kansan etnografisena materiaalina.

Pienenä maana Ruotsi ei olisi voinut sallia suomalaisuuden kehittyvän vapaasti, vaan olisi pyrkinyt pakkoruotsalaistamaan suomalaisensa. Jättimäisellä Venäjällä oli sen sijaan varaa sallia suomalaisilleen ns. etnografinen itsenäisyys. Valtiollista itsenäisyyttä he eivät tietenkään edes tarvinneet, koska heillä ei ollut siihen edellytyksiä.

Danilevskin ajatuksia myötäili tunnettu toinen slavofiili, Gilferding, joka saksalaisesta nimestään huolimatta oli aito suurvenäläinen sovinisti.

Ajatukset suomalaisten kyvyttömyydestä muodostaa valtiota on nähtävä oman aikansa taustaa vasten. Eivät ne olleet poikkeuksellisen radikaaleja tai vihamielisiä. Argumentit, joille nyt voimme nauraa, olivat tuolloisessa ympäristössä paljon vakuuttavampia.

Mutta mielipiteistä ja teorioista viis. Käytännön politiikka oli se, jolla oli todellista merkitystä kansojen kohtaloille. Venäjä on tarjonnut aikoinaan elinmahdollisuudet miljoonille saksalaisille, näistä suuri osa kuului balttilaiseen aateliin ja kohosi monikansallisen valtakunnan huippupaikoille. Esimerkiksi armeijassa saksalaisuus oli hyvin laajasti edustettuna.

Monessa tapauksessa noista ”keisarin uskollisista saksalaisista” olisi voinut puhua saksankielisinä venäläisinä, mutta huolimatta heidän usein jopa täydellisestä kielitaidostaan he jäivät venäläisten silmissä aina ”saksalaisiksi”. Kun Saksa sitten vuonna 1871 yhdistyi, tuli Venäjällä tavaksi puhua siitä, että saksalaisten ”suuri isänmaa” oli Saksa, Das grosse Vaterland, eikä Venäjä.

Epäluulo kaikkia toissukuisia (inorodtsy) kohtaan kasvoi Venäjällä 1800-luvun lopulla. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa nähtiin Pietarissa saksalaisvastaisia mellakoita ja vandalismia. Kun sodassa tuli tappioita, löytyi saksalaisuus helposti selittäjäksi.

 Toisen maailmansodan aikana saksalaisia -ja suomalaisia- kohdeltiin jo sitten suorastaan a priori vihollisina. Jo ennen sotaa oli tehty suomalaistenkin keskuudessa laajaa etnistä puhdistusta, jonka uhreja muuan tunnettu suuri projekti parhaillaan tutkii.

Paradoksaalisesti se oppi, joka selitti ihmisen luokka-aseman olevan primäärinen asia ja kansallisuuden, rodun ja vastaavien seikkojen olevan aivan toissijaisia, toimeenpani historian suurimpiin kuuluvia terrorikampanjoita juuri kansallisuuden perusteella, Kaukoidästä Ukrainaan ja Jäämeren rannalta Mustalle merelle.

Myös toisen maailmansodan jälkeen tehdyt etniset puhdistukset olivat aivan summittaisia ja tehtiin henkilöiden todelliseen identiteettiin katsomatta äidinkielen perusteella. Puhdistusten vaikutusta ovat tavallaan viimeistelleet ns. paluumuutot Venäjältä, josta takaisin ”kotiin” on saapunut jopa vuosisatoja tuossa maassa asuneiden sukujen vesoja.

Myös Venäjälle on Neuvostoliiton hajottua saapunut miljoonittain entisissä neuvostotasavalloissa asuneita. Tällainen kieleen pohjautuva kansallisuusajattelu näyttää olevan sääntönä useimmissa maissa ja sellaista on noudatettu myös ns. etnisissä puhdistuksissa ja se taitaakin yleisesti ottaen perustua realismiin, ei kuitenkaan välttämättä yksilöiden kohdalla.

Venäläiset vähemmistöt näyttävät useinkin olevan taipuvaisia ajattelemaan olevansa ennen muuta venäläisiä ja sen vuoksi myös tuon ”suuren isänmaan” ainakin henkisiä kansalaisia ja siten myös usein sen noudattaman politiikan kannattajia.

Kansallisuuden poliittisen merkityksen kuviteltiin 1900-luvun lopun Länsi-Euroopassa jo olevan hiipumassa ja näin asia olikin hyvinvoivissa maissa. Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoamisen jälkeiset tapahtumat osoittivat sitten yllättäen jotakin muuta.

Meillä Suomessa oli kieliriitaa vielä ennen sotia, mutta niiden jälkeen on kielirauha vallinnut eikä kenellekään pälkähtäisi mieleen ajatella esim. suomen ruotsinkielisten paluumuuttoa Ruotsiin.

 Käytännössä ruotsinkielisten kulttuuriset oikeudet ovat niin suuret, että moni pitää niitä epäoikeudenmukaisina. Kannattaa kuitenkin miettiä, mikä arvo on kansallisuussovulla tässä maailmassa, jossa juuri tämä kysymys on jälleen kerran johtanut mielettömiin seurauksiin.

Ukrainassakin kysymys ukrainankielisyydestä ja -mielisyydestä on hyvin kiinnostava. Kuten tunnettua, itsenäisen Ukrainan alkuaikoina ei edes maan päämies (Leonid Kutšma) osannut puhua kunnolla ukrainaa. Kieltä tärkeämpää oli kuitenkin varmasti ”mieli”. Jako meikäläisiin ja heikäläisiin äidinkielen perusteella olisi ollut  yhtä absurdia kuin aikoinaan Suomessakin.

Nyt näyttää Ukrainassa niin ukrainankielisyys kuin myös -mielisyys valtavasti lisääntyneen. Yhä useammat ilmoittavat sen äidinkielekseen venäjän sijasta. Osaavatko he sitä todella, on kysymys erikseen. Putinin karkea väkivaltapolitiikka on tuottanut vastavaikutuksen.

Meneillään olevan sodan päättämiseksi pitäisi kansallisuuskysymys saada hoidettua tavalla, joka tyydyttää useimpia niitä ihmisiä, joiden elämää se suoranaisesti koskee. Ensimmäisen maailmansodan päätteeksi solmituissa rauhoissa loukattiin kansallisuusperiaatetta poikkeuksellisen törkeästi, vaikka oli luvattu nimenomaan sen kunnioittamista.

Se tie vei uuteen sotaa, jonka päätteeksi kansallisuusongelmat hoidettiin valtavilla etnisillä puhdistuksilla. Sellaisia näyttää moni haluavan myös Ukrainaan. Silloin on joka tapauksessa otettava huomioon, etteivät venäjänkielisyys ja Venäjän-mielisyys useinkaan ole samoja asioita.

Asioiden hoitaminen oikeutta ja kohtuutta loukkaamatta ei ole helppoa. Siihen kuitenkin olisi pyrittävä. Suomen kokemuksia kansallisuuskysymyksen ratkaisemisesta ei voi suoraan siirtää Ukrainaan, mutta kukaties niistä jotakin opiksi otettavaa voisi olla myös siellä.