Extra ecclesiam nulla spes salutis

 

Pyhä liitto vai kasarmi?

 

Antti Kujala, Kuin veljet keskenään. Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi 1944-1991. Minerv 2024, 485 s.

 

Antti Kujala (ks. Vihavainen: Haun antti kujala tulokset) on ahkera ja monipuolinen historioitsija, jonka monet kirjat ovat saaneet paljon vähemmän julkisuutta, kuin ne ansaitsisivat.

Viittaan tässä nyt erityisesti hänen suomettumiskirjaansa (Neukkujen taskussa, 2015).  Se oli kaiketi liian tasapainoinen ja kiihkoton esitys voidakseen saada journalistit innostumaan ja hehkuttamaan tutkimuksen saavuttamaa uutta tasoa. Monesta muustakin kirjasta voisi sanoa samaa.

Mikäli tutkija tekee työnsä säntillisesti ja ottaa huomioon kaikki tiedossaan olevat lähteet eikä anna ennakkokäsitystensä ohjata itseään, syntyy hyvää tutkimusta, joka ei kuitenkaan todennäköisesti ole niin sanotusti seksikästä. Niinpä kirjoittajan potretti tuskin pääsee komeilemaan iltapäivälehtien sivuilla, jonne sitä vastoin yhä uudelleen pääsee heppoisia helppoheikkejä.

Itä-Euroopan niin sanottujen kansandemokratioiden käsitteleminen yhtenä kokonaisuutena tai ainakin rinnakkain ei ole hullumpi idea. Siinähän sitten voidaan todeta, millaisia eroja niillä ja niiden asemalla ja politiikalla oli toisiinsa verrattuna.

 Lisäksi Kujala on ottanut mukaan varsin laajasti myös Suomen, joka toki oli eri asemassa kuin nuo muut, mutta jonka vertaaminen niihin on ilman muuta asiallinen lähtökohta.

Itä-Euroopan maiden ja Suomen ohella käsitellään kirjassa koko ajan laajasti myös Neuvostoliiton kehitystä. Sen tunteminen onkin välttämätöntä kokonaiskuvan ymmärtämiseksi.

Venäjän taitoisena ja myös Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa monesta näkökulmasta tutkineena Kujalalla on hyvät edellytykset ymmärtää kuvaamiansa kehityskulkuja. Itä-Euroopan niin sanotut kansandemokratiat eivät tosiaankaan muodostaneen blokkia. Seurakunta oli sekalainen.

Tutkimus on jo muutaman vuosikymmenen ajan perääntynyt siitä ajatuksesta, että tuo yhteisö, jonka näkyvinä tunnuksia olivat Varsovan liiton ja SEV:in tapaiset organisaatiot, olisi ollut määrätietoisen suunnitelman tulos.

Ei myöskään pidä paikkaansa, että tuo yhteisö olisi toiminut yksinkertaisesti Moskovan alaisena, vaikka siihen olisi hyvää halua voinutkin olla. Moskovan resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet itsevaltaisen käskijän rooliin ja paikalliset johtajat hyödynsivät asiaa parhaansa mukaan.

Kaiken taustalla oli toisaalta Neuvostoliiton ja toisaalta noiden toisten maiden rooli tai roolit toisessa maailmansodassa. Kuten tunnettua, niissä oli jännitteitä riittämiin.

Ideologia oli toinen ja erittäin tärkeä tekijä yhteisön liimana ja oikeuttajana. Puna-armeija (vuodesta 1946 Neuvostoarmeija) oli tietenkin vielä yksi välttämätön tukipylväs koko rakennelman alla.

Ideologiaa on nykyään usein opittu vähättelemään ja pidetty sitä vain ohuena savuverhona alastoman voimapolitiikan päällä. Todellisuudessa kyse oli tämän tulkinnan mukaan ikuisen Venäjän perinteisestä ja sen olemukseen kuuluvasta valtapyrkimyksestä, joka oli vain napannut käyttöönsä löytämänsä aseen, joka täydensi tykkien ja panssarien voimaa.

Kujala ei hyväksy tällaista, historiaan varsin leväperäisesti suhtautuvaa lähtökohtaa ja huomauttaa, että 70-vuotisen neuvostokauden jättäminen huomiotta ei ole kohtuullista.

Kuitenkin Kujala kiinnittää ideologiaan ja sen merkitykseen yllättävän vähän huomiota, mikä ilmenee siinä, ettei hän selosta, mitä neuvostoideologia oikeastaan väitti maailmasta ja historiasta ja toisaalta Neuvostoliiton ja toisaalta kansandemokratioiden ja kapitalististen maiden roolista siinä. Myös ideologinen riita Kiinan kanssa jää avaamatta.

Reaalipolitiikka epäilemättä määräsi tosiasiassa Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden välisiä suhteita enemmän kuin mikään muu. Niinhän se määräsi myös 1500-1600-lukujen uskonsotien asetelmia ja tavoitteita.

Kuitenkin sekä uskonsodissa että 1900-luvun jälkipuoliskon politiikassa myös ideologisella aspektilla oli suuri ja jopa erittäin suuri merkitys. Neuvostoliiton politiikka ei ollut pelkkää voimapolitiikkaa, vaan nimenomaan ideologista voimapolitiikkaa, jossa motivoitiin omia näkökohtia pyhillä päämäärillä, joiden nimeen sopi valehdellakin miten paljon tahansa.

Valehteleminen ei toki kuulu ainoastaan ideologiseen periaatepolitiikkaan, kuten joka päivä voimme havaita, mutta keskenään ne kuuluvat hyvin luontevasti yhteen. Totalitarismin suosima ja tuottama orwellilainen kaksoisajattelu on myös totaalisen valheen ideaalinen kasvupohja, jossa ideologia kukoistaa.

Kujala esittää Itä-Euroopan maiden historiallisen kehityksen melko yksityiskohtaisesti ja mukana on ainakin minulle ennen tuntemattomia asioita erityisesti DDR:n kehityksestä ja sen ongelmista, jotka vielä sangen myöhäisessä vaiheessa saivat veljeskansandemokratioiden johtomiehet ajattelemaan aseellisen väliintulon mahdollisuutta vuoden 1968 Tšekkoslovakian tapaan.

Historiaa ei ole ennalta määrätty ja tämä koskee myös ns. sosialistisia maita. Suurempi sotilaallinen konflikti olisi kenties voinut lykätä järjestelmän kuolinkouristuksia ja samalla tehdä niistä todella väkivaltaisia. Hämmästyttävän kivuttomasti tapahtunut siirtyminen pois sosialismista ei ollut itsestäänselvyys kenellekään.

Luulen, että itse kullakin on tästä kirjasta paljon oppimista sikäli kuin asia koskee Itä-Euroopan maiden, Neuvostoliiton ja jopa Suomenkin historiaa. Nähdäkseni Kujala on tarkoin päivittänyt tutkimustilanteen ja tuntee monipuolisesti kansainvälistä tutkimusta.

En kuitenkaan osaa olla haikailematta sellaisen lähestymistavan perään, jossa Varsovan liittoa tarkasteltaisiin eräänlaisena uutena Pyhänä liittona tai oikeastaan sitä vielä paljon ideologisempana liittona, jonka oikeuttamisessa uudella sekulaarisella teologialla oli keskeinen rooli.

Itse asiassa se lienee ollut vielä paljon merkittävämpi kuin esimerkiksi 1600-luvun Katolisella liigalla. Neuvostoliiton nojautumista ideologiseen supertieteeseen, marxismi-leninismiin voisi ehkä verrata sellaiseen unioniin, jossa jesuiittaveljeskunnalla olisi ollut määräävä asema.

Kujala ottaa kyllä esille sen, miten Hruštšov haastoi Yhdysvallat ja koko kapitalistisen maailman ja lupasi ohittaa ne muutamassa vuodessa. Sen sijaan hän ei selosta NKP:n 22. edustajakokouksen tekemää juhlallista julistusta, jonka mukaan Neuvostoliitossa siirryttäisiin kommunistiseen järjestelmään vuoteen 1980 mennessä.

On totta, että tätä dogmia jouduttiin muuttamaan jo 1960-luvulla ja ottamaan sen sijaan käyttöön tarkoin määritelty käsite Kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset). Kommunismin rakentamista Neuvostoliitto joka tapauksessa piti ohjelmansa keskeisenä kohtana aina luhistumiseensa asti.

Itä-Euroopan maiden ideologinen status oli hyvin merkittävästi vaatimattomampi: ne olivat sitoutuneet rakentamaan vasta sosialismia ja sitten myöhemmin kehittynyttä sosialismia, jollainen Neuvostoliitossa jo vallitsi.

Kujala selostaa kyllä muun muassa Neuvostoliito ja DDR:n ideologisia kahnauksia sen takia, että jälkimmäinen julkesi esittää omia käsityksiään sosialismista. Selostuksessa ei kuitenkaan avata tuon asian varsinaista sisältöä, vaan käsitellään sitä vain valtapoliittisena asiana.

Elämme nyt uutta ideologioiden nousun aikaa. Sen ymmärtämiseksi meidän kannattaisi ottaa vakavasti myös sellaisten ideologioiden historia, jotka aikanaan maineettomasti romahtivat. Niin on historiassa aina käynyt ideologioille ja eiköhän niin mahtane käydä myös monille niille nykyajan näkemyksille, joita nyt kohdellaan niin itsestään selvinä.

Mitä Kujalan kirjaan tulee, sen ansiot ovat, kuten sanottu, pikemmin valtapolitiikan ja sen taloudellisten ja sotilaallisten muutosten analysoinnissa, kuin ideologian käsittelemisessä.

Näitä asioita käsittelevät eivät voi ohittaa tätä kirjaa.