Herrasmiehiä ja muita

 

Jaloutta ja alhaista mieltä

 

Henry Fielding, Tom Jones. (The History of Tom Jones, A Foundling, 1749). Suomentanut Olli Nuorto. WSOY 1959, 547 s.

 

Henry Fielding oli porvarillisen romaanin suuria uranuurtajia ja mainio satiirikko, joka teki myös pilkkaa aikansa tekohurskaista kollegoista, kuten Samuel Richardsonista, jonka teos ”Pamela eli palkittu hyve” edusti ajan falskimpaa romaaniperinnettä.

Fielding oli ammatiltaan tuomari ja tunsi kyllin hyvin ihmisluonnon taipuvaisuuden totuuden venyttämiseen ja suoranaiseen valehteluunkin silloin, kun olosuhteet siihen kehottivat tai olivat muuten suosiolliset.

Tom Jones on kauttaaltaan satiirinen kirja, jonka komeiden fraasien takaa pilkistää alastoin todellisuus, jota kirjoittaja ei tosiasiassa haluakaan peitellä.

Romaanissa keskeisiin teemoihin kuuluvat hieno syntyperä ja varallisuus. Normaalisti ne liittyivät aina toisiinsa, sillä tuohon aikaan rikkaus merkitsi perittyä rikkautta. Perimysasioissa taas perheiden naimaikäiset tyttäret olivat se keskeinen resurssi, jota vanhemmat halusivat kaikin mokomin hyödyntää.

Tyttöjen omaa mielipidettä ei välttämättä kysytty ja mikäli se sattuikin olemaan hyvälle naimakaupalle epäsuotuisa, odotettiin lapsen joka tapauksessa tottelevan vanhempiaan ja tekevän heille mieliksi.

Rakkaus, suuri ja suorastaan kaikkea muuta suurempi romanttinen tunne, jonka suuren ajan ajatellaan yleensä olleen vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen, oli myös 1700-luvulla arvossaan kaikesta aikakauden rationaalisuuden palvonnasta huolimatta. Neitojen ja ylkämiesten, etenkin hylättyjen, tunne-elämä nousi arvoon arvaamattomaan.

Näin on tässäkin kirjassa, jossa rakkaudella on aivan keskeinen rooli. Nuoren Tomin kohdalla rakkaus on sekä ihanteellista, neitseellisen perijättäreen kohdistuvaa, että lihallista, mihin luonto häntä vetää ja yhä uudet naisihmiset viettelevät.

Itse asiassa juuri tuo ”tenhottarien” lumovoima on se, joka ajaa nuorukaista yhä uusiin seikkailuihin ja sitä myöten vaikeuksiin. Seksiseikkailut uhkaavat myös vaikuttaa sydämen valitun tunteisiin.

Seksin ohella kirja keskittyy ajan yhteiskunnan ilmiöihin. Rikkaat ja jalosukuiset ovat yleensä kaikkien ja erityisesti heille palveluksiaan myyvän väen kunnioittamia, mutta kunnioitus on riippuvaista vallasväen anteliaisuudesta ja saattaa syntyä ja hävitä silmänräpäyksessä, mikäli aineellinen perusta muuttuu.

Epärehellisyys on muuan kirjan läpikäyvä teema. Pahansuovaa panettelua ja vääriä todistuksia syydetään suurella innolla ja ihmisten kunniaa pyritään tahraamaan, mikä taas aiheuttaa vastatoimia.

Päivänpolitiikka on runsaasti kuvassa mukana, erityisesti Hannover-suvun pääsy valtaistuimelle ja Stuart-sukua edustavien jakobiittien yritys nousta uudelleen valtaistuimelle.

Yrjö-kuninkaita pidettiin Englannissa yleisesti vähälahjaisina ja huonoa englantia mongertavina ulkomaalaisina, joiden rinnalla Stuart-sukuinen kruununtavoittelija, ”Bonnie Prince Charlie” oli monelle parempi vaihtoehto.

Kirja sijoittuu aikaan, kun kruununtavoittelija oli ranskalaisten tuella noussut maihin Skotlannissa ja marssi kohti etelää. Ihmiset ottivat tietenkin häneen kantaa puolesta ja vastaan, mutta yllättävän kovaa kieltä käytti muuan kirjan keskushenkilöistä, karkeatapainen maalaisjunkkeri, joka suorastaan puhui ”hannoverilaisista rotista” ja ”syöpäläisistä”, jotka olivat asettuneet hoviin.

Junkkeri vihasi myös lordeja, jotka juonittelivat parlamentissa ja upseereita, jotka hänen verorahoillaan kukkoilivat komeissa uniformuissaan. Toki hänet joka tapauksessa kuvataan yksinkertaisena hahmona, jonka elämän pääsisältö oli ketunmetsästys.

Yhtä kaikki, eläintieteellisten termien käyttäminen kuninkaasta, joka sentään kirjan ilmestyessä oli maan hallitsija, tuntuu nykyajan ihmisestä hätkähdyttävältä. Olivatko tuon ajan ihmiset kyllin sivistyneitä ymmärtääkseen ilman muuta, etteivät romaanissa käytetyt sanat kontekstinsa ulkopuolella merkitse yhtään mitään.

Ne eivät siis tarkoita tekijän kannanottoa ja suorastaan majesteettirikosta, vaan ovat nimenomaan yhden romaanihenkilön puhetta. Nykyäänhän sen sijaan… No olkoon, kaikkihan me tiedämme.

Sivumennen sanoen kirjassa toistuu parikin kertaa sanapari ”vale ja vihapuhe”. Facebookia ja sensitiivisyyslukijoita ei silloin kuitenkaan ollut, joten vihapuhetta sai esittää ja esitettiin.

Toisen kerran, kirjailijan kuvatessa kelvottomia upseerilurjuksia, hän ehättää sanomaan, ettei lukijan suinkaan pidä luulla hänen tässä antavan todistusta koko Englannin maineikkaasta upseerikunnasta.

Tässä, kuten muuallakin, lukija haistaa heti kirjailijan monimielisen tyylin takaa hänen todellisen tarkoituksensa, joka mitä todennäköisimmin oli kuin olikin kuvata eräitä ilmiöitä, jotka jullisuudessa oli tapana sivuuttaa vaieten.

Kautta koko kirjan tekijä viljelee runsasta satiiria ja lukija saa päätellä, että hänen tarkoituksensa on kertoa jotakin päinvastaista kuin hän sanoo. Kun sankari ja muuan kukkea vallasnainen viettävät kertojen mukaan koko yön mitä säädyllisimmin keskustelemassa vakavista asioista, on lukijan pakko ymmärtää, että itse asiassa kyseessä olivat tuimat lemmenleikit.

Fieldingin satiiri myös tekohurskaita pappeja kohtaan on herkullista. Muuan lurjus on hurskasteleva pastori Thwackum, jonka nimikin muistuttaa ruoskan läimähdystä. Hänen intohimonsa on päästä pieksämään lapsia näiden kasvattamisen varjolla.

Suuria lurjuksia löytyy paitsi rappeutuneiden nurkkakirjurien, myös varsinaisten asianajajien joukosta. Itse asiassa niitä on kaikkialla ja todellisia jaloja hahmoja, joissa yhdistyy oikeassa suhteessa sekä arvokkuus, että anteeksiantavaisuus, on harvassa. Totuutta ja oikeutta väännellään mielin määrin ja rahalla pyritään vaikuttamaan kaikkeen, eikä yleensä turhaan.

Lukijan tyydytykseksi oikeus sentään voittaa ja valheiden ja kataluuksien loputtoman sotkut selviävät. Lukija kyllä saattaa jäädä ihmettelemään, kuinka kauan tämä idyllinen tilanne voi kestää noin matoisessa maailmassa.