Venäläinen Helsinki

 

Kumpujen yöstä

 

Harry Halén, Vieraan väen organisaatioita, hallintokuntia, joukko-osastoja, yhdistyksiä, yrityksiä, kouluja ja omistuksia Helsingissä ja Viaporissa 1808-1918. Koonnut ja toimittanut Harry Halén. Unholan aitta 57, Helsinki 2022, 148 s.

 

Harry Halénin julkaisuista on tällä palstalla ollut aihetta kirjoittaa jo useasti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=unholan+aitta ).

Uupumaton tutkija on yhä uudelleen kattanut lukijalle herkkupöydän, jonka antimista kelpaa itse kunkin poimia sitä, mitä sattuu tarvitsemaan. Nyt, kun sukututkimuksesta on tullut miljoonien harrastus ja historian elävöittäminen kiinnostaa yhä useampia, on tullut yhä tarpeellisemmaksi ottaa selville, missä konkreettisesti vaikutti tuo tai tämä organisaatio tai ihminen ja ketkä hoitelivat mitäkin virkaa tai tointa.

Vaivalloisen tutkimustyön voi tältä osin välttää, kun Halén on tehnyt sen toisten puolesta. Unholan aitan keltakantisissa kirjoissa on valtavasti sellaista tietoa, jota wikipedia ei tarjoa -tai ainakaan tähän saakka ei ole tarjonnut.

Useinkaan ei tule ajatelleeksi, että Helsingin suomalaisuus on aivan tuore ilmiö. Kaupunkihan sijaitsee vanhalla ruotsinkielisellä alueella ja vuodesta 1808 lähtien sen vieressä sijaitseva Viaporikin oli puhtaasti venäläinen linnoitus. Suomalaiset suonenkieliset olivat aluksi vielä pieni vähemmistö.

Vielä vuonna 1870 olivat Helsingin kieliryhmät seuraavanlaiset: ruotsi 18,304, suomi 8,298, venäjä 3,901, saksa 562, puola 288, lätti/liettua 153, tšeremissi/tšuvassi/syrjääni/votjakki 139, viro 82, tataari 47, tanska/norja 25, englanti 24, ranska 16, muu romaaninen kieli 3, unkari 1, saame 1, romani 1. Lisäksi 239 juutalaista ilmoitti äidinkielekseen heprean eikä siis jiddišiä.

Venäläiset hiipuivat sitten nopeasti yhä pienemmäksi vähemmistöksi, kun kaupunki kasvoi etenkin suomalaisen muuttovirran takia ja väkiluku tavoitti 100 000 jo vuosisadan vaihteessa. Sivumennen sanoen, venäläiset änkyräpatriootit vihoittelivat Helsingin venäläisille kauppiassuvuille siitä, että nämä yhä enemmän integroituivat ruotsinkieliseen ympäristöönsä.

Kirjassa luetellaan virastojen ja laitosten sijainnit, päälliköt ja yleensä jokunen vanhempi upseeri tai johtaja, joskus paljon enemmänkin. Mukana on myös muun muassa luettelo Helsingin merikalmistoon 1831-1852 haudatuista. Kyseessä on todennäköisesti Vallisaaressa sijainnut venäläinen hautausmaa.

Myös Taivallahdessa oli hautausmaa, jonka sijaintiakaan on enää vaikea huomata. Kuitenkin haudattujen määrät olivat joskus suuria, vuonna 1812 sotilassairaaloissa kuoli jopa yli 700 henkeä.

Venäläiset virastot ja instituutiot näyttäisivät äkkiä katsoen keskittyneen muutamaan, usein Venäjän valtion omistamaan paikkaan. Niinpä Kruununhaassa ja etenkin Liisankadun-Maneesikadun tuntumassa oli sekä monenmoista uskonnollista ja sotilaallista toimintaa. Esplanadilla oli Apollo-teatteri, johon Helmikuun vallankumouksen jälkeen sijoittuivat Matruusiklubi ja Matruusiyliopisto. Kaartinkaupungissa asettui Punanotkonkadulle useammassakin paikassa jo vaellellut Ohrana ja Antinkadun-Arkadiankadun suunnalla olivat Turun kasarmi, Aleksanterin lyseo (nykyinen eläinmuseo) ja paljon muuta.

Tietenkin sotilaskohteet olivat keskeisiä ja näkyviä venäläisiä laitoksia, Liisankadun kasarmi, Maneesikadun santarmimaneesi, Kasarmitorin kasarmi, joka aluksi oli Keisarillisen henkikaartin suomalaisen tarkk’ampujapataljoonan käytössä, Heikinkadun Turun kasarmi ja niin edelleen. Sotilassairaala eli nykyinen yliopiston Topelia toimi aikoinaan myös junkkarikouluna (myös junkkerikoulu, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=unholasta+nostetut ).

Rakennuksilla on kohtalonsa ja tuskin mikään niistä palveli ajan mittaan vain yhtä käyttäjää. Jotkut käyttäjätkin saattoivat kadota jo ennen vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä kuten kantonistikoulu ja junkkarikoulu.

Lyhytaikaisia olivat yleensä ne Helmikuun vallankumouksen tuotteet, joissa ajan vapaushenki, tai sanoisiko svaboodahenki ilmeni. Sellaisia olivat esimerkiksi monet vähemmistökansallisuuksien muodostamat yhdistykset. Myös uusia joukko-osastoja koottiin keräämällä samaa kansallisuutta tai uskontoa edustavat samaan yhteyteen.

Ukrainalaisuutta edustivat muun muassa Helsingin ukrainalainen hromada, Helsingin ukrainalainen organisaatio, (järjestö), Helsingin ukrainalainen keskus-rada ja pieni rada, Helsingin ukrainalainen toverikunta Prosvita ynnä muuta.

Ukrainalainen joukko-osasto oli ainakin vuonna 1917 koottu Viaporin innoitustykistön erillinen ukrainalainen komppania. Vastaavalla tavalla oli muodostettu myös Puolalainen raskas tykistöosasto. Oli myös Helsingin puolalainen yhdistys. Helsingin puolalainen koulukin perustettiin vuonna 1917 ja katosi sen jälkeen.

Myös valkovenäläisillä oli oma järjestönsä ja tšuvasseillakin oma järjestelykomitea. Muslimeilla oli Helsingin islamilainen sotilaskomitea ja Helsingin muslimien toimeenpaneva komitea.

Tietyissä taloissa, kuten Bulevardi21/Albertinkatu 25 oli paljonkin erilaista venäläistä toimintaa insinööriklubista ja Volna-lehden toimituksesta Itämeren laivaston vastavakoiluosastoon. Tämän talonhan Neuvostoliiton ilmavoimat sitten vuonna 1939 tuhosivat vorošilovilaisella iskulla.

Kenraalikuvernöörinvirasto sijaitsi nykyisessä ”Smolnassa”, mutta sen kanslia näyttää vaellelleen aika lailla. Kuten monessa muussakin kohden, tekijä tarjoa pitkän luettelon virastojen työntekijöistä.

Niitä pintapuolisesti silmäillessä näyttää siltä, että ns. suomenmaalaisissa linjarykmenteissä oli kuin olikin aika lailla suomalaisperäisiä upseereita, vaikka nuo joukko-osastot olivat muuten aivan venäläisiä.

Saksalaisuus on toinen asia, joka pistää silmään. Tunnettua on, että korkeammassa upseeristossa ja virkakunnassa heitä oli suhteettoman paljon. Kuitenkaan oli tuskin sattuma, ettei esimerkiksi Suomeen, jossa kenraalikuvernöörit asuivat vuodesta 1855 lähtien, lähetetty juuri ketään venäläisnimistä kenraalikuvernööriä. Eiväthän suomalaiset olisi osanneet ummikkovenäläisten kanssa edes keskustella, kuten sitten Bobrikov sai huomata.

Aiemmistakin kenraalikuvernööreistä tosivenäläiseksi usein mainittu Zakrevski oli puolalainen eikä osannut puolan ja venäjän lisäksi muita kieliä.

Oma lukunsa ovat vuoden 1917 tapahtumiin liittyvät instituutiot, joiden nimissäkin haisee jo aikakauden henki. Ajatelkaamme vaikkapa anarkistiklubia, joka majoittui Katajanokan kasinolle tai Helsingin työtätekevän intelligentsijan yhdistystä. Myös sellainen lafka kuin Helsingin vallankumouksellinen terroristijoukkko (Kalliolinnantie 16) kertoo jotakin ajasta, jolloin kymmeniä upseereita teurastettiin Helsingin kaduille ja laivoihin.

Toki väkivaltaa pyrittiin myös sääntelemään. Samassa Kalliolinnantien osoitteessa oli myös Helsingin kansantuomioistuin ja muitakin oikeusistuimia löytyi.

Luettelo venäläisistä kadunnimistä on hyödyllinen, sillä aina ei suinkaan tyydytty pelkkään translitterointiin tai kääntämiseen. Sitä paitsi nimet ovat usein muuttuneet: entinen Kulnevinkatu on nykyinen Dunckerinkatu ja Näkinkuja taas oli aikoinaan venäjäksi Nekkinski pereulok.

Keisarillisten majesteettien ja korkeuksien kadunnimien muuttuminenhan onkin yleistä tietoa. Elisabetista (Jelizaveta) tuli herttaisen kotoinen Liisa, Mihailista Mikko ja niin edelleen.

Tässäpä aineistoa sille, joka haluaa järjestää vaikkapa opaskierroksen venäläiseen Helsinkiin. Juuri tällä hetkellä asia ei tunnut erityisen kiehtovalta.