Kasvatus kuninkaaksi

 

Imperiumin perintöprinssi

 

Windsorin herttuan muistelmat. WSOY 1951, 444 s.

 

Englannin tulevan kuninkaan, Yorkin herttuan poika sai vuonna 1894 kasteessa nimen Edward Albert Christian George Andrew Patrick David. Kyseessä olivat Davidin ja Christianin lisäksi Britannian eri osien suojeluspyhimykset sekä isänisänäidin, kuningatar Viktorian jo ammoin kuolleen prinssipuolison nimi.

Vanha matriarkka tahtoi, että kaikilla hänen jälkipolvillaan olisi myös hänen rakkaan miesvainajansa nimi.

Imperiumi oli tuolloin vielä voimissaan ja Whitehallilta käsin hallittiin neljännestä maailmasta. Tosin dominioiden kuuluminen imperiumiin oli jo pitkälti seremoniallista, mutta ei toki kokonaan, kuten sitten maailmansodassakin saatiin nähdä.

Englannin kuninkaiden valta oli jo vähissä, mutta eivät he merkityksettömiä hahmoja olleet ja ainakin loputtomat seremoniat pitivät heitä työllistettyinä. Toki keskeiseksi toimeksi näyttää esimerkiksi Davidin eli tulevan lyhytaikaisen kuninkaan Edward VIII:n isällä tulleen fasaanien ja peltopyiden ampuminen.

Näitä riistalintuja teurastettiin joskus ”metsästyksissä” useita tuhansia ja samanlainen harrastus oli monella muullakin siniverisellä, erityisen ahkerana uurastajana tällä saralla tunnettiin Sarajevossa sittemmin ammuttu Itävalta-Unkarin suurherttua Frans Ferdinand.

Aikakauden herrasmiesharrastuksiin kuuluivat myös ketunajo, esteratsastus ja hevospoolo sekä tiikerin ja muun suurriistan metsästys. Niitä harrasti myös Walesin prinssi eli tuleva Edward VIII, josta sen jälkeen tuli Windsorin herttua. Toki hän sittemmin korvasi kiväärin kameralla suurriistaa jäljittäessään.

Tämä kirja keskittyy päähenkilönsä omiin kokemuksiin, jotka eivät ole vailla mielenkiintoa, vaikka hänen uransa hallitsijana jäi ennätyksellisen lyhyeksi. Kirja on tietenkin myös hyvin subjektiivinen ja haamukirjoittajan paperille panema.

Ehkä antoisimpia ovat pikku tiedot, esimerkiksi sellaiset, joiden mukaan Edwardin isä inhosi ranskaa, jota piti naismaisena kielenä ja lausui tahallaan väärin ruokalistassa olevat ranskalaiset sanat. Tuota samaahan George Orwell on sanonut Englannin työväenluokasta.

Englannin hallitsijahuoneen ja koko Euroopan hallitsijahuoneiden saksalainen perintö näkyi siinä, että pikku Edwardille puhuttiin lapsena saksaa yhtä paljon kuin englantiakin. Euroopan hallitsijathan olivat tuohon aikaan serkuksia ja tämän asian voitiin ajatella myös edistävän kansakuntien sydämellisiä välejä.

Poliitikot, joita Edwardin isä sydämestään vihasi puolueista piittaamatta, päättivät asiat toisin ja maailmansota syttyi koko kansakunnan suureksi riemuksi. Kun sota julistettiin, nousi innostus pilviin, muistelee kirjoittaja.

Itse hän sai osallistua lähinnä esikuntatehtäviin linjojen takana, mutta pääsi siinä määrin kosketuksiin myös rintamamiesten kanssa, että oppi ymmärtämään, mitä sota todella oli, eikä se häntä miellyttänyt. Myös opiskelu Oxfordissa lähensi häntä kansaan, joskaan ei sen alakerroksiin.

Valmistautuminen hallitsijan tehtäviin vei nuoren miehen loputtomille matkoille ympäri maailman ja aina silloin tällöin hän sai todeta myös oppositiomielialoja brittejä vastaan. Näin oli Intiassa, jossa Gandhi yritti sabotoida vierailua ja myös Etelä-Afrikassa, jossa buurisodan muistot yhä kaivelivat.

Edwardin on katsottu olleen merkittävän saksalaismielinen, mitä tässä kirjassa tuskin edes mainitaan. Sen sijaan siinä puidaan tarkoin se prosessi, jonka päätteeksi Edward luopui kruunustaan ja otti Windsorin herttuan arvonimen.

Eronnut rouva Wallis Simpson oli hoviväelle kauhistus jo pelkästään eronsa takia. Periaatteessa olisi kyllä ollut mahdollista solmia niin sanottu morganaattinen avioliitto, jossa vaimo olisi ollut laillinen puoliso, mutta vailla hallitsijan puolisolle kuuluvia valtiollisia oikeuksia ja statusta.

Tämä oli myös Edwardin tavoite ja hän olisi halunnut jatkaa kuninkaana, mutta poliitikot pääministeri Baldwinin johdolla päättivät toisin.

Seurauksena oli kruunusta luopuminen, minkä kertoja itse selittää halullaan turvata kuningasinstituution olemassaolo eikä halveksunnalla sitä kohtaan. Kuninkuus ei saanut joutua poliittisen riidan kohteeksi.

Naistenlehtien ikuisen kiitollisuuden kuninkaan romanttinen valinta eli kruunista luopuminen rakkauden hyväksi ainakin sai aikaan ja seurapiiripersoonina loistanut Windsorin herttuapari ilahdutti alan yleisöä vielä kauan sodan jälkeen. Edward kuoli vuonna 1972 ja Wallis Simpson vasta vuonna 1986, lähes 90-vuotiaana.