Ajanvietettä
Mauri Sariola, Suruton
Sariola. Gummerus 1976, 224 s. Elomme merta laiva purjehtii.
Gummerus 1966, 205 s.
Voi aina kysyä,
miksi kenenkään pitäisi lukea ajanvieteromaaneja, ainakaan siinä iässä, jossa
tyhmempikin ymmärtää, ettei sitä aikaa enää riitä tapettavaksi asti. Päinvastoin
jokainen hetki kannattaisi ottaa hyvin vakavasti ja kiitollisena vastaan.
Samaan aikaan
kuitenkin on ilmeistä, ettei ajan viettämisessä hyödyllisesti ole sen enempää
järkeä.
Toki kannattaa
aina istuttaa se puu, joka ilahduttaa vielä seuraaviakin sukuolvia, mutta esimerkiksi
kiinan kielen pänttääminen ei varmasti tule poikimaan välineellistä hyötyä.
Mutta joskushan on aika heittää välineet nurkkaan ja keskittyä asioihin, jotka
ovat päämäärä sinänsä. Iloa se kiinan opiskelukin tuottaa.
Nyt sattui
huvittamaan paluu nuoruuteen, jolloin Sariolan pariin kirjaan tutustuin. Vuonna
1959 ilmestynyt Ei loitsu eikä rukous oli aikansa arvostelumenestys ja
luin sen itsekin heti tuoreeltaan, siis jo pari vuotta ennen rippikoulua.
Pian Sariolan
kirjat saivat halvan kioskikirjallisuuden leiman, eikä aiheetta ja sitä auttoi
myös niistä löytyvä aika runsas tekstimainonta, josta sopimista Sariola kuvaa
päiväkirjoissaan. Coltiahan siellä polteltiin ja Susikoski naukkaili
Ballantines-viskiä, jota maahantuoja vuosittain lähetti hänelle 12 pullon
korillisen.
Myös risteilyjen
ja muiden matkojen järjestäjät ymmärsivät tuotteitaan käsittelevien romaanien
arvon ja Sariolalle tarjottiin toinen toistaan hienompia matkoja. Yksi
sellainen oli suomalaisen varustamon risteily Välimerellä, joka poiki tässä
käsitellyn, vuonna 1966 ilmestyneen kirjan.
Siihen aikaan
olin jo juuri päässyt ylioppilaaksi ja äestelin innokkaasti peltoja uudella
traktorilla, joka oli peräti 65-hevosvoimainen Massey Ferguson. Lehmät lypsivät
hyvin ja valmistauduin kouluttautumaan herraksi. Ylöspäin yhteiskunnassa ja
maailmassa oltiin menossa ja se oli koko aikakauden henki.
Jotkut pääsivät
elintason uusille portaille ennen muita. Ulkomaanmartoja alettiin tehdä jopa
lentäen ja saattoi jo tapahtua, että mökin akka yllättäen huomasi olevansa
jollakin kansainvälisellä lentokentällä, mutta tämähän oli vielä onnenkantamoinen,
ei koko kansan huvia.
Kalliin
luksuksen maku oli myös Välimeren risteilyillä. Sariola kuvaa yleisöä, joka
illallisille toi minkkistoolansa ja pääsi kerrankin esittelemään koko
rikkauttaan. Siinä oli toinen henki kuin suomalaisessa katukuvassa.
Rikkautta, uutta
tai vanhaa oli toisilla enemmän kuin muilla. Joukosta erottautui joku nousukas,
joka aina muisti kovalla äänellä kuuluttaa, miten paljon maksoi basaarista rouvalle
ostettu koru ja miten paljon rahaa muutenkin oli käytettävissä, sopisi vaikka
lampaille syöttää, kunhan ei liian isoina tukkoina.
Nousukkaita,
uuteen varallisuuteen kurkottavia entisiä talonpoikiahan suomalaisten suuri enemmistö
siihen aikaan oli ja ulkomaanmatkat, saati loistoristeilyt olivat jotakin
sellaista, jota ei vielä vuosikymen sitten ollut uskallettu toivoakaan. Sitä
paitsi Suomen pankki antoi yhäkin turisteille valuuttaa hyvin niukasti.
Sariolan
risteilykirja tarjosi lukijalle päiväunia suuresta maailmasta, joka kuitenkin
oli jo ainakin melkein tuon uuden rikastuvan suomalaisen ulottuvilla tai
ainakin häntä yhä lähempänä. Mallorcan ja Kanarian saarten matkat olivatkin
ennen pitkää jo keskituloisen kansan harrastus, yhä täynnä eksotiikkaa.
Eksotiikkaa ja
suuren maailman kosketusta sisältyi jo tässäkin kirjassa usein mainittuihin juomiin
ja muutamat vieraskieliset sanat kalskahtivat komeasti maassa, jossa kansan
ylivoimainen enemmistö ei osannut yhtään vierasta kieltä eikä enimmäkseen
osannut ääntääkään indoeurooppalaisten kielten monia perusäänteitä.
Risteily oli
täynnä kiinnostavia elämyksiä, vaikka päähenkilö joutuikin välillä manailemaan
sortumistaan alkoholiin, saman hän olisi voinut tehdä kotonakin.
Kuitenkin monet
vaikutelmat pääsevät vain hieman muunneltuina kirjaan, johon tietenkin myös
ympätään kekseliäs rikos. Se liittyy pröystäilevaan huijariin, joka myös
tosielämässä ja vasta kirjan ilmestymisen jälkeen todella soittautui
huijariksi. Niitä taisi sen ajan liike-elämässä ollakin aika lailla.
Suruton Sariola
on lyhyt muistelmakirja, jossa kirjailija esittää usein muissakin yhteyksissä julki
tuodun elämäntarinansa.
Opinnot jäivät
kesken, ryyppy tuppasi jäämään päälle ja kapeaa leipää hankittiin milloin
metsätöistä, milloin opettajana Lapissa ja sittemmin toimittajana Helsingin
Sanomissa.
Kirjaviahan
vaiheet olivat ja känniääliöiden yleiseen tapaan humalaisten seurueiden päähän
pälkähti aina silloin tällöin tehdä jotakin mahdollisimman hullua, jolle
voitaisiin sitten yhdessä nauraa.
Koulun seinäkartan
käyttäminen puukonheiton maalitauluna kuuluu vielä normaaljärkisimpiin harrastuksiin.
Lähtö ylikuormitetulla veneellä keskellä yötä saareen on sitten jo vähemmän
hauskaa touhua, jossa yksi mies hukkuu, onneksi ei useampia.
Tuntemattomassa
sotilaassa esiintyy muuan tavallisen suruton poika, joka taitaa olla
alikersantti Hietanen. Rintamalla hän ei toki tee mitään hullutuksia, mutta ei
myöskään ota vakavasti kaiken maailman saarnoja ja heränneitten kieltä käyttäen
hän kuuluu niin sanottuihin suruttomiin eli maailman lapsiin.
Sariolan humalaiset
toilailut, joihin hän tämän tästä jokaisen dipsomaanin tapaan sortui, eivät
olleet mitään hauskoja muistoja herättäviä episodeja, vaan niin sanottu morkkis
eli hyvinkin synkkä surullisuus vaivasi miestä tämän tästä, kuten päiväkirja kertoo.
Muistelmissa
kaikki on paremmin ja sopii tietysti esittää hurtin huumorin siivittämänä. Ei
se kansansuosikin ja myyntitilastojen kuninkaan arki kuitenkaan surutonta
ollut, lauluilla on hintansa, kuten toinen juoppo, Eino Leino totesi.
Kukin kirja
kertoo jotakin omasta ilmestymisajankohdastaan ja lisää tietoa tästä
näkökulmasta saa, jos lukee sen arvostelut. Sen jätän nyt tekemättä. Eivät nämä
kirjat mitään huippua edusta missään suhteessa, mutta aikansa kelpo viihdettä
ne ovat molemmat ja aikakauden leiman etsiminen niistä vielä puolen vuosisadan
jälkeen viihdyttää sekin.
"Voi aina kysyä, miksi kenenkään pitäisi lukea ajanvieteromaaneja, ainakaan siinä iässä, jossa tyhmempikin ymmärtää, ettei sitä aikaa enää riitä tapettavaksi asti."
VastaaPoistaNo siksi, ettei elämässä saa parasta tulosta ns mailaa hampaat irvessä ja otsa rypyssä puristamalla vaan niin ruumis kuin henkikin tarvitsee välillä levon intervalleja. Miten sen kukin tekee on oma asia, ajanvieteromaaneja pidän kohtuullisena hyvänä tapana esim alkoholiin verrattuna, jos silläkin saa hyviä tuloksia niin kauan kuin kunto kestää (Waltari).
"Nyt sattui huvittamaan paluu nuoruuteen, jolloin Sariolan pariin kirjaan tutustuin."
Tuollaiset kokemukset ovat riemastuttavia vanhemmille ihmisille: näennäisesti kevyinkin romaani sisältää valtavasti ajan kuvaa, joka herättää valtavasti muistoja, jotka ovat elävämpiä kuin nykyelämän vouhotukset.
Laiva on mahtava metafora, muunnelmia rittää makaaberista metafyysiseen, kirkkoveneestä kirkkolaivan kautta valtiolaivaan.
VastaaPoistaLaiva on oma valtakuntansa, ihan virallisestikin. Yksi muunnos kapteenista on amerikanauton, dollarihymyn, kuski joka kaahaa läpi mantereen mereltä merelle, kyydissään omia rajojaan ikuisesti etsivä uudisasukkaiden etujoukko, jolla on tarve aina aloittaa kaikki uudelleen puhtaalta pöydältä. Coast to coast.
Amerikkalainen road movie on lajityyppi, jossa laiva elää pienen yksiön kokoisessa peltiveneessä, jossa maa luodaan uudesti, elämä järjestetään omin ehdoin ja oman lain valtuuksin. Se ei ehkä onnistunut, ei ollut onnea matkassa. Paul Simonin haikeassa laulussa siirtolaiset saapuvat laivalla, Mayflowerilla, ja unikuvissa pilvien päältä nähdään, miten Vapauden patsas seilaa takaisin merelle.
Oma reviiri on ihmisen. tuon olemuksellisesti sosiaalisen olennon, rauhan satama. Ei ole truismi, trivialiteeti eikä infantilismi, että ihmisestä tuli kulttuuriolento vasta kun vaeltelevat laumat asettuivat paikoilleen. Se oli yhtä valtavan kehityskynnyksen ylitys kuin sen alustalta syntynyt kirjoitustaito. Ajan tajunnallinen hallinta syntyi varsinaisesti vasta yhteisöelämän institutionalisoitumisen myötä.
Meillä on jäljellä kierteleviä sirkustelttoja tai joka päivä uudelleen pystytettäviä torikojuja tuolta ajalta. Ikään kuin ihminen edelleen vaeltaisi läpi elämänsä. Laivurit tietävät mitä on kaukokaipuu, se ei ole matka aasta beehen, siinä ei ole mitään päämäärärationaalista. Se on tunne ikiomasta reviiristä, vapauden illuusio ja houkutus, vastassa kuitenkin armoton meri.
Moby Dick oli Tappajahain isä. Kerouackin matka oli sama jolla easy ridersit tulivat paikallisten junttien ampumiksi. Fellini vei filmissään sirkuksen -- oopperan kummitukset -- laivalle ja laulatti ruumassa oppera-aariaa. Elämä on yhtä sirkusta, moni muukin kuin Sariolat siinä pellen roolissa. Yläluokan kaikkein hulluimmat kotkotukset on kuvattu Ruben Östlundin laivalla. Se ei risteillyt Bermudan vaan Sadnessin kolmiossa, ja kaiken ihmisyyden Loch Ness -hirviö syö siinä kaiken ihmisyyden.
Se on elokuva, joka muiden tämän ruotsalaisohjaajan filmien tapaan pitäisi näyttää kerran viikossa Teema-kanavalla --sikäli mikäli Teema haluaisi olla oikea kulttuurikanava eikä vain osa YLE:n uskollisesti ylläpitämää puhumattomuuden kulttuuria.
Eikö edelleen toimi Mauri Sariola -seura? Heillähän on oma lehtikin.
PoistaKiitoksia tästä tekstistä, Seppo Olkkonen. Erinomaisen virkistää pohdintaa. Kapteeni laivassa, Jumala taivaassa ennen sanottiin. Tulee selväksi, että kellä on valta ja vastuu.
PoistaOlisko ollut suomalaisen tuotesijoittelun pioneeri kirjallisuuden saralla Sariola ? Suomifilmeissä kyllä näkee kohtauksia tai kuvaottoja jotka täyttäisi normit.
VastaaPoistaElämässä onnistunee silloin hyvin, kun se viimenen ateria jää velaksi ..
VastaaPoista-jpt-
Olen jostain saanut sellaisen käsityksen, että aiemmin ihmiset pitivät huolen, että oli sen verran säästössä, että hautapaikka ja hautajaiset saatiin jäämistöstä maksettua?
PoistaTarpeetonta varmaan sinänsä. Kyllä joku ruumiit aina hautaa,rahaa tai ei.
”… Nyt sattui huvittamaan paluu nuoruuteen, jolloin Sariolan pariin kirjaan tutustuin… Ei loitsu eikä rukous…”
VastaaPoistaTuo sama kirja sattui myös minun käteeni nuoruuden kotini pienestä kirjahyllystä. Näin taaksepäin tarkastellen Sariolan moraalimaailmassa ja kunniakoodissa oli paljon samaa kuin pienessä kyläyhteisössä: ei voinut pettää toisten luottamusta koska silloin jäi yksin eikä itsellä ollut enää tulevaisuutta.
Sakari Pälsi kertoi kirjassaan (1924) Suomenlahden jäänkävijöistä: ”Kokeneiden jäänkävijöiden kertoessa retkistään huomaa piankin, että he pitivät korkeimmassa arvossa pelkäämätöntä luontoa ja uskaliasta mieltä”. Tässä on sama moraalikoodi kuin Sariolalla: sota tai rauha – yksin ei pärjää ja toveria ei jätetä.
Nuori ihminen kuvitteli, että moraalikoodi on ikuinen ja universaali. Viimeistään silloin havahtui tosimaailmaan, kun Björn Wahlroos lausui: ”Jos haluat uskollisuutta, hanki itsellesi spanieli”.
Silloin käsitti, että moraalikoodi perustui evoluutioon, universaalista arvo sillä ei ole. Moraalikoodi on sellainen, joka tuottaa parhaan tuloksen ja edun kussakin ekosysteemissä.
Luksuksen/voiton tuntumassa
VastaaPoistaLaki ja lakien säätäminen.
Vladimir Vladimirovitsh Putin rakastaa lakia ylitse muiden, koska hän luki lakia Leningradin yliopistossa. Mutta kaikkein eniten hän rakastaa niitä lakisäädöksiä, jotka hän itse oli majesteettisuudessaan luonut/keksinyt/vetänyt ties mistä.
G-8 kokouksessa Putin käski läsnä olleita olla kiinnittämättä huomiota siihen, mitä kohta tulisi tapahtumaan entisen Neuvostoliiton alueella. Kas, kun myöhemmin Putinin viisaus keksi perusteen/lähtölaukausen, että veljeskansa nimeltään ukrainalaiset ovat pahuuden eli fasismin ja natsismin käsissä, ja siksi Putinin sydämen laki pakotti häntä aloittamaan erikoisen toimenpiteen.
Kas, kun mainittu toimenpide piti hoitaa kolmessa päivässä, kun Kiova olisi valloitettu. Hyökkäysjoukot saivat mukaansa laatikoissa juhlapukuja ja runsaasti Venäjän valtiolippuja, koska oli suunniteltu, että Kiovan pikanappauksen jälkeen, sen pääkadulla järjestettäisiin voiton kunniamarssi.
Kas, kun miljoonia ihmisiä on jo saanut surmansa tässä ”erikoisoperaatiossa”, mutta Putin vaan jatkaa pohtimistaan taivaallisista laeista, vaikka realiteetti vaatii jo Putinin/putinismin lopettamista.
Hanki elämä.
PoistaElomme tietä jne. on Sariolaa heikoimmasta päästä. Juristi-isälläni oli kohtalainen Sariola-kokoelma ja itsekin väittäisin, että Lavean tien laki, Punaisen kukon laulu ja ainakin 60-luvulla ilmestyneet Susikosket ovat kestäneet aikaa ja ovat (olen itsekin juristi) jopa ammatillisesti mielenkiintoisia. Joidenkin näkemysten mukaan Sariola oli tosin plagioinut aiheitaan mm ulkomaisista esikuvista.
VastaaPoistaSinänsä katsoisin, että blogissa arvioidun teoksen ristelyväki poikkesi aika paljon seuraavan vuosikymmenen ”keihäsmatkailijoista. ”
Tottakai. Se oli ihan eri porukka.
Poista