Valtakunnan
napamiehet
Leon Goldensohn,
Nürnbergin
haastattelut.
Edellisessä
blogissa jo esitelty Goldensohnin kirja on monessa suhteessa ainutlaatuinen.
Sen haastattelut tarjoavat eräänlaisen perhepotretin erään diktatuurin
johtokerroksesta, tosin ilman paria huipputekijää.
Kyseistä joukkoa
ei voi verrata mihinkään antiikin elämäkertakokoelmaan, se on kovin kaukana niin
Plutarkhoksesta kuin Cornelius Nepoksesta ja konnakokoelmahan se onkin. Aikakausi
oli nyt kokonaan toinen, antiikin aikana vihollisen armoille joutunut, pahuuden
edustajaksi koettu johtoporras olisi yksinkertaisesti tuhottu eikä kyselty sen
enempää.
1900-luvun
Euroopassa ihmisiä kuitenkin kiinnosti sangen paljon myös itse pahuus. Oliko se
itse asiassa pohjimmiltaan vain normaaliutta, joka vain sai tiettyjä muotoja
tietyssä ympäristössä? Loppujen lopuksi natsitkaan eivät olleet mitään örkkejä,
vaan ihmisiä. Millainen otus tämä ihminen siis oikeastaan onkaan? Mitä
voitettujen psykologia kertoo kaikista muistakin?
Psykiatri
havaitsi, ettei kukaan syytetyistä ollut mielisairas. Tuohon aikaan olivat älykkyystestit
suuressa huudossa ja voitiin todeta sekin, että kaikki yhtä lukuun ottamatta
olivat reilusti keskimääräistä älykkäämpiä.
Tuo yksi
poikkeus oli Julius Streicher, juutalaisvastaisen Der Stürmer
-lehden julkaisija ja Frankenin puoluejohtaja, jota suunnilleen kaikki yksimielisesti
halveksivat ja nimittelivät siaksi tai hölmöksi. Hänen lehteään ei kukaan
tunnustanut lukeneensa ja jotkut kertoivat kieltäneensä tuomasta sitä kotiinsa.
Streicheria kuvattiin myös seksuaalisesti poikkeavaksi, mikä ei ollut suinkaan
ylpeyden aihe.
Yleisesti ottaen
nuo kolmisenkymmentä Goldensohnin haastattelemaa miestä muodostivat ihmisinä hyvin
heterogeenisen joukon. Joillakin oli epätyydyttävä avioliitto, toisilla taas
erinomainen. Joidenkin lapsuus oli ollut ankea ja väkivaltainen, toisilla mitä
herttaisin. Temperamentit vaihtelivat laidasta laitaan.
Muuan tärkeäksi
katsottu ulottuvuus oli kuuluminen pohjoissaksalaisiin tai baijerilaisiin. Edelliset
olivat viileän harkitsevia ja laajakatseisia, jälkimmäiset koleerisia ja samaan
aikaan taiteellisia tunneihmisiä. Viittaukset tähän asiaan toistuivat yhä
uudelleen ja yleensä pohjoissaksalaisuutta korostettiin, jos oltiin sieltä päin
kotoisin. Sanaa Preussi en huomannut kirjassa edes käytettävän.
Natsi-Saksan
hallinto oli itse asiassa kaukana siitä kellon tavoin toimivasta koneistosta,
jollaisena se haluttiin kuvata sekä omien että vieraiden keskuudessa. Se oli
täynnä epäjohdonmukaisuuksia ja päällekkäisyyksiä ja jatkuvien
reviiritaisteluiden näyttämö. Myös Nürnbergissä miehet panettelivat
toisiaan parhaansa mukaan ja kuvasivat sitä, miten olivat sabotoineet toistensa
päätöksiä ja pyrkimyksiä.
Osittain kyse
tietenkin oli pyrkimyksestä nostaa omaa erinomaisuuttaan esille painamalla
toisia, mutta pelkkien valheiden kertominen ei olisi pitkälle vienyt.
Keskinäisissä
syyttelyissä päämaaleiksi tulivat Hitler, jota kaikki kyllä eivät suostuneet
syyllistämään, Himmler ja Heydrich, joita kukaan ei puolustanut sekä Bormann,
jota kuvattiin elukaksi ja jolla ei näytä olleen lainkaan ystäviä.
Rosenberg,
pääideologiksi usein kuvattu Mythus (kyllä, ei siis ”Mythos”) des zwanzigsten
Jahrhuderts -teoksen kirjoittaja kuvattiin sekavaksi ja ikäväksi
filosofoijaksi, jonka kirjaa ei kukaan ollut lukenut ensimmäistä kappaletta
pidemmälle ja jonka ideologista merkitystä pidettiin olemattomana.
Göringiä saatettiin
nimittää ironisesti ”taiteenkerääjäksi”, joka keskittyi sybariittiseen
elosteluun sen sijaan, että olisi hoitanut hommansa. Ribbentrop oli
heikkotahtoinen ja lahjaton viinakauppias, joka ei uskaltanut vetää omaa linjaansa
ja niin edelleen.
Sotilaista
Hitlerin vangitsema Halder vapautettiin. Sen sijaan Keitel, joka oli
sotamarsalkka ja ylijohdon esikuntapäällikkö ja korosti, ettei hänellä ollut
mitään käskyvaltaa tittelistään huolimatta, hirtettiin. Ylijohdon operaatiopäällikkö
Jodl hirtettiin, mutta sittemmin rehabilitoitiin…
Albert Kesselring
sai elinkautisen, mutta vapautettiin jo vuonna 1952. Hän perusteli julmuuksia
sissisodalla, joka pakotti koviin vastatoimiin. Myös Ewald von Kleist sai 15
vuotta ja luovutettiin sitten Nwuvostoliittoon, jossa hän kuoli leirissä vuonna
1954. Hän kauhisteli vihaa uhonnutta Heydrichiä, jonka käskyjä hän kertoo
vastustaneensa tarmokkaasti.
Juutalaisten
joukkomurhasta kertoivat lähes kaikki olleensa yllättyneitä ja paheksuivat
niitä sekä julmina että mielettöminä ja Saksalle vain vahingollisina. Toki oli
kuultu huhuja raakuuksista, mutta sellaisia pidettiin poikkeuksina tai propagandana
eikä asioiden selvittämiseen ollut useimmilla mitään mahdollisuutta.
Saksalaiset,
joita pakotettiin katsomaan tuhoamisleireistä tehtyjä elokuvia, olivat
epäuskoisia ja kauhuissaan ja sama koski myös vangittuja kenraaleita, joiden
keskustelut aiheesta salakuunneltiin ja nauhoitettiin. Pöyristymistä
joukkomurhista on usein pidetty pelkkänä teatterina, mutta tuskinpa asiaa
voidaan tällä kuitata.
Myöskään lännessä
ei kehdattu sodan aikana ottaa esille juutalaisvainojen todellista laajuutta ja
raakuutta, vaikka asiasta kertovia tietoja saatiin. Se olisi tehnyt koko sotapropagandan
epäuskottavaksi.
Nürnbergissä
teloitettu, Puolan kenraalikuvernöörinä toiminut Hans Frank kauhisteli
kuulemiaan tietoja massamurhista. Silti hän katsoi, ettei kaikkea saanut kaataa
Hitlerin niskaan ja että Hitlerillä, vaikkei hän läsnä olutkaan, pitäisi
oikeudessa olla myös puolustaja, jos kerran kyseessä oli oikeudenkäynti. Ei
Hitleriä tietenkään voinut vapauttaa syyllisyydestä, puolustuksen voisi kumota
yhdellä ainoalla sanalla: Auschwitz. Kuitenkin myös Hitlerillä oli omat
saavutuksensa ja ansionsa.
Yllättävän
keskeiseen rooliin juutalaisvastaisuuden ja joukkomurhan syyllisiä etsittäessä
nousee Goebbels, jota pidettiin Hitlerin pahana henkenä ja fanaattisena
antisemiittinä.
Myös Streicher,
joka toisen lähteen mukaan yritti mielistellä oikeutta ja pyrkiä
liittoutuneiden palvelukseen säilyttääkseen henkensä, oli obsessiivinen
antisemiitti, mutta häntä pidettiin täysin lahjattomana ja vulgaarina.
Propagandaministeriön päällikkö Hans Fritsche vapautettiin syytteistä, mutta
Streicher sen sijaan teloitettiin
Asiaa voi
verrata siihen, että britit teloittivat myös Lordi Haw-Haw:n nimellä
tunnetun radiopropagandistin William Joycen maanpetoksesta syytettynä, vaikka heidän
oikeuttaan tehdä niin irlantilaisperäiselle Yhdysvaltojen kansalaiselle oli
syytä epäillä. Joyce oli kuitenkin sentään toiminut vain Saksan Tiltuna.
Jo ensimmäisestä
maailmansodasta lähtien propaganda oli kuitenkin alettu ottaa vakavasti ja sen
merkitys myös sodassa katsottiin suureksi. Se saattoi olla jopa ratkaiseva ase,
kuten muuan Suomessa ennen sotaa julkaistun kirjan otsikko kertoi.
Syytetyt
sotilaat ovat oma lukunsa. He arvioivat toistensa kykyjä ja suorituksia yleensä
hyvin kriittisesti, kuten tapana on. Mukana oli sekä vanhojen aatelisten
sotilassukujen vesoja että uusia, jopa suorastaan pystymetsästä nostettuja kykyjä,
kuten Oswald Pohl, joka vuoteen 1939 saakka oli ollut vain yleis-SS:n luutnantti,
mutta ylennettiin sama vuonna SS-kenraaliksi.
Asiaa voi
verrata Andrei Ždanovin uraan. Hän oli vain ensimmäisen maailmansodan
vänrikki ja kulttuurin spesialisti, mutta toisessa maailmansodassa hänestä
tehtiin sotaneuvoston jäsen kenraalieverstin tittelillä. Totalitaarisissa
puoluevaltioissa voidaan rationaalisen byrokraattisen järjestelmän yli aina kävellä.
Sotamarsalkka
Erhard Milch joutui liittotuneiden vandiksi ja pakotettiin katsomaan erään
keskitysleirin oloja. Niistä hän ei ollut koskaan tiennyt mitään. Nyt englantilainen
kenraali pieksi hänet ja ghän jouti myös suutelemaan neekerin varpaita. Vielä
toisessa maailmansodassa vallinneiden aristokraattisten käsitysten mukaan
moinen oli ennenkuulumatonta ja alensi liittoutuneiden omaa arvoa, kuten Milch
antaa ymmärtää.
Hirttotuomion
saanut Otto Ohlendorf puolusti taas itseään selittämällä, mettä hänen
tehtävänsä oli huolehtia siitä, että teloitukset tapahtuivat niin inhimillisestikuin
mahdollista. Uhrit ammuttiin kunnollisella sotilaallisella tavalla.
Huolehdin siitä, että mitään julmuuksia ei tapahtunut…
Sivumennen
sanoen, Ohlendorf oli ollut vuoden vaihto-opiskelijana Italiassa ja palasi
sieltä fanaattisena antifasistina, kuten hän sanoi. Hänen mielestään fasismissa
valtio oli keskeisellä sijalla ja ihmiset toissijaisia, kansallissosialismissa
asia oli päin vastoin.
Muinaisessa
Roomassa sanottiin: Senatus bestia, senatores boni viri. Senaatti on peto,
vaikka senaattorin ovat kunnon miehiä.
Olivatko
johtavat natsit sitten kunnon miehiä? Kysymys tuskin on niin helppo kuin
haluaisimme sen olevan. Omasta hengestään taistellessaan nuo miehet varmasti
panivat usein liikkeelle kaikki näyttelijänkykynsä ja pystyivät kenties
aidostikin eläytymään rooliinsa, ilman että tarvitsi vääristää sieluaan, krivit
dušoj,
kuten venäläinen sanaparsi asian esittää.
Joka tapauksessa
haastattelijallekin lienee käynyt selväksi, ettei ollut syytä olettaa kyseessä
olleen normaalista suuresti poikkeavien ihmishirviöiden kokoelma. Suurin osa
olisi varmaan voinut allekirjoittaa Vikgtor Tšernomyrdinin aforismin: haluttiin
kaikkea parasta, mutta saatiin sitten sitä itseään.
1900-luvun
suurin katastrofi syntyi enemmän vastuuttomuuden ja välinpitämättömyyden kuin
puhtaan pahuuden pohjalta. Sellaista todella oli mukana riittävä määrä ja koko
komennon tuomitsemiseksi tosiaankin riittää yksi ainoa sana: Auschwitz. On
sääli, ettei Stalinin projekti saanut vastaavanlaista loppua.
Aihetta sivuten:
VastaaPoistaAihetta sivuten suosittelen Christopher R. Browning: Aivan tavallisia rivimiehiä
VastaaPoistaTuota erhard milchiä googletin , Wikipedian mukaan juutalaista juurta. Milchin antautumisen vastaanottanut kenraali on hakannut marsalkansauvan säpäleiksi pieksäessään milchin.
VastaaPoista"Myöskään lännessä ei kehdattu sodan aikana ottaa esille juutalaisvainojen todellista laajuutta ja raakuutta, vaikka asiasta kertovia tietoja saatiin. Se olisi tehnyt koko sotapropagandan epäuskottavaksi." Millä tavoin epäuskottavaksi?
VastaaPoistaEi sellaista massamurhaaja olisi kukaan uskonut. Ilmeisesti eivät liittoutneetkaan. Niinpä se olisi syönyt uskottavuutta koko heidän propagandaltaan.
PoistaTietoja kyllä tuli. Tulee toki mieleen, miksei vaadittu puolueettomalle komissiolle pääsyä leireihin
Joskus luin jostain että liittoutuneet lännessä olisi kuulleet salakuunnellessaan tai muita reittejä pitkin huhuja joukkomurhasta, mutta eivät olisi uskoneet tapahtumia.
PoistaOlettaisi että tämän takia villeimpiä juoruja on hyvin vaikea uskoa todeksi, ellei niihin ole pitäviä todisteita. Auswcwitsi nyt on suht pitävä todiste. Monumenttina aiheuttaa monia tunteita, mutta ei ole ainakaan pelkoa että siitä oltaisiin hävittämässä kuten välillä historiassa seuraavat sukupolvet hävittää patsaita tai vandalismi muistomerkkejä jne. Muslimit eroa tässä mielessä länsimaista, sielä se historia kerronta on vain eri.
Kävin Auschwitzissa. Se on turistirysä ja lavaste. Opaksettaret kertoivat, ettei alkuperäisiä kohteita ole, koska "natsit hävittivät ne". Suurista krematorioista ei näkynyt merkkiäkään. Turistille valehdeltiin: tätä tiiliseinää vasten teloitettiin tuhansia. Armeijan käyneet tietävät, ettei tiiliseinä sellaista kestä. Kivääriteloitukset tehdään siksi "montulla". Uskoni holokaustiin ei vahvistunut.
PoistaSiihen turistimassaan nähden joka koostuu ympäri maailmaa olevista ihmisistä puolalaiset on ovat hyvin organisoineet tilanteen ja saanet homman toimimaan.
PoistaMitä itse tuli katseltua niin jotkut arkkitehtiset piirteet muistuttivat tyypillisiä aikakautensa vankeinhoitolaitoksia. Erotuksella että harvemmassa on polttouunia ihmisiä varten. Ja alkujaan Auscwitsiin kuljetettiin homoja, vammaisia, väärinajattelijoille jne. Teknillisesti ottaen kyse ei ole kansanmurhasta siinä mielessä että kyse on uskontoon liittyvästä näkemyksestä. Väkeä Auscwitsiin kumminkin kuljetettiin ympäri Eurooppaa, kansa taas yleensä liitetään kieleen, uskonnoissa se linkittyy yleensä kirjaan (kun on kyse 1 Jumalasta, eikä luonnonuskonnosta, tai monijumala järjestelmästä). Valtion lait taas ovat asia erikseen. Latinastakin voi olla montaa mieltä, mutta se ei toivomalla poistu, kenenkään äidinkieli se ei kyllä enään ole, mutta sen levinneisyys ja vaikute edelleen on kyllä uskomaton.
Jos katsoo Euroopan sosiaalihistoria ennen toista maailmansotaa niin juutalaisten kohtelu ei ole ollut kovin hääviä, missään (Ei sen puoleen, ei ollut rahvaan osa kummoinen, moni asia riippui hallitsijasta). 1000-luvulla Briteissä hallitsija käytti heitä veronkierrollisiin näkemyksiin, potkaisten heidät lopulta saareltaan pois.
Lain kautta taas valtiovallan on katsottu että hallitsijan tulee suojata juutalaisia samalla tavoin kuin kulkkukauppiasta.
Kun taas Euroopassa on erilaisia hallintomuotoja edelleen, niin demokratiassa se nyt vain toimii hieman eri tavoin kuin syntymäoikeudella. Ikäväkseni todennut näiden linkittyvän enemmän tai vähemmän valtion kauppasuhteisiin ja kun on kyse globaalimmeista ympyröistä niin tunteilla ei ole mitään sijaa niissä, jos ajatellaan tulos tai ulos mentaliteetilla.
Ja kumminkin osa väestä tulee aina olemaan muiden avun varassa, jonka johdosta aivan kaikkea taas ei voi ajatella valtiollisesti niin että jos et ole hyödyllinen niin potkittaisiin ulos.
Tuollainen komissiohan kävi Katynissa ja vuonna 1930 myös Neuvostoliiton metsätyömailla.
VastaaPoistaTavaritsh Putinin Neuvostoliitto: Liha puhuu! Liha liikkuu!! URAAA!!!
VastaaPoistaKuten herra Oikkonen sanoo: totalitarismissa ei ole totalitaristeja, on vain oikeassa olijoita. Mitä voimme päätellä tästä? Sen, että pahuus on oikeassa olemisessa, vaikka banaalia usein onkin. Oikeassa olijalla ei ole omatuntoa, ei katumusta.
VastaaPoistaOn aina valittava se pienemmän rieskan tie. - Aleksei Koksela puna päälikö 1918 -
VastaaPoistaVoi Aleksei! Niin katoo mainen kunnia. Helsingin Sanomat:
VastaaPoistaLauantain 16.9. lehdessä sivulla B 3 oli virhe Jussi Vatasesta kertovassa jutussa. Vatanen on on näytellyt Aku Louhimiehen ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa Vilho Koskelaa, ei Viljo Koskelaa.
Oikaisu 17.9. kello 9.00. Vatasen hahmon sukunimi on Koskela, ei Koskinen.
Sunnuntain 17.9. lehdessä sivulla A 11 oli virhe oikaisussa. Jussi Vatanen on näytellyt Aku Louhimiehen ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa Vilho Koskelaa, ei Vilho Koskista.
Sinulla on seuraa, Aleksei!
"Ždanovin uraan. Hän oli vain ensimmäisen maailmansodan vänrikki ja kulttuurin spesialisti, mutta toisessa maailmansodassa hänestä tehtiin sotaneuvoston jäsen kenraalieverstin tittelillä."
VastaaPoistaEikö sotaneuvoston jäsen ollut puolueen edustaja ylemmissä sotatoimiyhtymissä komentajan ja esikuntapäällikön ohella. Hänen roolinsa oli ehdoton uskollisuus puolueelle ja Stalinille. Tämän tehtävän hän täytti. Sitä paitsi Ždanov taisi kuulua politbyrooseen ja oli Leningradin puoluejohtaja Kirovin jälkeen.
Oli kyllä, miten niin?
PoistaTässähän täytyy muistaa, että kyseessä olivat vallakumoukselliset liikkeet. Stalin oli entinen pappisseminaarin oppilas ja Hitler korpraali. Toki molemmista tuli ammattipoliitikkoja.
PoistaToisen maailmansodan jälkiselvittelyissä 1940-luvun lopulla vangitun Saksalaisen instrumentaalisella arvolla oli usein ratkaiseva merkitys henkiinjäämisen suhteen. Esimerkiksi raketti-insinööri Wernher von Braun oli rikoksistaan huolimatta amerikkalaisille aivan liian arvokas tuomittavaksi jossain epämääräisessä näytösoikeudenkäynnissä. Von Braunin kaikki tekemiset painettiin villaisella ja hän lähti Amerikkaan tekemään historiaa.Kun ottaa huomioon minkälaista jälkeä V-2 raketit teki Lontoossa, niin Englantilaiset olisi varmaan mielellään nähneet von Braunin kaulakiikussa.
VastaaPoistaEikä von Braun ollut ainoa, monet muutkin arvokkaat tutkijat ja insinöörit meni amerikkaan ja heidän mahdolliset rikokset unohdettiin.
”1900-luvun suurin katastrofi syntyi enemmän vastuuttomuuden ja välinpitämättömyyden kuin puhtaan pahuuden pohjalta. Sellaista todella oli mukana riittävä määrä ja koko komennon tuomitsemiseksi tosiaankin riittää yksi ainoa sana: Auschwitz.”
VastaaPoistaSiis 1900-luvun suurin katastrofi. Mutta kun on lausuttu B, niin ei saa jättää mainitsematta A:n, koska ne molemmat kuuluvat samaan joukkoon. Vladimir Iljitsh Lenin tiesi aikoinaan ennustaa, että kohta alkaa maailmansota. Kas kun maailmansodan alkamiseen ei tarvittu muuta, kuin murhata erittäin tärkeä herra, ja että murhaajana oli joku narkomaani studentti.
Useita kieliä hallinnut Vladimir Iljitsh Lenin oli erittäin sivistynyt henkilö. On helppo väittää, että eniten hän tutki Karl Marxin sekä Friedrich Engelsin teoksia. Muutenhan ei olisi syntynytkään käsitettä marxismi-leninismi. Marxin ja Engelsin teoksia oli julkaistu vähän, joten Lenin tutki ja pohdiskeli niitä arkistoissa.
Kommunistisen puolueen manifesti levisi koko maailmalle vasta ns. Suuren talouskriisin aikana. Moskova/Kreml/NKP kustansi silloin teoksen kääntämisen kaikille kielille, sen painattamisen sekä levittämisen maailmalle.
Maailmansodista puheenollen pitää siteerata Friedrich Engelsin tekstiä vuodelta 1887: ”…a world war, moreover, of an extent and violence hitherto unimagined… famine, desease, the universal laps into barbarism both of the armies and the people… Only one consequence is absolutely certain: universal exhaustion and the creation of the conditions for the ultimate victory of the working class.” (Karl Marx, Friedrich Engels. Collected Works, London, Vol. 26, p. 451.) Kysymys oli siis ”proletaarisesta maailmanvallankumouksesta”.
Jopa Marxin Pääoma oli julkaistu Venäjällä sensuurin sallimana.
PoistaMutta kyllähän suomalaisetkin.
VastaaPoistaRudolf Walden yleni vuoden alkupuolella 1918 aliluutnantista everstiksi neljässä kuukaudessa ja kenraalimajuriksi keväällä 1919.
Toinen nopeasti ylennyt on Kalle Lehmus, joka nousi jatkosoda aikana reservin vänrikistä everstiksi ilman kadetti- ja sotakorkeakoulua.
"Se oli täynnä epäjohdonmukaisuuksia ja päällekkäisyyksiä ja jatkuvien reviiritaisteluiden näyttämö. Myös Nürnbergissä miehet panettelivat toisiaan parhaansa mukaan ja kuvasivat sitä, miten olivat sabotoineet toistensa päätöksiä ja pyrkimyksiä."
VastaaPoistaItse asiassa tuo oli Hitlerille tehokas vallansäilyttämisen muoto: kun alaiset kilpailivat keskenään, kenestäkään ei noussut vakavaa vallantavoittelijaa, vain Johtajan käsky sai nämä toimimaan yksituumaisesti. Lisäksi kilpailtiin johtajan toivomusten ennakoimisesta (Fuhrerin tahdonsuuntainen toiminta). Jos meni väärin, syyllinen oli aina alainen (vrt Stalin "Pää pyörällä menestyksestä").