Luksuksen tuntumassa

 

Ajanvietettä

 

Mauri Sariola, Suruton Sariola. Gummerus 1976, 224 s. Elomme merta laiva purjehtii. Gummerus 1966, 205 s.

 

Voi aina kysyä, miksi kenenkään pitäisi lukea ajanvieteromaaneja, ainakaan siinä iässä, jossa tyhmempikin ymmärtää, ettei sitä aikaa enää riitä tapettavaksi asti. Päinvastoin jokainen hetki kannattaisi ottaa hyvin vakavasti ja kiitollisena vastaan.

Samaan aikaan kuitenkin on ilmeistä, ettei ajan viettämisessä hyödyllisesti ole sen enempää järkeä.

Toki kannattaa aina istuttaa se puu, joka ilahduttaa vielä seuraaviakin sukuolvia, mutta esimerkiksi kiinan kielen pänttääminen ei varmasti tule poikimaan välineellistä hyötyä. Mutta joskushan on aika heittää välineet nurkkaan ja keskittyä asioihin, jotka ovat päämäärä sinänsä. Iloa se kiinan opiskelukin tuottaa.

Nyt sattui huvittamaan paluu nuoruuteen, jolloin Sariolan pariin kirjaan tutustuin. Vuonna 1959 ilmestynyt Ei loitsu eikä rukous oli aikansa arvostelumenestys ja luin sen itsekin heti tuoreeltaan, siis jo pari vuotta ennen rippikoulua.

Pian Sariolan kirjat saivat halvan kioskikirjallisuuden leiman, eikä aiheetta ja sitä auttoi myös niistä löytyvä aika runsas tekstimainonta, josta sopimista Sariola kuvaa päiväkirjoissaan. Coltiahan siellä polteltiin ja Susikoski naukkaili Ballantines-viskiä, jota maahantuoja vuosittain lähetti hänelle 12 pullon korillisen.

Myös risteilyjen ja muiden matkojen järjestäjät ymmärsivät tuotteitaan käsittelevien romaanien arvon ja Sariolalle tarjottiin toinen toistaan hienompia matkoja. Yksi sellainen oli suomalaisen varustamon risteily Välimerellä, joka poiki tässä käsitellyn, vuonna 1966 ilmestyneen kirjan.

Siihen aikaan olin jo juuri päässyt ylioppilaaksi ja äestelin innokkaasti peltoja uudella traktorilla, joka oli peräti 65-hevosvoimainen Massey Ferguson. Lehmät lypsivät hyvin ja valmistauduin kouluttautumaan herraksi. Ylöspäin yhteiskunnassa ja maailmassa oltiin menossa ja se oli koko aikakauden henki.

Jotkut pääsivät elintason uusille portaille ennen muita. Ulkomaanmartoja alettiin tehdä jopa lentäen ja saattoi jo tapahtua, että mökin akka yllättäen huomasi olevansa jollakin kansainvälisellä lentokentällä, mutta tämähän oli vielä onnenkantamoinen, ei koko kansan huvia.

Kalliin luksuksen maku oli myös Välimeren risteilyillä. Sariola kuvaa yleisöä, joka illallisille toi minkkistoolansa ja pääsi kerrankin esittelemään koko rikkauttaan. Siinä oli toinen henki kuin suomalaisessa katukuvassa.

Rikkautta, uutta tai vanhaa oli toisilla enemmän kuin muilla. Joukosta erottautui joku nousukas, joka aina muisti kovalla äänellä kuuluttaa, miten paljon maksoi basaarista rouvalle ostettu koru ja miten paljon rahaa muutenkin oli käytettävissä, sopisi vaikka lampaille syöttää, kunhan ei liian isoina tukkoina.

Nousukkaita, uuteen varallisuuteen kurkottavia entisiä talonpoikiahan suomalaisten suuri enemmistö siihen aikaan oli ja ulkomaanmatkat, saati loistoristeilyt olivat jotakin sellaista, jota ei vielä vuosikymen sitten ollut uskallettu toivoakaan. Sitä paitsi Suomen pankki antoi yhäkin turisteille valuuttaa hyvin niukasti.

Sariolan risteilykirja tarjosi lukijalle päiväunia suuresta maailmasta, joka kuitenkin oli jo ainakin melkein tuon uuden rikastuvan suomalaisen ulottuvilla tai ainakin häntä yhä lähempänä. Mallorcan ja Kanarian saarten matkat olivatkin ennen pitkää jo keskituloisen kansan harrastus, yhä täynnä eksotiikkaa.

Eksotiikkaa ja suuren maailman kosketusta sisältyi jo tässäkin kirjassa usein mainittuihin juomiin ja muutamat vieraskieliset sanat kalskahtivat komeasti maassa, jossa kansan ylivoimainen enemmistö ei osannut yhtään vierasta kieltä eikä enimmäkseen osannut ääntääkään indoeurooppalaisten kielten monia perusäänteitä.

Risteily oli täynnä kiinnostavia elämyksiä, vaikka päähenkilö joutuikin välillä manailemaan sortumistaan alkoholiin, saman hän olisi voinut tehdä kotonakin.

Kuitenkin monet vaikutelmat pääsevät vain hieman muunneltuina kirjaan, johon tietenkin myös ympätään kekseliäs rikos. Se liittyy pröystäilevaan huijariin, joka myös tosielämässä ja vasta kirjan ilmestymisen jälkeen todella soittautui huijariksi. Niitä taisi sen ajan liike-elämässä ollakin aika lailla.

Suruton Sariola on lyhyt muistelmakirja, jossa kirjailija esittää usein muissakin yhteyksissä julki tuodun elämäntarinansa.

Opinnot jäivät kesken, ryyppy tuppasi jäämään päälle ja kapeaa leipää hankittiin milloin metsätöistä, milloin opettajana Lapissa ja sittemmin toimittajana Helsingin Sanomissa.

Kirjaviahan vaiheet olivat ja känniääliöiden yleiseen tapaan humalaisten seurueiden päähän pälkähti aina silloin tällöin tehdä jotakin mahdollisimman hullua, jolle voitaisiin sitten yhdessä nauraa.

Koulun seinäkartan käyttäminen puukonheiton maalitauluna kuuluu vielä normaaljärkisimpiin harrastuksiin. Lähtö ylikuormitetulla veneellä keskellä yötä saareen on sitten jo vähemmän hauskaa touhua, jossa yksi mies hukkuu, onneksi ei useampia.

Tuntemattomassa sotilaassa esiintyy muuan tavallisen suruton poika, joka taitaa olla alikersantti Hietanen. Rintamalla hän ei toki tee mitään hullutuksia, mutta ei myöskään ota vakavasti kaiken maailman saarnoja ja heränneitten kieltä käyttäen hän kuuluu niin sanottuihin suruttomiin eli maailman lapsiin.

Sariolan humalaiset toilailut, joihin hän tämän tästä jokaisen dipsomaanin tapaan sortui, eivät olleet mitään hauskoja muistoja herättäviä episodeja, vaan niin sanottu morkkis eli hyvinkin synkkä surullisuus vaivasi miestä  tämän tästä, kuten päiväkirja kertoo.

Muistelmissa kaikki on paremmin ja sopii tietysti esittää hurtin huumorin siivittämänä. Ei se kansansuosikin ja myyntitilastojen kuninkaan arki kuitenkaan surutonta ollut, lauluilla on hintansa, kuten toinen juoppo, Eino Leino totesi.

Kukin kirja kertoo jotakin omasta ilmestymisajankohdastaan ja lisää tietoa tästä näkökulmasta saa, jos lukee sen arvostelut. Sen jätän nyt tekemättä. Eivät nämä kirjat mitään huippua edusta missään suhteessa, mutta aikansa kelpo viihdettä ne ovat molemmat ja aikakauden leiman etsiminen niistä vielä puolen vuosisadan jälkeen viihdyttää sekin.