Massojen oma taide

 

Muusain taide

 

Sotien jälkeen kasvanut sukupolvi tietää, mitä merkitsee vallankumous populaarimusiikissa. Itse asiassa koko sana pop, tarkoittaen lähinnä populaarimusiikkia, tuli suomen kieleen 1960-luvun alkupuolella. En ole varma ajoituksesta, mutta muistini mukaan näin tapahtui.

Tuota ihmeellistä sanaa pop toisteltiin ja pyöriteltiin sitten ehtimiseen julkisuudessa ja muuan laulukin julisti: pop on kivaa, pop on hyvää, suosittua, menestyvää…

Näin kansamme oppi taas yhden uuden sanan ja käsitteen matkallaan kohti todellista länttä, oikeaa viiteryhmäämme. Paljon myöhemmin opittiin uusi sana hype, joka tuntui aika vaikealta ja jota aluksi hairahduttiin käyttämään aivan mielivaltaisesti kuvitellen, että sekin mahtoi olla jotakin aivan erinomaisen hyvää. Niinpä siis haluttiin kaikki hypettämään… Olisiko ollut 1980-luvulla?

Joka tapauksessa populaarimusiikilla on Suomessa ollut aika vahvat kansalliset perinteet, toki kansainvälisiä muoteja seuraten. J. Aldred Tannerin ja kumppanien kuolemattomiksi sanotut kupletit ovat yhä hauskaa kuultavaa, erilaiset polkat ja jenkat ottivat aiheensa ympäristöstään ja valssi taipui hyvin myös tanssilavakäyttöön.

Tango, tuo aikoinaan suorataa pirullisen paheellinen muoti kerta kaikkiaan valloitti sodan jälkeen myös katajaisen kansamme ja nosti sen piilevät ensirakastajan kyvyt loistoonsa kohtalokkaina yön hetkinä tanssipaikoillamme...

Ennen sotia oli viihde- ja tanssimusiikki aina melodista ja usein hyvin rytmillistäkin. Etelän rytmit yhdistyivät pohjoisen kaihoon ja italialainen belcanto pohjolan jämerään miehisyyteen. Pietarista tulleet emigrantit viljelivät kotimaansa sävelaarteistoa, jonka käyttöä eivät mitkään teostomaksut rasittaneet ja niinpä venäläinen, pohjimmiltaan usein surumielinen melodia pian käsitettiin suorastaan kansallisomaisuudeksemme.

Vasta 1950-luvun lopulla saapui meidänkin maahamme uusi muoti, jossa melodialla ei ollut oikeastaan mitään roolia, vaan kaiken ytimessä oli simppeli jytke ja laulun sijasta kuultiin jonkinlaista karjuntaa ja nähtiin solistin poukkoilevan mikkinsä edessä tai kitaransa kanssa ikään kuin hän olisi seksiaktia yrittelemässä.

Se oli muuan kääntöpiste, joka muutti koko länsimaisen kulttuurin ilmeen.

Nuorison saapuminen näyttämölle ilman muuta yhteiskunnan merkittävimmäksi ryhmäksi korotettuna oli uutta ja nyt ilmeni, että se aikoi erottautua myös, ja aivan erityisesti musiikillaan, tai jollakin, jota se nimitti musiikikseen.

Ensimmäisen kerran keskustelimme kaverien kanssa rock and rollista suunnilleen vuonna 1958 ja muistan, että pelasimme silloin potkupalloa. Naapurin pojat olivat saaneet ihan oikean nahkakuulan, joka pumpattiin kovaksi ja jota sitten potkittiin. Ihan hauskaahan sekin leikki oli.

Matka 1960-luvulta 2020-luvulle ei ole kovinkaan pitkä, aikakaan nuorisomusiikissa. Etäisyys, sanokaamme nyt 1970-luvun ja 1950-luvun alun välillä on jo paljon pitempi. Nuo vuosikymmenet on tässä käsitettävä symbolisoimassa omia merkittäviksi koettuja ilmiöitään.

Nyt olemme sitten tilanteessa, jossa kuulemma suuri osa nuorisoa ei voi mennä uimaan siitä syystä, että sen olisi otettava kuulokkeet pois korvistaan.

En tiedä, pitääkö asia oikeasti paikkansa ja jos pitää, syntyy varmasti ennen pitkää uinnin kestäviä kuulokkeita. Asian ydin on joka tapauksessa siinä, että uusi musiikin laji, joka kokonaan poikkeaa sodanedellisestä, on aiheuttanut laajaa riippuvuutta ja suorastaan addiktiota.

Suurella osalla nuorisoa on aina kuulokkeet tai napit korvissaan, eikä se koskaan irtaudu siitä melun lajista, jota yhä kutsutaan musiikiksi, vaikka sen sukulaisuus esimerkiksi klassiseen musiikkiin on hyvin kaukainen.

Mutta millaista se oli, kun tuo uudenlainen musiikki tuli Suomeen?

No, setäpä kertoo nyt tässä omia muistelmiaan. Monella muulla ne varmasti ovat aivan toisenlaisia ja olisi hauska kuulla niitäkin.

Mutta tässä nyt jotakin siitä, mitä itse muistan:

 

lauantai 20. helmikuuta 2016

Rokkaa ja roiku

 

Rock’n roll ja apinoiden planeetta

 

Muistan hyvin, kun ensimmäiset uutiset rock and rollista tulivat. Yhä uudelleen tapahtui maailmalla kummallisia ilmiöitä. Nuoret, joka kuuntelivat tätä musiikkia, villiintyivät ja särkivät paikkoja, huonekalut pantiin päreiksi ja nuoret huusivat hullun lailla. Tytöt tulivat hulluiksi ja pyörtyivät massoittain. Asia kuulosti normaalista kymmenvuotiaasta uskomattomalta ja arvoitukselliselta.

Vanhemmiten pystyy jo ymmärtämään, että kyse oli jonkinlaisesta orgastisesta hysteriasta, jollaisia on maailmassa ennenkin sattunut suurten aatteellisten, esimerkiksi uskonnollisten kokousten yhteydessä. Nyt ei kuitenkaan ollut näkyvissä mitään aatetta, joten oli lähdettävä siitä, että pelkkä musiikki oli syynä tähän kummalliseen käytökseen. Toinen mahdollisuus oli teeskentely, jos kerran Amerikassa jotkut esikuvallisen ihailtavina pidetyt henkilöt olivat tehneet jotakin, oli monien mielestä asianmukaista ja jopa välttämätöntä ehdottomasti tehdä aivan samoin.

Niin tapahtuikin. Kun Rokkia esitettiin vanhalla mantereella, toistuivat täsmälleen samat ilmiöt. Hysteerisinä kirkuvat tytöt pyörtyivät ja pojat särkivät paikkoja. Niinpä moiset esityksen haluttiin monessa paikassa kieltää, mikä tietenkin lisäsi huimasti niiden kiinnostavuutta ja tehoa. Kunnes sitten päivänä muutamana huomattiin, ettei kukaan pyörtynyt eikä särkenyt paikkoja. Ilmeisesti ei myöskään tunnettu tähän tarvetta, vaikka musiikki ja esittäjät olivat aivan samoja kuin ennenkin.

Rokki oli arvoituksellista ja sana piti ainakin yrittää kääntää, jotta voitaisiin ymmärtää, mistä oli kyse. Muistan yhden käännöksen olleen ”ketkuta ja jyrää”, mikä oli aika vaikeatajuista. Ketkuttaminen voitiin kyllä havaita niistä filminpätkistä, joita elokuvien alkukatsauksissa esitettiin, mutta mitä ihmettä olikaan jyrääminen?

Kyllä sekin selvisi. Kyseessä todella oli maassa kieriminen. Käytiin siis pitkälleen ja pyöriskeltiin ympäri. Miksi näin tehtiin, lienee kaikille ollut hieman epäselvää, mutta niinhän oli kaikki muukin tähän asiaan kuuluva. Niin tehtiin, koska niin piti tehdä. Jos oli kiljuttava, niin kiljuttiin, jos piti särkeä tuoleja, niin kyllähän sekin järjestyi. Ei se sen kummempaa ollut. Porukkaan mukaan päästiin tietyllä käytöksellä ja sieltä pysyttiin poissa, ellei tehty kuten muutkin. Nuorisopiireissä tämä on aina tehonnut kuin taikuus.

No muodit nyt ovat muoteja. Rokki jäi jostakin kummallisesta syystä elämään ja selityksiä asialle on riittänyt. Erityisesti sellaiseksi on hyväksytty nuorison kapina. Siis mikä kapina, miksi ja mitä vastaan? Millä tarkoituksella ja millä seurauksella kapinoitiin ja mitä vastaan erityisesti? Kenelläkään ei ollut järkeviä vastauksia. Tosiasiahan oli, että juuri nyt, 1950-luvulla nuorisoa hemmoteltiin enemmän kuin koskaan eivätkä sen olot olleet koskaan yhtä hyvät. Mikä kapinoinnin aihe tämäkin oli?

Nuorison kapinan symboliksi nousi James Dean, joka ei tietääkseni koskaan esittänyt mitään kapinaohjelmaksi laskettavaa asiaa tai muutakaan aatetta. Ainoa asia, millä hän lyhyen filmiuransa aikana nousi pinnalle oli likinäköisyydelle tyypillinen poissaoleva ilme ja puberteettinen hälläväliä-imago, mihin ei siis liittynyt esimerkiksi minkäänlaista älyllistä elementtiä.

Yhdessä uudenlainen musiikki ja nuorisomuoti joka tapauksessa alkoivat luoda niin sanottua nuorisokulttuuria, jossa pian pyörivät miljardien dollarien panokset ja etenkin tuotokset. Show-business on tunnetusti panos-tuotossuhteeltaan vailla vertaa. Puhtaimmassa muodossaan pelkkä ihmisen asettuminen yleisön katsottavaksi riittää, ja sillä voidaan rahastaa paljon. Armi ja Gil toimivat joskus näyttelyesineinä ja istuivat Suomea kiertävässä autossa, jonne myytiin pääsylippuja. En muista kuulleeni, että asiakkaat olisivat valittaneet. Rocktähtien kohdalla rahastus nousi korkeisiin potensseihin.

Päinvastoin kuin kerran kymmenkesäisenä arvelin, rokki ei lopahtanutkaan omaan naurettavuuteensa. Se on päinvastoin monistanut itseään geometrisessa sarjassa ja yhä uudet suuntaukset, joiden kannattajat ovat pitäneet kaikkia muita vihollisinaan tai sitten muuten vain epattoina ja tylsimyksinä, ovat putkahtaneet rikastuttamaan yhä uusien nuorisosukupolvien elämää, useinhan ne näyttävät muodostavan sen pääasiallisen sisällön.

Tämä ilmiö on nykyään niin itsestään selvästi osa ns. sivistynyttä maailmaamme, että tuskin muistamme, miten sitä syystäkin hämmästeltiin kuin se syntyi. Siinä vaiheessa se kyllä olikin erilainen. Samaan aikaan voitiin havaita muitakin muoteja, jotka kulovalkean tavoin levisivät ympäri maailmaa hävitäkseen taas sen siliän tien johonkin tuntemattomaan avaruuden kolkkaan.

Muistan esimerkiksi sen, miten jonakin 1950-luvun loppuvuonna kirjoitettiin lehdissä, että hakaristejä oli ilmestynyt sinne tänne ympäri Eurooppaa ja pian muuallekin maailmaan. Mikä salaperäinen taho mahtoi piirrellä tätä hirveää symbolia ja olisiko moisesta pitänyt rangaista? Sellaista kyseltiin ja joku pasifisti hätkähdytti maailmaa täräyttämällä, että moisesta rikoksesta olisi annettava kuolemantuomio!

No sepäs jo kuulosti joltakin. Hakaristin piirtäminen osoittautui hyvin helpoksi hommaksi ja ennen pitkää sellaisia ilmestyi jopa Sulkavan kirkonkylään, en nyt muista minne, mutta oli niitä. Asian johdosta yhteiskoulun rehtori Kenola nuhteli oppilaitoksensa nuorisoa, jonka ehkä syytäkin arveli olleen asialla ja leimasi sen typeräksi laumahenkisyydeksi.

Hänestä se, joka meni piirtelemään mitä tahansa julkiselle paikalle, todisti vain olevansa ääliö, joka apinoi sitä, mitä muut tekevät. Jos lehdissä kerrottaisiin, että joku oli piirtänyt eduskuntatalon seinään kananmunan kuvan, niin eiköhän kohta olisi tuolla Korholanmäen riihen seinässä kananmunan kuva?

Tässä Ilmari-vainaa oli hyvin todennäköisesti oikeassa. Eivät ne sen ajan hakaristit todistaneet sen kummallisemmasta asiasta kuin nekään tekstit, joissa luki ”Kilroy kävi täällä”. Vielä hölmömpiä olivat ne, jotka hakkasivat nimikirjaimensa Linnavuoren kallioseinämiin, jossa ne vielä vuosikymmenien kuluttua todistaisivat heidän älynlahjoistaan. Nuo jälkimmäiset kalliopiirrokset kunta kyllä jossakin vaiheessa siloitteli pois, eikä kukaan enää tiedä, ketkä nuorison edustajat siellä pyrkivät pätemään omalla tavallaan.

Mutta jokainen sukupolvi elää oman tarinansa. 1950- 60-luvuilla puhuttiin paljon laumakäyttäytymisestä ja sitä myös arvosteltiin ja jopa ylenkatsottiin.  Aikuisen mielestä kyseessä oli irrationaalinen ja infantiili taipumus, joka usein sai vahingollisia ja vaarallisiakin muotoja kuten silloin, kun lauman paine sai nuoret opettelemaan tupakoinnin, joka ajan mittaan oli tuottava sekä heille että yhteiskunnalle turmiollisia seurauksia.

Yhtä kaikki, kun ajattelemme, miten maailmamme on viimeisten vajaan sadan vuoden mittaan muuttunut, voimme todeta, että monia uutuuksia on ilmestynyt ja jotkut niistä näyttävät olevan suorastaan peruuntumattomia. Yksi niistä on nuorisokulttuuri, joka nyt, tullessaan mummoikään, alkaa saada groteskejakin muotoja.

Ei kannata ummistaa silmiään siltä, miten suuri muutos entiseen verrattuna tämäkin uusi ilmiö oli ja on hyvä miettiä, mitä niin se kuin muutkin villitykset todistavat tästä sukukunnasta, joka joskus halusi esiintyä mahtipontisesti ylevänä ainakin nyt muun luomakunnan edessä. Nyt olemme jo siirtyneet aikaan, jolloin asettuminen esimerkiksi apinoiden yläpuolelle herättäisi spontaania vastustusta.