Kun Savossa sodittiin

 

Kenraali Schultzin tapaus

 

Venäjän armeijan upseerien joukossa baltiansaksalaiset olivat aivan erityinen ryhmänsä. Heitä oli hyvin runsaasti etenkin ylemmissä viroissa ja normaalisti he olivat hyvin säilyttäneet kielensä ja luterilaisen uskonsa. Heidän lojaalisuudessaan valtakunnalle ei ollut yleensä mitään moittimista.

Kun sattui niin, että myös Ruotsin ja erityisesti Suomen aatelissuvut olivat 1600-öuvulla runsaasti sekoittuneet Baltian saksalaisiin, oli sekä Kustaa III:n sodassa että Suomen sodassa rintaman molemmin puolin aika lailla sukulaisia, joilla oli sama äidinkieli.

Toki ranska oli sen ajan englanti, jota monet käyttivät päivittäin arkipuheessakin. Muun muassa Kustaa III kommunikoi aina Ruotsin Pommerista lähtöisin olevan Curt von Stedingkin kanssa ranskaksi. Saksakin olisi varmasti sujunut, mutta molemmat olivat viettäneet pitkiä aikoja Ranskassa ja ranskan puhuminen lienee ollut hienompaa.

Kenraali, paroni Wilhelm Schultz von Ascheraden (Вильгельм Шулц фон Ашераден, 1740-1792)

oli Baltian saksalainen sotilas, joka oli urallaan taistellut sekä Euroopassa että Kaukasuksella ennen tuloaan Savoon Kustaa III:n sodan aikana.

Suku, joka juontaa juurensa Böömistä, palveli sittemmin Ruotsin kuningasta ja sai haltuunsa Ascheradenin linnan Liivinmaalta, nykyisestä Latviasta. Mainittakoon, että suku kunnostautui maaorjien vapauttamisen pioneereina 1800-luvun alussa.

Wilhelm Schultz yleni urallaan kenraaliluutnantiksi vuonna 1790 ja hänestä tuli myös Vladimirin rakuunarykmentin komentaja ja Viipurin komendantti.

Kustaa III:n sodassa Schultz komensi Savonlinnasta Sulkavan kautta Juvalle edennyttä osastoa. Pian sen jälkeen hän kärsi rökäletappion Parkumäessä 1789 ja sieltä haavoittuneena perääntyi Savonlinnaan ja sen jälkeen ennen pitkää siirtyi pois rintamapalveluksesta, ei kuitenkaan heti.

 Joissakin suomalaisissa teoksissa, mm. C. von Stedingkin ja hänen arkistonsa kunniaksi Mikkelin kaupungintalossa pidetyn näyttelyn esitteessä mainitaan Schultzin joutuneen Parkumäellä haavoittuneena vangiksi. Toisessa kohtaa samassa brosyyrissä hänet mainitaan vangitun muutamaa päivää taistelun jälkeen, mikä olisi voinut tapahtua vain venäläisten toimesta. On myös liikkeellä sinänsä periaatteessa uskottava tarina, että hän sai potkut virastaan.

Tämä ei sanan varsinaisessa merkityksessä pidä paikkaansa. Kuten Stedingkin arkiston raportttiosasta ilmenee, Schultz toimi Parkumäen taistelun jälkeen yhä Olavinlinnan päällikkönä ja ruotsalaiset olivat häneen yhteydessä neuvottelijan (”trumpetistin”) välityksellä, joka mm. vei linnaan suuren määrän venäläisten upseerien kirjoittamia kirjeitä. Tällainen postinkulkuhan oli ajan tapa ja jatkui myös Suomen sodassa.

Toki Schultz sai pian seuraajan, hyvin aktiivisen kenraali Rimski-Korsakovin, joka sai vahvistuksia idästä ja kävi innokkaasti ruotsalaisten kimppuun Laitaatsillassa.

Mutta ei onneton kenraali Schultzkaan jäänyt keisarillisesta armosta osattomaksi. Häntä ei potkittu armottomasti virastaan, vaan siirrettiin itse asiassa parempaan paikkaan. Ehkäpä haavoittuminenkin häiritsi etulinjan työskentelyä.

”Sulkavalla keväällä 1789 menestyksellisesti suoritetun tiedustelun ja muun kunnostautumisen” johdosta, kuten venäläiset hakuteokset kertovat, hän sai tuona samaisena vuonna 1789 Pyhän Vladimirin ritarikunnan toisen luokan ristin. Vuonna 1790 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja vuonna 1791 nimitettiin Viipurin ylikomendantiksi.

Mainittakoon, että tuo mainittu Sulkavan operaatio kuvataan hyvin eri tavoin suomalaisessa ja venäläisessä kirjallisuudessa. Jälkimmäisessä puhutaan vihollisen suurista tappioista, edellisissä niistä ei ole mitään tietoa, mutta ne arvioidaan hyvin pieniksi. On mahdollista, että nyt käyttöön tulleessa Stedingkin laajassa kokoelmassa on tarkempia tietoja asiasta.

Joka tapauksessa Schultzin joukot käyttäytyivät Sulkavalla suhteellisen säädyllisesti. Toki kirkon tavaroita ja makasiinin sisältöä ryöstettiin ja kirkkoherraa hieman retuutettiin, mutta mitään yleistä hävitystä ei tapahtunut ja kenraali vieläpä antoi kirkkoherralle tietyn summan rahaa korvaukseksi vahingoista.

Parkumäellä Schultz joka tapauksessa siis pian Sulkavan jälkeen kärsi pahan tappion ja joutui yllätettynä lähtemään lipettiin niin nopeasti, että kaikki henkilökohtaisetkin tavarat jäivät viholliselle. Ruotsalaiset saivat tunnetusti myös suuren määrän vankeja, aseita ja ampumatarvikkeita, telttoja, hevosia ja muuta tavaraa.

Stedingkin arkistossa on tuoreeltaan tehty, E. Masalinin 12.8.1789 Joroisissa päiväämä luettelo Schultzin jälkeensä jättämistä tavaroista. Ei ole vailla mielenkiintoa katsoa millaista tavaraa kenraali sotaretkellä kuljetti mukanaan.

Mukana oli tietenkin ja erityisesti vaatteita: valkea kangasviitta, säämiskähousut, harmaa kangassortuutti, mustat kangashousut, vihreä uniformuntakki kultakoristein, punainen liivi kultakoristein, valkoiset kangashousut, vihreä taftinen yönuttu, musta tuluppi (turkki),  vihreä kankainen turkki mustalla vuorilla,sinisiä kankaisia rengintakkeja, mustia sillkikaulaliinoja, musta liivi keltaisella vuorilla, pumpulisia yömyssyjä, punamusta yönuttu, silkkinen yönuttu, pienet pistoolit hienossa kotelossa, peili, vihreä rengintakki, keltainen apulaisen (hejduk) takki, sapeli ripustimella ja portupeella,  toppa sokeria, englantilainen ridoo, saappaat, kengät, tohvelit, tupakkarasia, kuparinen yöastia, kahvimylly, pieni kuparinen kahvipannu, pieni kuparipannu,  rikkinäinen tina-astia, jossa kansi, kullattu malja, jossa kansi, pussi, jossa korppuja, pieni viinalasi, lukittu lipas ilman avainta, pieni posliininen teekannu, karkea lakana, vanha nahkainen kapsäkki, paitoja, hienot lakanat, karkeammat lakanat, yöpaita, ”yksikertaisia kankaisia yöröijyjä”, valkoinen pumpulinen liivi, pari housuja, valkoiset silkkisukat, raidalliset silkkisukat, nippu nenäliinoja, käytetty lakana, musta lyhyt kaulaliina,  kahdet pumpulisukat, kahdet muunlaiset sukat.

Kenraalin piti toki aina pystyä pukeutumaan asiaankuuluvasti ja yöpymään saattoi joutua teltassakin, joten runsaan yövaatetuksen ymmärtää. Joskus saattoi turkkikin olla tarpeen. Kahvia ja teetä sai varmastikin huollon puolelta ja viinaa samoin. Jostakin syystä näyttää kenraali olleen omissa sokereissaan tai sitten sitä vain oli joskus jäänyt yli.

Kuten jokaisella venäläisellä upseerilla, oli kenraalillakin sotilaspalvelija eli denštšik ja luultavasti parikin. Myös heidän tavaroitaan on joukossa. Kenraali ei mennyt asioilleen riu’ulle rivimiesten tavoin, vaan ainakin yöllä käytti omaa astiaa, jonka palvelija sitten aamulla tyhjensi.

Kaiken kaikkiaan Parkumäellä ruotsalaisille jäänyt saalis kenraalin omaisuudesta tuskin oli kovin merkittävä kummallekaan osapuolelle. Toista se oli koko se prikaatilta saatu kuormasto ja aseet. Siitäkin on luettelot Stedingkin arkistossa.