Suuri kirjailijakokous

Suuri kirjailijakokous ja aikakauden uudet sankarit

Vuonna 1934, tarkemmin sanoen 14. 8.-1.9. pidettiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton ensimmäinen kokous. Se aloitti uuden aikakauden koko neuvostokulttuurin historiassa.

Aina vuoteen 1932 saakka olivat ympäri koko laajaa Neuvostoliittoa kaikkien alojen ”proletaariset” eli suoraan työväenluokasta tulleet taiteenharjoittajat perustaneet omia niin sanotusti ”proletaarisia” yhdistyksiään. Ajan hengessä nuo omasta erinomaisuudestaan päihtyneet kulttuurin harrastajat ahdistelivat vanhoja mestareita ja julistivat suorastaan, ettei mitään ”mestareita” ole lainkaan olemassa. On vain taidetta ja luokkavaistoa. Jos ne yhdistyvät, syntyy työväenluokan taidetta, jos eivät, on tulos luokatonta tai peräti porvarillista sälää.

Koska neuvostoliitto oli viisivuotissuunnitelmien myötä siirtymässä sosialismiin, oli loogista, ettei muuta kuin proletaarista taidetta ja kirjallisuutta voitu hyväksyä. Niinpä julistettiin kelvottomaksi koko vanhan yhteiskunnan luoma taide ja sellaisetkin ”mestarit” kuin Vladimir Majakovski, joka paljastettiin pikkuporvariksi (meštšanin). Joku yli-innokas kuppikunta Siperiasta yritti samalla tavalla paljastaa myös Maksim Gorkin, joka ei suinkaan ollutkaan mikään oikea proletaaari työpenkin äärestä, vaan entinen kuljeksiva maankiertäjä, bosjak, jonka luokka-asema muistutti suuresti Marxin ja Engelsin kuvaamaa ryysyköyhälistöä, Lumpenproletariat. Tokihan myös se oli köyhää väkeä, mutta päinvastoin kuin teollisuusproletariaatti, se oli täysin vailla luokkavaistoa ja täysin epäluotettavaa ja lahjottavaa. Näin väittivät perustajaisät. Heidän empiirinen evidenssinsä oli kyllä hyvin hataraa, mutta jokainen ymmärsi, ettei sitä kannattanut haastaa.

Stalin tuli henkilökohtaisesti väliin ja pelasti Gorkin tältä hänen elämänsä ehkä suurimmalta ja potentiaalisesti vaarallisimmalta häväistykseltä. Iosif Vissarionovitš, vanha runoilija, ymmärsi hyvin, että maailmanluokan neroihin luettu Gorki oli neuvostokulttuurille korvaamaton ja hän ymmärsi myös sen, että nuo ”proletaarikirjailijat” ja muut vastaavat luokkavaistotaiteilijat olivat jonninjoutavaa väkeä, joiden joukossa oli tuskin yhtään lahjakkuutta.

Niinpä RAPP, Venäjän proletaarikirjailijoiden yhdistys yksinkertaisesti lakkautettiin vuonna 1932. Samoin tehtiin muiden ”proletaaritaiteilijoiden” liittojen kanssa. Tämä merkitsi myös sitä, että vainotut ”mestarit” saivat arvonpalautuksen. Todellinen, arvokas kulttuuri ei ollut sitä, mitä joku Libedinski tai Averbach kehittivät suuruudenhullussa päässään, vaan se oli koko maailmankulttuurin parhaiden saavutusten vielä parempaa jatkoa. Ihmiskunnan korkeimmat saavutukset oli tunnustettava, jotta voitiin niiden pohjalta nousta vieläkin korkeammalle.

Se, missä neuvostokirjallisuus maailman kulttuurihistoriassa sijaitsi, määriteltiin juhlallisesti tuossa historiallisessa Neuvostokirjailijoiden liiton perustavassa kokouksessa elokuussa vuonna 1934.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen taholta korkeimpana asiantuntijana toimi A.A.Ždanov, jonka muistamme kymmenen vuotta myöhemmin isännöineen Suomessa kenraalieverstin kaluunoilla varustettuna. Nyt hän joka tapauksessa oli korkein kulttuurialan ideologi ja keskuskomitean sihteeri, eikä vielä myöskään Leningradin puoluejohtaja, sillä Sergei Kirov ammuttiin vasta vuoden lopulla.

Ždanovin kiteytys tilanteesta kulttuuririntamalla oli yhtä kirkkaan looginen kuin Stalinin raportti Neuvostoliiton asemasta maailmassa oli ollut saman vuoden keväällä. NKP:n XVII eli ”voittajien puoluekokous” oli ollut täynnä optimismia pian tapahtuvaan sosialismin toteutumiseen nähden. Toki uusi uljas yhteiskunta edellytti vanhan rojun lakaisemista pois, mutta sitä ei vielä tiedetty. 1930-luvun lopulla ymmärrettiin, että vuonna 1934 oli pidetty ”tuomittujen” puoluekokous, sillä silloin valitun keskuskomitean jäsenistä oli teloitettu suurin osa.

 Mutta tässä kirjailijakokouksessa ei siis vielä tiedetty edes sitä, että syrjäytetyt RAPP:ilaiset olisi vuoteen 1938 mennessä eli siis neljän vuoden kuluttua näkyvimmältä osaltaan niinikään teloitettu. Nyt ilmapiiri oli vielä ystävällinen tai ainakin toverillinen ja kokouksen pääalustajiin kuului sellainenkin suuruus, kuin Nikolai Buharin, joka alusti runoudesta siitä huolimatta, että hänen poliittinen linjansa oli tuomittu mädäksi jo vuonna 1928. Neuvostojen valta ei pelännyt kritiikkiä eikä itsekritiikkiä, nehän olivat kaiken kehityksen ehto, kuten jo Aleksandr Herzen, John Stuart Milliä seuraten, oli intelligentsijan ensimmäiselle sukupolvelle teroittanut.

Ždanov, joka kutsui Gorkia ”mitä suurimmaksi proletaarikirjailijaksi”, merkittävää kyllä, toi kokoukselle puolueen keskuskomitean tervehdyksen ja totesi, että puolue oli Stalinin, johtajan ja opettajan nerokkaalla johdolla viemässä maata kohti sosialismin peruuntumatonta ja lopullista toteutumista.

Kun riistäjäluokat oli likvidoitu, oli myös kansan tietoisuus nyt perusteellisesti muuttunut. Kapitalismin jäänteitä ihmisten tietoisuudessa toki oli ja ne oli hävitettävä. Erikoisesti sellaisia olivat pikkuporvarillinen individualismi ja väärä suhtautuminen yhteiseen omaisuuteen.

Uusi kirjallisuus kasvoi uudesta yhteiskunnasta. Se oli maailman nuorinta ja samalla maailman aatteellisinta (ideinaja), edistyksellisintä ja vallankumouksellisinta.   Koskaan ei vielä ollut ollut sellaista kirjallisuutta, jonka aihepiiri perustui työväenluokan ja talonpoikaiston elämään ja niiden taisteluun sosialismin puolesta, joka puolusti kaikkien kansakuntien työtätekeviä ja naisten tasa-arvoa.

Porvarillisen kirjallisuuden tila oli nyt sellainen, ettei se enää kyennyt luomaan suuria teoksia, arvioi Ždanov. Sille oli ominaista lamaannus ja rappio, jotka heijastivat vallitsevan järjestelmän samanlaisia ilmiöitä. Proletaarista vallankumousta kauhistuen fasismi poltti barbaarisesti ihmiskunnan suurimpien henkien luomia teoksia. Siellä kukoistivat mystiikka, pappispimitys ja pornografia.  Tuon itsensä pääomalle myyneen kirjallisuuden sankareita olivat nyt varkaat, salapoliisit, prostituoidut ja huligaanit.

Toisin oli neuvostoliitossa. Siellä sankareita olivat uuden elämän luojat, työläiset, kolhoosilaiset, nuorisoliittolaiset ja pioneerit. Se oli entusiasmin ja sankarillisuuden kirjallisuutta.

Toveri Stalin oli nimittänyt kirjailijoita sielujen insinööreiksi ja se tarkoitti, että heidän tehtävänään oli kasvattaa uudelleen työtätekevät sosialismin hengessä. Sitä nimitettiin sosialistiseksi realismiksi. Se tarkoitti, että oli seisottava molemmilla jaloilla todellisuudessa, mutta se ei tarkoittanut romantiikan hylkäämistä. Neuvostokirjallisuuden oli osattava kuvata yhteiskunnan sankareita ja osattava katsoa tulevaisuuteen. Se ei ollut utopiaa, sillä tulevaisuus luotiin suunnitelmallisella ja tietoisella työllä jo tänään.

Uusi yhteiskunta tarvitsi taiteellisen tuotannon ammattitaitoa, mestaruutta ja tässä antoi korvaamatonta apuaan Aleksei Maksimovitš Gorki, joka auttoi parantamaan laatua ja kieltä.

Ždanov kehotti kirjailijoita kehittämään korkealle mestaruutta ja aatteellisuutta ja aktiivisesti organisoimaan ihmisten tietoisuuden muuttamista (peredelka) sosialismin hengessä. Hän sai myrskyisät aplodit, jotka eivät vaienneet pitkään aikaan. Sen jälkeen astui lavalle Maksim (Aleksei Maksimovitš) Gorki.

Gorkin puhe oli itse asiassa koko maailmankulttuurin yleiskartoitus. Siinä hän asetti pakoilleen niin antiikin ajattelijat, keskiajan mystikot kuin uuden ajan ja valistuksen tiennäyttäjät ja nerot. Venäläisen kulttuurin paikka tässä kokonaisuudessa sai arvovaltaisen tuomionsa. Kuten saattoi odottaa, ”pikkuporvarillisuus” oli tässäkin yhteydessä se suuri saatana, jota vastaan puhuja arvioi koko edistyksellisen ihmiskunnan aina taistelleen.  Viettelys elämisestä toisten työllä ja oman yksilöllisyyden korostuminen oli kaikkien yhteiskunnallisten onnettomuuksien alkulähde ja se oli olemassa jo ennen porvarisluokan syntyä.

Yhtenä esimerkkinä pikkuporvarillisesta kirjallisuudesta Gorki esitti ”eurooppalaisen pikkuporvariston kuumasti rakastaman” salapoliisiromaanin, joka oli proletariaatille vieras ja yksinkertaisesti vahingollinen. Toki porvariston pirissä oli syntynyt myös kriittistä realismia, joka arvosteli tuon luokan valtaa ja käytäntöjä. Ne olivat hyödyllisiä sekä teknisinä esikuvina että todisteina porvariston rappiosta. Niistä oli esimerkkejä myös Venäjällä.

Venäjän kirjallisuuden tie ei ollut yksinkertainen. Siellä oli suuria realisteja sekä kapitalismin rappiosta todistavia dekadentteja, kuten Boris Savinkov, tuo poliittinen seikkailija, joka kielsi moraalin olemassaolon. Sitten oli Dostojevski. Dostojevskilla oli ansionsa, mutta miten häneen piti suhtautua totuuden etsijänä? Millaisen totuuden hän oikein löysi? Mitä merkitsikään se, että hän elämänsä lopulla tuomitsi mitä lahjakkaimman ja rehellisimmän venäläisen ihmisen, Vissarion Belinskin sanoilla  ”kaikkein haisevin, tylsin ja häpeällisin ilmiö koko venäläisessä todellisuudessa”? Mitä merkitsikään se, että hän katsoi, ”että turkkilaisilta oli välttämätöntä anastaa Istanbul, että maaorjuus oli ’ihanteellinen moraalinen suhde talonpojan ja tilanherran välillä’ ja se,  että hän loppujen lopuksi tunnusti ’uskonopettajakseen’ Konstantin Pobedonostsevin, yhden Venäjän 1800-luvun kaikkein synkimmistä hahmoista.”

No, olihan Dostojevski nerokas, Gorki pohdiskeli, mutta persoonallisuutena hänet oli helppo kuvitella keskiaikaisen inkvisiittorin rooliin. Ja joka tapauksessa ilman Dostojevskin vaikutusta oli mahdotonta ymmärtää sitä jyrkkää käännettä, joka tapahtui Venäjän kirjallisuudessa ja intelligentsijan keskuudessa vuosien 1905-1906 jälkeen, kun siirryttiin ”demokratismista” ohranan ja porvarillisen ”järjestyksen” puolustamisen puolelle, arvioi puhuja, viitaten vuonna 1909 ilmestyneeseen kuuluisaan Vehi-almanakkaan, jossa intelligentsijan merkittävät edustajat esittivät katumuksensa ja tuomitsivat sen repivän radikalismin, jota olivat menneinä vuosina edustaneet.

Tuossa teoksessahan oli kirjoitettu nämäkin ”alhaiset sanat”: ”Meidän tulee olla kiitollisia vallalle siitä, että se pistimillään suojelee meitä kansan raivolta”. Ne siis esitti demokraattinen intelligentsija samaan aikaan kun Stolypin päivittäin hirtätti kymmenittäin työläisiä ja talonpoikia. Itse asiassa koko Vehi-kirjan idea oli sama kuin arkkitaantumuksellisella, Konstantin Leontjevilla: Venäjä on pakastettava, ettei se mätänisi.

Vuodet 1907-1917 merkitsivät täyttä vapautta kirjailijoille, mutta samalla ne olivat kaikkein häpeällisimmät koko Venäjän intelligentsijan historiassa arvioi Gorki. Vallankumous muutti sitten kaiken.

Vanha kirjallisuus oli keskittynyt pohtimaan yksilön ja yhteiskunnan välistä ristiriitaa, mutta Neuvostoliitossa sellaista ei enää ollut. Kaikesta huolimatta pikkuporvarillisuus (meštšanstvo) ei ollut aivan yksinkertainen ongelma. Se vietti ”loiselämää” myös talonpoikaistossa ja työväenluokassa, se synnytti siellä anarkismia, minäkeskeisyyttä ja historiallisesti pikkuporvarille ominaista helppohintaisuutta (pošlost), sellaista ajatusten helppohintaisuutta, jota ravitsevat arkielämän (byt) seikat eivätkä työn tosiasiat, Gorki pohdiskeli.

Pikkuporvarillisuus, sikäli kuin se yleensäkään ajattelee, propagoi aina yksilöllistä kasvua vähimmän vastuksen suuntaan ja etsii tasapainoa kahden voiman välissä. Pikkuporvarillisuuden suhdetta proletariaattiin kuvasi se, että kaikkein vähäpätöisinkin kurjan tilkun omistava talonpoika oli halveksinut omistamatonta työläistä. Ikävä kyllä, pikkuporvarillisuuden häpeällisiä tauteja aiheuttava mikrobi oli olemassa myös Neuvostoliitossa ja siitä oli puhdistauduttava jokaisessa puoluepuhdistuksessa.

Sosialismin oloissa joka tapauksessa syntyisi varmasti tuhansia erinomaisia ”kulttuurin mestareita” ja ”Ihmissielujen insinöörejä” arveli Gorki vanhan yli-ihmisteoreetikon rutiinilla. Ilmeisesti kokemuksesta viisastuneena hän kuitenkin lisäsi, että ehkä kuitenkin oli vielä aikaista odottaa, että huippuja tulisi edes puolitoista tuhatta, viisikymmentä olisi hyvä alku, tai jopa viisi nerokasta ja 45 erittäin lahjakasta…

Gorkin puhe sai myrskyisät aplodit ja koko sali osoitti puhujalle seisten kunnioitustaan.

Sen jälkeen kokouksen työ jatkui vielä peräti pari viikkoa, kunnes Gorki pääsi lausumaan päätössanat. Ne olivat suuren tapahtuman arvoiset. Osoittaen ymmärtävänsä sen, miten perusteellisesti kaikki arvot olivat uudessa yhteiskunnassa muuttuneet, Gorki otti puheessaan hieman yllättäen esille myös erään ajankohtaisen sankarin, nuoren ja totuuden puolesta uhrautuneen marttyyrin, Pavlik Morozovin:  ”Meidän täytyy pyytää hallitukselta lupaa kirjailijaliitolle, jotta se saisi pystyttää muistomerkin sankaripioneeri Pavel Morozoville, jonka hänen vanhempansa tappoivat siksi, että hän, ymmärrettyään verisukulaistensa tuholaistoiminnan, piti  tärkeämpänä siteitään työtätekevän luokan etuihin.”

Itse asiassa siis Neuvostoliiton intelligentsijan esikuvaksi asetettiin alaikäinen ”koputtelija” eli ilmiantaja, hahmo jollaisia koko venäläinen intelligentsija oli vanhassa yhteiskunnassa aina eniten inhonnut. Tässä todella kaikui uuden aikakauden ääni. Se tuli sitten koko julkisessa sanassa vallitsevaksi parin vuoden päästä, vuonna 1937, jolloin sosialismi oli virallisesti saatu toteutetuksi.

Vuoden 1934 suuri kokous päättyi Gorkin juhlallisiin loppusanoihin:

Eläköön sanan soturien yksimielinen ja vahva yhdistyminen, eläköön kirjoittajien yleisliittolainen puna-armeija!

Ja eläköön yleisliittolainen proletariaatti, meidän lukijamme – ystävä-lukija, jota niin intohimoisesti odottivat 1800-luvun rehelliset kirjoittajat ja joka sitten ilmaantui ja rakkaudella meitä ympäröi ja opettaa työskentelemään!

Eläköön Leninin puolue –proletariaatin johtaja, eläköön puolueen johtaja, Josif Stalin!

(Myrskyisiä, kauan jatkuvia suosionosoituksia, jotka muuttuvat kunnianosoituksiksi. Kaikki nousevat ja laulavat ”Internationalen”).

Tuossa kokouksessa oli myös kymmeniä ulkomaalaisia kirjailijoita, mutta ei lainkaan suomalaisia. Heitä oli kyllä sinne yrittänyt patistella Boris Pilnjak, hieno kirjailija, jonka teos ”Alaston vuosi” on pysäyttävä kuvaus sotakommunismin ajoista ja nimenomaan vuodesta 1919. Pilnjak ammuttiin keväällä vuonna 1938 eikä Olavi Paavolainen, joka seuraavan vuonna vieraili Neuvostoliitossa, välittänyt enemmälti kysellä tuttavansa kohtalosta, hänhän oli vain yksi kovin monista.

Paavolainen luultavasti halveksi suomalaisten ennakkoluuloisuutta ja penseyttä uutta kulttuuria kohtaan, mutta venäläisten kollegojen piirissä oli paljon niitä, jotka puolestaan halveksivat ulkomaalaisia vieraita. NKVD löysi kirjailijakokouksen tiloista ulkomaisille vieraille osoitetun kirjeen, jossa ihmeteltiin, mikä oli saanut heidät vapaaehtoisesti osallistumaan tähän ilveilyyn. Venäläisille se oli pakko, mutta miksi vapaan maailman edustajat istuivat täällä taputtamassa mielettömyyksille? Parhaat venäläiset kirjailijat eivät edes olleet läsnä, vaan makasivat jossakin Karjalan suohaudoissa. Eivätkö vieraat ymmärtäneet edes sitä, mitä merkitsi, että Venäjän intelligentsijan opettajaksi ja esikuvaksi asetettiin tuo epäonnistunut opiskelija (nedoutška) Džugašvili?

On vaikea sanoa, mitä ulkomaalaiset vieraat ajattelivat, jos he saivat tuon tekstin käsiinsä, mutta luultavasti juuri he olivat antaneet sen NKVD:lle ja halusivat häirikköjen vaientamista, jotta ihana uusi kulttuuri pääsisi kukoistamaan rienaajien sitä haittaamatta. Itse asiassa julkaistuista NKVD:n dokumenteista käy myös ilmi, että muunlaistakin suhtautumista oli. Useat myöhemmin jopa toisinajattelijoina tunnetut kirjailijat olivat innoissaan ja taputtivat ilmeisesti koko sydämestään noille puheenvuoroille, jotka merkitsivät käännekohtaa historiassa.

Toisaalta taas oli myös niitä, jotka kertoivat tunnelman olleen tylsän ja innottoman. Jonkun mielestä se oli niin absurdi, että hän tunsi vastustamatonta halua tehdä jotakin hullua, vaikkapa heittää puhujaa kuolleella kalalla tai nauraa täyttä kurkkua. Mutta tällaisiahan meillä on aina keskuudessamme eikä heillä ole väliä, sillä itse asiassa he kuitenkin taputtavat siinä missä muutkin.

Tärkeää oli nyt, että mestarien mestari, Maksim Gorki oli omassa korkeassa persoonassaan siunannut uuden kirjallisuuden ja tuonut sille successio apostolicansa vanhalta venäläiseltä kirjallisuudelta ja maailmankirjallisuudelta.

Uuden aikakauden aloittaminen ei ole mikään läpihuutojuttu ja on varmaa, että Gorki ymmärsi tämän olleen elämänsä suurin hetki. Oli siirrytty vanhasta sankariajasta uuteen sankariaikaan ja jätetty taa se häpeän kausi, joka ylpeili dekadenssillaan.

Katse Saksaan!

 

Totalitarismin arkipäivää

 

Pertti Rönkkö, Viidennen valtakunnan vieraana. Raportti natsivarjoistaan irtautuvasta uudenvärisestä Saksasta, jossa historia tekee kipeää, mutta jossa oikeus toisinajatteluun ei ole vieläkään itsestäänselvyys. BoD 2023, 230 s.

 

Venäläinen Mihail Romm tuotti aikoinaan dokumenttifilmin ”Arkipäivän fasismi” (Obyknovennyi fašizm, 1965). Monet venäläiset ovat kertoneet, että juuri tämä elokuva herätti heidät huomaamaan Neuvostoliiton oman totalitarismin, mikä lienee ollut tekijän tarkoituskin.

Totalitarismin käsite, joka yhdisti niin natsismia, fasismia kuin kommunismiakin, tuli suosituksi sodan jälkeen, mutta asia oli kyllä joissakin piireissä ymmärretty ja termiäkin käytetty jonkin verran jo ennen sotaa.

Totalitarismi voidaan ymmärtää hieman eri tavoilla, mutta olennaista siinä on, että valtio ainakin yrittää monopolisoida itselleen kaiken poliittisen vallan ja pyrkii samalla tekemään myös kaikesta poliittista ja tuhoamaan opposition ja toisinajattelun.

Asian varhaisia kuvauksia ovat olleet Arthur Koestlerin Pimeää keskellä päivää (1940), George Orwellin Eläinten vallankumous (1945) ja 1984 (1949) sekä Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo, joka kirjoitettiin 1950-luvulla, mutta julkaistiin vasta 1980-luvulla lännessä ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Venäjällä.

Toki totalitarismi aina herätti myös ihailua ja jopa palvontaa ja herättää yhä. Se kerta kaikkiaan vetoaa tiettyyn psyykeen, jota on luonnehdittu infantiiliksi ja sadomasokistiseksi. Kirjallisuutta tästä aiheesta löytyy valtavasti.

 Neuvostoliiton ihailijoita löytyi sekä maltillisista sosialisteista, kuten Webb-puolisot, kriittisiin intellektuelleihin saakka, kuten G.W. Shaw. Myös esimerkiksi Yhdysvaltain varapresidentti Wallace kuului joukkoon.

Natseja puolestaan ihailivat myös monet intellektuellit kuuluisasta ruotsalaisesta tutkimusmatkailijasta Sven Hedinistä (ks. Vihavainen: Haun hedin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com))Knut Hamsunin (ks. Vihavainen: Haun hamsun tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) )ja T.S. Eliotin kaltaisiin kirjailijoihin.

Kriittinen suhtautuminen kaikkiin totalitarismin alalajeihin näyttää useimmille kulttuurihenkilöille ja älyköille olleen mahdotonta niin maailmansotien välisenä aikana kuin vielä niiden jälkeenkin.

Paradoksaalisesti totalitarismia myötäilevä ja edistävä ajattelu ja politiikka ovat taas voimakkaassa nousussa, vaikka niin natsismi kuin kommunismi ovat valtillisina ideologioina romahtaneet.

Totalitaariset hallitukset tekivät aikoinaan parhaansa osoittaakseen olevansa kilpailevan totalitarismin vastakohta ja Kominternin ohjaama ”kulttuuriliike” oli hyvä esimerkki siitä, miten kritiikki toista totalitarismia kohtaan voitiin vaientaa sitouttamalla intellektuellit taistelemaan kaikin keinoin sen kilpailijaa vastaan.

Suomesta muistamme hyvin Olavi Paavolaisen hieman snobbailevat matkakirjat, joissa hän kuvaili milloin Hitlerin Saksaa, milloin Neuvostoliittoa (ks. Vihavainen: Haun pilnjak tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Jälkimmäinenhän tosin ilmestyi pitkällä viiveellä. Kummassakin tapauksessa kuvauksissa oli sekä innostunutta eläytymistä että myös ainakin jonkinlaista pyrkimystä kriittisyyteen.

Paavolainen oli ajan virtausten haistelija eikä liene liioittelua pitää häntä myös tuulenhaistelijana. (ks. Vihavainen: Haun paavolainen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Joka tapauksessa hän oli yksi niistä, jotka haluttaessa voitaisiin lukea myös natsismin tukijoiksi useastakin syystä.

 Itseäni moinen luokittelu ei kiinnosta. Sen sijaan pidän häntä huomionarvoisena aikakautensa tarkkailijana, joka ei yksipuolisesti joutunut toisen totalitarismin lumoihin, vaan ihaili molempia vuoron perään.

Paavolaisen kirja Kolmannen valtakunnan vieraana ei ollut erityisen analyyttinen ja kaikkein vähiten se oli luettelo kolmannen valtakunnan synneistä. Kirjoittajaa kiinnostivat enemmän totalitarismin arkipäivä ja mahtipontiset juhlat ja niiden vaikutus ihmisiin. Kolmannessa valtakunnassa näytti olevan sekä hyvää että pahaa.

Saksassa vakituisesti asuva toimittaja Pertti Rönkkö, jonka kirjan otsikko selvästikin viittaa Paavolaisen kuuluisaan esikuvaan, on sen sijaan koonnut kirjaansa aineiston, joka kertoo Saksan uudesta totalitarismista konkreettisten esimerkkien valossa.

Asiasta ei voi käyttää mitään muuta termiä ja esimerkit ovat uskomattomia vielä näinä wokeilun ja muun sekoilun päivinä

Tärkeää on, että Saksassa valtiovalta on aktiivisesti mukana tukemassa ääriaineksia, joiden toimet usein erehdyttävästi muistuttavat SA:n pyrkimystä ”kadun hallitsemiseen”. Vihollisen ja hänen ajattelunsa totaalinen tuhoaminen on päämäärä, jota ei suinkaan kätketä. Leimaaminen viholliseksi taas voi tapahtua aivan mielettömillä perusteilla.

Myös kansalaisten mielipiteitä tarkkaillaan päiväkotilapsista lähtien ja indoktrinaatio ulottuu kehdosta hautaan. Alan ohjeita ja oppikirjoja tuotetaan valtiolliselta taholta.

Kuten 1930-luvulla, ”paremman” totalitarismin arvosteleminen on nytkin ilmeisen vaikeaa, koska sitä pidettäisiin uusnatsismin myötäilynä tai tukemisena. Antifa on sentään jo tehnyt itsestään avoimesti väkivaltaisen ääriliikkeen, jonka henkeen ja terveyteen käyviä rikoksia on jokaisessa järjestäytyneessä valtiossa pakko yrittää estää ja hillitä.

Kuten olemme saaneet aina silloin tällöin lukea, tämä nykyinen SA terrorisoi sekä yksilöitä että yhteisöjä ja tapahtumia täysin häikäilemättömästi ja väkivalta näyttää usein aivan itsetarkoitukselliselta. Kohteeksi saattaa valikoitua aivan mielettömästä syystä, kuten tiettyjä vaatemerkkejä käyttämällä tai niitä myymällä…

Erilaisten symbolien sisältämä muka kätketty viesti on erinomainen osoitus siitä, miten täydellisesti noissa piireissä saatetaan hylätä normaali, kriittinen ajattelu. Natsismin nousun aikaan puhuttiin järjen tuhoamisesta, Vernichtung des Verstandes ja juuri tässä symbolihysteriasa se saavuttaa loogisen huippunsa. Paholaisen agentit voi muka tunnistaa sekä kirjaimista että numeroista ja maagisia yhdistelmiä on kymmenittäin…

Saksassa on nykyään juutalaisia noin 200 000. Natsiaikanahan niitä oli enimmillään 500000 ja selvää on, että Juutalaisten keskusneuvostolla on kuuluva ääni natsilaisuuteen viittaavien asioiden jahtaamisessa ja se myös käyttää sitä ahkerasti.

Valtion puolelta sekä ihmisten taustojen ja ajattelun tutkimista että propagandaa harjoitetaan satojen täysipalkkaisten ihmisten ja satojen miljoonien eurojen vuosittaisten panostusten turvin. Epäilyttävät ainekset, kuten AfD:n, joka haluaa rajoittaa maahan uuttoa ja ajaa Saksan eroa EU:sta, jäseniä tarkkaillaan myös kaikin mahdollisin, myös teknisin keinoin. Valtio ylläpitää ilmiantopalvelua ja maksaa kanteluista palkkioita.

Liittovaltion poliittisesta kasvatuksesta vastaa valtion virasto Bundeszentrale für politische Bildung. Selvää on, että katsotaan olevan olemassa myös poliittisia rikoksia ja mielipiderikoksia.

Vaikka AfD:n toiminnassa ja päämäärissä ei ole voitu havaita mitään rikollista, on siihen kohdistettu vaino lähes totaalista. Kun sen edustaja kerran valittiin korkeaan virkaan, mitätöi itse Merkel valinnan vastoin perustuslakia.

Saksassa on ollut pienimuotoista uusnatsienkin liikehdintää, mutta se on sangen marginaalista ja niinpä paremman puutteessa ponnistelut on keskitetty juuri AfD:tä vastaan. Se on saanut kunnian edustaa kaikkea väärinajattelua ja sen pelkkä koskettaminen aiheuttaa stigman. Puolueella on ollut ja lienee vieläkin oma juutalaisjaostonsakin, mutta Juutalaisten keskusneuvosto on paheksunut moista ilmiötä…

Saksan menneisyyteen kohdistuva flagellantismi on saanut irvokkaita muotoja, jollaisia kyllä tunnemme nykyisestä woke-ilmiöstä muualtakin. Ehkä sentään on ainutlaatuista, että koko saksalaisuus ja Saksan valtio halutaan joidenkin saksalaisten toimesta kirota ja hävittää: Deutschland von der Karte streichen, Polen bis zur Frankreich reichen! on muuan antipatrioottinen iskulause. Sen ohella voi nähdä vaikkapa grafiitin Do it again, Harris!, millä viitataan Dresdenin pommituksiin.

Dresdenissäkään terroripommituksen uhrit, jotka olivat pääasiassa avuttomia siviileitä evät tämän apinalogiikan mukaan olleet uhreja, Opfer, vaan tekijöitä Täter, koskapa kuluivat rikolliseen Saksan kansaan…

Vastaavia ilmiöitä tunnemme toki muualtakin kuin Saksasata, mutta siellä ne näyttävät olevan kehittyneet pisimmälle ja saaneen myös merkittävästi valtion tukea, administrativnyj resurs, kuten Venäjällä tällaisesta ilmiöstä sanotaan.

Itse asiassa Rönkkö, jonka raportit ovat poikkeuksellisen asiallisia ja tasapuolisia, on Suomessa joutunut Yleisradion boikotoimaksi, koska hän näyttää nostaneen esille myös väärän osapuolen syntejä…

Se, mitä tapahtuu Saksassa, on koko ajan jossakin mitassa tapahtumassa myös muualla. Sen pitäisi kyetä varoittamaan niitä, jotka kykenevät ymmärtämään, mitä totalitarismi merkitsee ja miten vaarallista se on länsimaisen liberaalin demokratian perinteille.
Olavi Paavolainen kirjoitti 30-luvun Saksasta: Suomessa ei taideta oikein ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu.

Eihän meillä ymmärretty. Eikä ymmärretä nytkään, kun Rönkön kaltainen reportteri hyllytetään veronaksajien kustantaman Yleisradion toimesta.

Toivottavasti edes hänen kirjansa saa paljon lukijoita nimenomaan siellä, missä asioista päätetään ja avaa silmiä huomaamaan, ettei silmien sulkemine siltä mitä maailmalla tapahtuu, ole hyödyksi omalle maallemme. Ja toivottavasti myös suomalaisten tiedotusvälineiden ikkunat toisella avataan Eurooppaan. Asioiden hyssyttely riittää jo.