Kirja hajoaa
Michel Houellebecq, Olemattomiin.
Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2024, 573 s.
Michel
Houellebecq on erinomainen kirjoittaja ja ansaitusti saanut paljon lokaa
niskoilleen siltä typerien ja omahyväisten ranskalaisten kerrostumalta, joka haluaa
tässä maailmassa olla aina tunnettua nuhteettomasta oikeinajattelustaan -comme
il faut.
Aikamme
ongelmiin kuuluu, että suuri ja sen mukaisesti tylsä enemmistö oli Beatlesista
ja Elvis Presleystä lähtien asettanut normit ja ottanut siten hoitaakseen
tehtävän, jota eettisesti ja esteettisesti epäonnistunut ja älyllisesti
rappeutunut sivistyneistö ei enää kyennyt täyttämään.
Tässäsitäoltiin.
Tästä alennustilasta saattoi seurata vain väkivaltainen ja surkea loppu
ajatteli Paul Raison (Järki), kirjan päähenkilö, jossa kohtaavat monet ajan
ilmiöt.
Tässä kirjassa
tuo loppu tulee Paulille itselleen, eikä se itse asiassa ole edes surkea, vaikka
50vuotiaan lähdössä tästä maailmasta onkin jotakin kammottavaa ja
väkivaltaista. Muutaman vuosikymmenen kuluttua asia olisi ollut selkeä ja
luonnollinen eikä ansainnut erityisempää huomiota.
Houellebecqin aiemmat
kirjat, kuten ”Serotoniini” (Vihavainen:
Haun houellebecq tulokset), joka mestarillisesti kuvasi ihmisen
eläimellistymistä ja ”Alistuminen”, jossa esitettiin Ranskan taantuminen
muhamettilaiseksi, olivat ennen muuta yhteiskunnallisia ja kävivät siekailematta
kiinni olennaisiin ongelmiin.
Sellaisista tämäkin
kirja aloittaa, mutta taantuu sitten kuvaamaan yhden keski-ikäisen virkamiehen
kuolemista syöpään, mikä paradoksaalisesti merkitsee hänelle uuden seksuaalisen
onnen aikaa. Ankarista hoidoista huolimatta seksi sen kuin paranee ja kymmenen
vuotta kylmillään ollut suhde roihuaa taas, vaikka potilaan suusta lähtee
raadonhaju.
Kuolemankuvaukset
kirjallisuudessa ovat sen jokapäiväistä leipää ja niissä on usein kammottavuutta,
joka vetoaa lukijan sensaationnälkään. Leo Tolstoi osui ytimeen luonnehtiessaan
kuvaamaansa ”Ivan Iljitšin kuolemaa” asiaksi, joka oli kaikkein tavallisin ja siksi
kaikkein kammottavin.
Mutta Paul Raisonin
lähtöpuuhat ovat paljon miellyttävämmät ja morfiini antaa loppuvaiheessa vielä
hyvää oloa seksin ohella. Mikäli tragediasta voi puhua, se liittyy vain elämän
rajallisuuteen.
Paul ei myöskään
kuole terveenä, asia, jolle typerät nulkit naureskelevat, kun eivät siitä
mitään ymmärrä.
Hänen isänsä
kuolema on vielä paljon pahempi, tämä makaa neliraajahalvauksen lyömänä
vuoteessaan ja kommunikoi vain silmiään räpäyttelemällä. Onhan siinä kohtaloa
kylliksi verrattuna sydänsairaiden jopa huomaamattomaan lähtöön.
Mutta onko tuo
halvauskaan lopulta niin paha kohtalo? Tässä tapauksessa omaisten huolenpito
jatkuu koko ajan. Itse asiassa vaarana on eutanasia, jolta tuo rakas omainen
pelastetaan suorastaan väkivalloin.
Epäilemättä
yhden henkilön kuolema syövän kourissa on aina kuvauksen väärtti, mutta kiusallista
on, että kirjassa niin monet teemat jäävät kesken käsittelyn, kuten elämässä
toki yleensäkin käy, ei sikäli
Ranska on ilmeisen
peruuttamattomasti rappiolla ja tietyt alueet, kuten Calais´n pohjoispuoli ovat
surkeita niin työllisyyden kuin terveydenhoidon kannalta. Kirjoittaja nostaa jo
itsestäänselvyytenä Aasian maailman dynaamiseksi keskukseksi, jonka ulkopuolella
ollaan sitten enemmän tai vähemmän takapajuisia. Ranskassa on sentään ainakin vielä
paremmin kuin Nigeriassa tai Venezuelasa -molemmat luonnonrikkauksien
kasautumia.
Uskonnollisuuden
suhteen sen puuttuminen laicité on yhä selkeämpi normi ja kun yksi
henkilöistä on katolinen, asia muistetaan yhä uudelleen mainita. Hän on omituinen.
Sen sijaan
erilaiset synkretistiset opit rehottavat yhteiskunnan ylimmilläkin portailla ja
niistä tulee esille eritysesti wiccalaisuus, joka uskoo noituuteen ja viettää
omia sapattejaan. Satanismi pentagrammeineen on myös sen salaseuran diskurssin
perustana, joka saa maailman sekaisin suorittamalla nimettömiä hyökkäyksiä.
Hyökkäysten
kohteena ovat muun muassa laivat, joita tuhotaan peräti torpedoilla, minkä
luulisi paljastavan tekijän välittömästi, mutta myös tanskalainen
hedelmöittämisklinikka. Asialla taitavatkin olla ne tahot, joiden mielestä koko
ihmissuku on tuhottava. Sellaisiahan todella on olemassa.
Ihmissuvun
tuhoutuminen ainakin Ranskassa näyttää olevan hyvässä vauhdissa. Syntyvyys on
romahtanut, heteroseksi on lakannut kiinnostamasta kovin monia. Mikäli
siirtolaisuus lopetetaan, maa kaiketi romahtaa.
Salaperäinen
taho iskee kiinalaisiin konttilaivoihin, tanskalaiseen spermapankkiin ja
maahanmuuttajia salakuljettavaan laivaan. Samaan aikaan ovat menossa Ranskan presidentinvaalit
ja koko maailman valtiojohto kunnioittaa marttyyrien muistoa paikalle tuodun
lentotukialuksen kannella.
Onko Paul Raisonin
agonia vertauskuva koko Ranskan ja ehkäpä peräti ihmiskunnan kohtalosta?
Prosessissa on sen kohtalokkuudesta huolimatta tiettyä miellyttävyyttä, mutta kaikki
on hedelmätöntä.
Kiihottavuudesta ei synny enää mitään. Mutta
jotakin pitäisi ehdottomasi tehdä hinnalla millä hyvänsä. Muuan luku alkaa
1800-luvun kuuluisan anarkistin, Sergei Netšajevin fanaattisella uskontunnustuksella,
jonka mukaan kaikki se, mikä edistää vallankumousta on hyvää, ilman poikkeusta.
Noiden tunnusten
mukaan eläviä häikäilemättömiä ihmiskunnan vihollisia on nyt ihan oikeastikin olemassa
ja niiden tavoitteen on tuhota ihmiskunta, vastoin globaalin bisneksen
intressejä. Juuri sehän se tuottaa siirtolaisia pohjoiseen ja pyrkii
loputtomaan talouskasvuun.
Kaiketi nuo
tahot toimivat juuri saatanan nimissä. Mitä ne seuraavaksi tekevät? Pääsevätkö
ne lopulta tavoitteeseensa tai edes lähelle sitä? Jonkun Unabomberin touhuthan
jäivät näpertelyksi, mutta nyt voidaan tunkeutua tietoverkkoihin.
Kirjoittaja
katkaisee nämä kehityskulut ja siirtyy Paulin (vai Raisonin?) kuoleman
kuvaamiseen. Se on ainakin väistämätön prosessi. Mutta tuskinpa oli
päähenkilöiden vallassa muuttaa asioita, arvellaan kirjan lopussa. Mitä sen
sijaan olisi voitu tehdä?
Olisimme
tarvinneen suloisia valheita, arvelee pian leskeksi jäävä Raisonin puoliso, jonka
nimi on Prudence. Hän uskoo sielunvaellukseen.
Psykologisesti seksistä nauttiminen perustuu irti päästämiseen. Antautumiseen ruumiillisille haluille ja reaktioille. Nimenomaan tämä on nykyään kielletty. Naiset eivät saa antautua ja tulla otetuksi vaan heidän pitää olla aktiivisia ja haluta itse. Miehet pidättelevät koska pelkäävät, että heiltä paljastuu taipumuksia, joita pidetään iljettävinä tai peräti rikollisina. Kuoleman läheisyys vapauttaa normeista, koska ne perustuvat tulevaisuuden diskonttaamiseen. Tulet ulos suljetuksi, et saa työpaikkaa tms.
VastaaPoistaSeksuaalikielteisyys oli tässä mielessä helpompaa, koska jokseenkin kategorinen häveliäisyys teki itsekullekin selväksi että jokaisella - aivan jokaikisellä - on jonkinlaisia perversioita, jotka varmasti loukkaavat ainakin jotakuta. Nyt tilalle tarjotaan tervettä ja avointa seksuaalisuutta, josta keskustellaan terapeuttisessa hengessä. Ja joka ei kiihota ketään muuten kuin fyysisenä hankausliikkeenä oikeisiin paikkoihin. Sikäli kuin sekään on aina sallittu. Seksi tapahtuu päässä ja terapeutti kertoo miten sen kuuluu tapahtua.
Niinkin arkinen asia, kuin kuoleminen, on monasti tabu. Vaikka se koskettaa kaikkia, ennemmin tai myöhemmin.
VastaaPoistaElävälle olennolle, olemisen loppuminen on toki oudolta tuntuva asia.
Nythän kotimaammekin väestöennusteessa iloitaan siitä että maamme väkiluvu kasvaa maahanmuuton ansiosta jopa miljoonalla.
VastaaPoistaMiksi sen muuten pitää kasvaa ja kasvaa?
Eikö se olisi hyvä asia jos se vähenisi? Se ekologia nyt?
Uhrataanko koko maa sen vuoksi että maahan tarvitaan vanhuusväestön hoitajia?
Onko takeita että tänne muuttavat todella haluvat olla pesemässä meidän takapuoliamme?
Kun meillä on kolme miljoonaa vanhaa ihmistä ja miljoona muun kielistä heidän hoitajinaan, sittenkö kaikki on hyvin, EK kiittää, vasemmisto kiittää, kokoomus kiittää?
Totta kai vanhukset, tämän maan rakentaneet, pitää hoitaa ja hyvin. Mutta tämä tarjottu ei voi olla ainoa ratkaisu.
kerta rytinä
> ”Eikö se olisi hyvä asia jos se vähenisi? Se ekologia nyt?”
PoistaJuu, olet ihan oikeassa.
> ”Miksi sen muuten pitää kasvaa ja kasvaa?”
Siksi, että tämän meidän oma porukkamme elää nykyään niin pahuksen vanhoiksi, eikä ymmärrä kuolla aikanaan. Näiden vanhusten hyysäämiseen menevät viimeisetkin yhteiskuntamme varat.
> ”Uhrataanko koko maa sen vuoksi että maahan tarvitaan vanhuusväestön hoitajia?”
Jep. Sitä kutsutaan humanismiksi. Erityisesti jos ei ajatella kaikkia seurauksia.
> ”Mutta tämä tarjottu ei voi olla ainoa ratkaisu.”
No, mikäs se sinun ratkaisusi sitten on? Olen kuitenkin samaa mieltä perusasiasta: pirullinen ja ärsyttävä ongelma.
Jos meillä on virkeitä ja iäkkäitä vanhuksia, niin eikö heitä pitäisi vokotella jäämään työelämään tai kanssaihmisten auttajiksi? Jos taasen meillä on dementoituneita ja iäkkäitä vanhuksia, niin meillä on kusinen ongelma käsissämme; vähän ikävältä tuntuisi päästää heitä ennenaikaiseen kuoleman lepoon.
Jos taasen voisimme saada virkeitä ja osaavia maahantulijoita järjestämään ongelman pois häiritsemästä, niin mikä ettei.
> ”haluvat olla pesemässä meidän takapuoliamme?”
Jep, tämähän se ongelman ydin juuri on. Hyvä jos tulevat ja auttava, muutoin pysykööt pois. Vaan miten valitset?
Ratkaisevaa on, mikä osuus tänne tulijoista on heti ja siitä eteenpäin ikuisesti yhteiskunnan elätettävänä. Usein ylisukupolvisesti (vrt. Ruotsi ja muut maat, joilla tästä on jo pitkä kokemus).
PoistaTässä mielessä hallituksen tavoite fokusoida maahanmuuttoa niin, että tulijat ovat Filippiineiltä, Intiasta, Vietnamista ja Brasiliasta, on hyvä. Lähtökulttuurien kyky sopeutua pohjoismaiseen yhteiskuntaan on se aivan ratkaiseva tekijä.
Vastaavasti ei ole mitään järkeä ottaa tänne porukkaa maista, joiden kultturinen etäisyys pohjoimaiseen menoon on maksimaalinen ja joiden integroitumien tänne on kokemusperäisesti kaikkein huonointa. Emme kaipaa tänne valtion rahalla maksettavaa rinnakkaisyhteiskuntaa. Sitä tämä(kään) maa ei kestä.
Kolmas seikka, jota olen joskus miettinyt, on, onko Japanin tiukka maahanmuuttopolitiikkaa sittenkin oikea, vaikka myös Japani vanhenee hyvin nopeasti. Taustalla tässä on ajatus siitä, että digitalisaatio ja erityisesti tekoäly saattavat johtaa siihen, että porukka ei tarvita edes nykyistä määrää. Helppo rasti tämäkään ei kuitenkaan ole.
Sanassa sanotaan: ihmisen elinpäivät ovat 70 vuotta. Siinä ratkaisu. 80: neenkin olisi varaa.
Poista> ”Kolmas seikka, jota olen joskus miettinyt, on, onko Japanin tiukka maahanmuuttopolitiikkaa sittenkin oikea, vaikka myös Japani vanhenee hyvin nopeasti.”
PoistaJapanissa tilanne tosiaan on aika karu, omaa maatamme vaikeampi. Vuonna 2024 Japanissa kirjattiin hieman yli 350 000 syntynyttä vuoden ensimmäisellä puoliskolla, mikä on 5,7 prosenttia vähemmän kuin vastaavana ajanjaksona vuonna 2023. Japanin hedelmällisyysluku eli keskimääräinen lapsiluku naista kohti on nyt noin 1,2, mikä on paljon alle 2,1:n, jota tarvitaan vakaaseen väestömäärään.
Mutta mitä tehdä, kun kulttuuriset tekijät, kuten korkeat elinkustannukset ja urapaineet vaikeuttavat kuitenkin monien avioitumista ja lasten hankkimista? Tämähän on meidänkin maamme ongelma. Tässä taannoin oli Hesarissa juttu, jossa kerrottiin nuorten siirtävän perheen perustamista yli kolmekymppiseksi.
Äkkiä tarkastellen on vaikea keksiä ongelmaan pikaista paranemista suomalaisten omin toimin. Siis muuta kuin se, että jatketaan nykyistä linjaa, eli tuodaan nuoria ammattilaisia ulkomailta. Jos ne nyt tähän kolkkoon pimeään maahan suostuvat tulemaan.
Mainittiin aiempana teoksena dystopia Ranskan islamisoitumisesta ...
VastaaPoistaMainio on Staffan Bruunin romaani Ajatolla Veikko. Kirjassa Suomi vajoaa muhamettilaisuuteen, presidentti Esko Aho on voimaton, mutta vastarintaliike nousee. Huumoria ja kauhistusta, helppolukuinen.
En ole sitä näkemässä, mutta Suomelle voi käydä, kuin Eteleä-Afrikalle.
VastaaPoistaApartheid epäonnistuu?
Poista