Katse Saksaan!

 

Totalitarismin arkipäivää

 

Pertti Rönkkö, Viidennen valtakunnan vieraana. Raportti natsivarjoistaan irtautuvasta uudenvärisestä Saksasta, jossa historia tekee kipeää, mutta jossa oikeus toisinajatteluun ei ole vieläkään itsestäänselvyys. BoD 2023, 230 s.

 

Venäläinen Mihail Romm tuotti aikoinaan dokumenttifilmin ”Arkipäivän fasismi” (Obyknovennyi fašizm, 1965). Monet venäläiset ovat kertoneet, että juuri tämä elokuva herätti heidät huomaamaan Neuvostoliiton oman totalitarismin, mikä lienee ollut tekijän tarkoituskin.

Totalitarismin käsite, joka yhdisti niin natsismia, fasismia kuin kommunismiakin, tuli suosituksi sodan jälkeen, mutta asia oli kyllä joissakin piireissä ymmärretty ja termiäkin käytetty jonkin verran jo ennen sotaa.

Totalitarismi voidaan ymmärtää hieman eri tavoilla, mutta olennaista siinä on, että valtio ainakin yrittää monopolisoida itselleen kaiken poliittisen vallan ja pyrkii samalla tekemään myös kaikesta poliittista ja tuhoamaan opposition ja toisinajattelun.

Asian varhaisia kuvauksia ovat olleet Arthur Koestlerin Pimeää keskellä päivää (1940), George Orwellin Eläinten vallankumous (1945) ja 1984 (1949) sekä Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo, joka kirjoitettiin 1950-luvulla, mutta julkaistiin vasta 1980-luvulla lännessä ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Venäjällä.

Toki totalitarismi aina herätti myös ihailua ja jopa palvontaa ja herättää yhä. Se kerta kaikkiaan vetoaa tiettyyn psyykeen, jota on luonnehdittu infantiiliksi ja sadomasokistiseksi. Kirjallisuutta tästä aiheesta löytyy valtavasti.

 Neuvostoliiton ihailijoita löytyi sekä maltillisista sosialisteista, kuten Webb-puolisot, kriittisiin intellektuelleihin saakka, kuten G.W. Shaw. Myös esimerkiksi Yhdysvaltain varapresidentti Wallace kuului joukkoon.

Natseja puolestaan ihailivat myös monet intellektuellit kuuluisasta ruotsalaisesta tutkimusmatkailijasta Sven Hedinistä (ks. Vihavainen: Haun hedin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com))Knut Hamsunin (ks. Vihavainen: Haun hamsun tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) )ja T.S. Eliotin kaltaisiin kirjailijoihin.

Kriittinen suhtautuminen kaikkiin totalitarismin alalajeihin näyttää useimmille kulttuurihenkilöille ja älyköille olleen mahdotonta niin maailmansotien välisenä aikana kuin vielä niiden jälkeenkin.

Paradoksaalisesti totalitarismia myötäilevä ja edistävä ajattelu ja politiikka ovat taas voimakkaassa nousussa, vaikka niin natsismi kuin kommunismi ovat valtillisina ideologioina romahtaneet.

Totalitaariset hallitukset tekivät aikoinaan parhaansa osoittaakseen olevansa kilpailevan totalitarismin vastakohta ja Kominternin ohjaama ”kulttuuriliike” oli hyvä esimerkki siitä, miten kritiikki toista totalitarismia kohtaan voitiin vaientaa sitouttamalla intellektuellit taistelemaan kaikin keinoin sen kilpailijaa vastaan.

Suomesta muistamme hyvin Olavi Paavolaisen hieman snobbailevat matkakirjat, joissa hän kuvaili milloin Hitlerin Saksaa, milloin Neuvostoliittoa (ks. Vihavainen: Haun pilnjak tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Jälkimmäinenhän tosin ilmestyi pitkällä viiveellä. Kummassakin tapauksessa kuvauksissa oli sekä innostunutta eläytymistä että myös ainakin jonkinlaista pyrkimystä kriittisyyteen.

Paavolainen oli ajan virtausten haistelija eikä liene liioittelua pitää häntä myös tuulenhaistelijana. (ks. Vihavainen: Haun paavolainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Joka tapauksessa hän oli yksi niistä, jotka haluttaessa voitaisiin lukea myös natsismin tukijoiksi useastakin syystä.

 Itseäni moinen luokittelu ei kiinnosta. Sen sijaan pidän häntä huomionarvoisena aikakautensa tarkkailijana, joka ei yksipuolisesti joutunut toisen totalitarismin lumoihin, vaan ihaili molempia vuoron perään.

Paavolaisen kirja Kolmannen valtakunnan vieraana ei ollut erityisen analyyttinen ja kaikkein vähiten se oli luettelo kolmannen valtakunnan synneistä. Kirjoittajaa kiinnostivat enemmän totalitarismin arkipäivä ja mahtipontiset juhlat ja niiden vaikutus ihmisiin. Kolmannessa valtakunnassa näytti olevan sekä hyvää että pahaa.

Saksassa vakituisesti asuva toimittaja Pertti Rönkkö, jonka kirjan otsikko selvästikin viittaa Paavolaisen kuuluisaan esikuvaan, on sen sijaan koonnut kirjaansa aineiston, joka kertoo Saksan uudesta totalitarismista konkreettisten esimerkkien valossa.

Asiasta ei voi käyttää mitään muuta termiä ja esimerkit ovat uskomattomia vielä näinä wokeilun ja muun sekoilun päivinä

Tärkeää on, että Saksassa valtiovalta on aktiivisesti mukana tukemassa ääriaineksia, joiden toimet usein erehdyttävästi muistuttavat SA:n pyrkimystä ”kadun hallitsemiseen”. Vihollisen ja hänen ajattelunsa totaalinen tuhoaminen on päämäärä, jota ei suinkaan kätketä. Leimaaminen viholliseksi taas voi tapahtua aivan mielettömillä perusteilla.

Myös kansalaisten mielipiteitä tarkkaillaan päiväkotilapsista lähtien ja indoktrinaatio ulottuu kehdosta hautaan. Alan ohjeita ja oppikirjoja tuotetaan valtiolliselta taholta.

Kuten 1930-luvulla, ”paremman” totalitarismin arvosteleminen on nytkin ilmeisen vaikeaa, koska sitä pidettäisiin uusnatsismin myötäilynä tai tukemisena. Antifa on sentään jo tehnyt itsestään avoimesti väkivaltaisen ääriliikkeen, jonka henkeen ja terveyteen käyviä rikoksia on jokaisessa järjestäytyneessä valtiossa pakko yrittää estää ja hillitä.

Kuten olemme saaneet aina silloin tällöin lukea, tämä nykyinen SA terrorisoi sekä yksilöitä että yhteisöjä ja tapahtumia täysin häikäilemättömästi ja väkivalta näyttää usein aivan itsetarkoitukselliselta. Kohteeksi saattaa valikoitua aivan mielettömästä syystä, kuten tiettyjä vaatemerkkejä käyttämällä tai niitä myymällä…

Erilaisten symbolien sisältämä muka kätketty viesti on erinomainen osoitus siitä, miten täydellisesti noissa piireissä saatetaan hylätä normaali, kriittinen ajattelu. Natsismin nousun aikaan puhuttiin järjen tuhoamisesta, Vernichtung des Verstandes ja juuri tässä symbolihysteriasa se saavuttaa loogisen huippunsa. Paholaisen agentit voi muka tunnistaa sekä kirjaimista että numeroista ja maagisia yhdistelmiä on kymmenittäin…

Saksassa on nykyään juutalaisia noin 200 000. Natsiaikanahan niitä oli enimmillään 500000 ja selvää on, että Juutalaisten keskusneuvostolla on kuuluva ääni natsilaisuuteen viittaavien asioiden jahtaamisessa ja se myös käyttää sitä ahkerasti.

Valtion puolelta sekä ihmisten taustojen ja ajattelun tutkimista että propagandaa harjoitetaan satojen täysipalkkaisten ihmisten ja satojen miljoonien eurojen vuosittaisten panostusten turvin. Epäilyttävät ainekset, kuten AfD:n, joka haluaa rajoittaa maahan uuttoa ja ajaa Saksan eroa EU:sta, jäseniä tarkkaillaan myös kaikin mahdollisin, myös teknisin keinoin. Valtio ylläpitää ilmiantopalvelua ja maksaa kanteluista palkkioita.

Liittovaltion poliittisesta kasvatuksesta vastaa valtion virasto Bundeszentrale für politische Bildung. Selvää on, että katsotaan olevan olemassa myös poliittisia rikoksia ja mielipiderikoksia.

Vaikka AfD:n toiminnassa ja päämäärissä ei ole voitu havaita mitään rikollista, on siihen kohdistettu vaino lähes totaalista. Kun sen edustaja kerran valittiin korkeaan virkaan, mitätöi itse Merkel valinnan vastoin perustuslakia.

Saksassa on ollut pienimuotoista uusnatsienkin liikehdintää, mutta se on sangen marginaalista ja niinpä paremman puutteessa ponnistelut on keskitetty juuri AfD:tä vastaan. Se on saanut kunnian edustaa kaikkea väärinajattelua ja sen pelkkä koskettaminen aiheuttaa stigman. Puolueella on ollut ja lienee vieläkin oma juutalaisjaostonsakin, mutta Juutalaisten keskusneuvosto on paheksunut moista ilmiötä…

Saksan menneisyyteen kohdistuva flagellantismi on saanut irvokkaita muotoja, jollaisia kyllä tunnemme nykyisestä woke-ilmiöstä muualtakin. Ehkä sentään on ainutlaatuista, että koko saksalaisuus ja Saksan valtio halutaan joidenkin saksalaisten toimesta kirota ja hävittää: Deutschland von der Karte streichen, Polen bis zur Frankreich reichen! on muuan antipatrioottinen iskulause. Sen ohella voi nähdä vaikkapa grafiitin Do it again, Harris!, millä viitataan Dresdenin pommituksiin.

Dresdenissäkään terroripommituksen uhrit, jotka olivat pääasiassa avuttomia siviileitä evät tämän apinalogiikan mukaan olleet uhreja, Opfer, vaan tekijöitä Täter, koskapa kuluivat rikolliseen Saksan kansaan…

Vastaavia ilmiöitä tunnemme toki muualtakin kuin Saksasata, mutta siellä ne näyttävät olevan kehittyneet pisimmälle ja saaneen myös merkittävästi valtion tukea, administrativnyj resurs, kuten Venäjällä tällaisesta ilmiöstä sanotaan.

Itse asiassa Rönkkö, jonka raportit ovat poikkeuksellisen asiallisia ja tasapuolisia, on Suomessa joutunut Yleisradion boikotoimaksi, koska hän näyttää nostaneen esille myös väärän osapuolen syntejä…

Se, mitä tapahtuu Saksassa, on koko ajan jossakin mitassa tapahtumassa myös muualla. Sen pitäisi kyetä varoittamaan niitä, jotka kykenevät ymmärtämään, mitä totalitarismi merkitsee ja miten vaarallista se on länsimaisen liberaalin demokratian perinteille.
Olavi Paavolainen kirjoitti 30-luvun Saksasta: Suomessa ei taideta oikein ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu.

Eihän meillä ymmärretty. Eikä ymmärretä nytkään, kun Rönkön kaltainen reportteri hyllytetään veronaksajien kustantaman Yleisradion toimesta.

Toivottavasti edes hänen kirjansa saa paljon lukijoita nimenomaan siellä, missä asioista päätetään ja avaa silmiä huomaamaan, ettei silmien sulkemine siltä mitä maailmalla tapahtuu, ole hyödyksi omalle maallemme. Ja toivottavasti myös suomalaisten tiedotusvälineiden ikkunat toisella avataan Eurooppaan. Asioiden hyssyttely riittää jo.