Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle kehittynyt sosialismi. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle kehittynyt sosialismi. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 16. heinäkuuta 2024

Silloin kaikki oli toisin

 

Totalitarismi kaiken takana

 

Vuonna 1972 löin Valeri Zintšenkon kanssa vetoa siitä, eletäänkö Neuvostoliitossa vuonna 2000 kommunistisessa yhteiskunnassa.

Valeri oli neuvostoihminen. Sukunimen perusteella hän oli ukrainalainen, mutta tietenkin puhui venäjää kuten kaikki muutkin ja oli lähtöisin jostakin Keski-Aasian tasavallasta, muistaakseni peräti Turkmenistanista, mutta eihän sillä ollut väliä.

Käsitettä kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ei vielä ollut keksitty, mutta neuvostoihminen (ks. Vihavainen: Haun neuvostoihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli kyllä todellisuutta. Hänelle oli kansallisuus yhdentekevä asia, mutta uuden ja tulevan yhteiskunnan reaaliat sitäkin tärkeämpiä.

Tämä oli sitä aikaa, kun Neuvostoliiton talouden ja siis myös elintason katsottiin ennen pitkää ohittavan useat länsimaat (ks. Vihavainen: Haun macmillan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja niin Urho Kekkonen kuin Harold Macmillan pohtivat, miten silloin vastattaisiin sen ideologiseen haasteeseen.

Juuri samaisena syksynä vuonna 1972 tosin tapahtui, että ilmaisen leivän rajaton antaminen opiskelijaruokalassa loppui ja valtava kampanja leivän säästämiseksi (älkää syöttäkö niitä sikojanne leivällä!) kävi kautta koko laajan neuvostojen maan.

Se oli taas yksi osoitus siitä, ettei kaikki vain mitenkään suostunut menemään suunnitelmien mukaan, ei vaikka Neuvostoliitto oli maailman suurin ja mahtavin maa ja vielä tieteellisesti hallittu ja väkiluvultaankin isoin, mikäli nyt otettiin lukuun vain vakavasti otettavat maat.

Se oli kirjoitus seinällä, mutta eiväthän ihmiset, jotka uskovat, osaa lukea ja vaikka osaisivat, eivät halua.

Valeri siis uskoi, että tulossa on se kommunistinen yhtyeiskunta (Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), joka oli juhlallisesti luvattu NKP:n III puolueohjelmassa.

Valeri ei ollut uskossaan yksin ja vaikutti asiastaan varmalta. Tuohon aikaan sen uskon takana oli maailman eturivin tiede akatemioineen ja tekniikka avaruusihmeinenen. Näin asian ainakin vakuutettiin olevan (on nimittäin tiedettä, meinaan).

Minulla ei oikeastaan ollut mitään kunnon argumentteja omalle skeptiselle kannalleni ja ehkä siitä nyt en ihan satavarma ollutkaan. Miksi olisin ollut? eihän kukaan voi tulevaisuutta tuntea.

Joka tapauksessa olimme Valerin kanssa erimielisiä ihan rauhallisesti, ilman mitään riitaa tai tunteenpurkauksia, jollaisia olisi pidetty intellektuelleille sopimattominakin.

Usko kommunistisen yhteiskunnan tulemiseen hiipui tutkimusten mukaan Venäjällä (ja kenties hieman Suomessakin) 1970-luvun loppuun mennessä ja havaitsin itse saman ilmiön ystävieni keskuudessa. Olin sattunut joutumaan älykköseuraan, jossa systeemin arvosteleminen ja 1970-luvun alussa oli kaiken viisauden alku. Näkemykset kuitenkin kovenivat suuresti 1970-luvulla.

Kun totalitaariselle paskapuheelle (jerunda) tyydyttiin vain nauramaan 1970-luvun alussa, puhuttiin vuosikymmenen lopulla ja etenkin 1980-luvulla jo rosvokoplasta, joka piti kokonaista kansakuntaa ja itse asiassa useampiakin panttivankinaan.

Älyllisestä kritiikistä oli siirrytty avoimeen,  antikommunismiin, mikä oli jo siirtymistä ideologiaan kaikkine seuraamuksineen.

1980-luvulla kommunismin ideologia sai sitten jo pahan ja näkyvän vuodon, ikään kuin torpedo olisi osunut valtavaan taistelulaivaan. Toki voitiin aina puhua reaalisosialismista: tässä se on, mitä on mahdollista saada aikaan ja onhan se systeemi aina älykkäämpi ja humaanimpi (!) kuin kapitalismi ja sitä paitsi vahvempi.

Vasta 1990-luvulla ja itse asiassa tarkkaan ottaen vuoden 1991 kevään jälkeen koko hallinnon arvovalta vasta romahti täydellisesti ja äkillisesti. Oli kuin teräskolossi olisi kääntynyt äkkiä pystyyn ja vajonnut suurella kohinalla ja  ryskeellä meren syvyyksiin.

Neuvostoliitto hajosi ilman seremonioita Belovežskaja puštšan vaatimattomassa kokouksessa, joka symbolisesti pidetiin aarniometsässä, missä Euroopan viimeiset biisonit elävät. Eutoopan biisoni eli visentti (zubr)) tarkoittaa venäjässä myös viimeisiä ideologiaansa lukkiutuneita ihmisiä, fossiileja neuvostoajoilta. Zubrovkasta puhutaan jossakin sitten erikseen.

Niin vain hävisi yhtäkkiä ja jälkiä jättämättä ysi maailmanhistorian merkillisimmistä ja mahtavimmista utopioista. Normaali elämä saattoi alkaa.

Vai kuinka sininä oikein kävikään? Kun nyt katselee niitä lukemattomia yrityksiä selittää Venäjän erityisyyttä mongolivalloituksella ja Iivana Julmalla, ei voi kuin ihmetellä sitä sokeutta, joka estää katseen kohdistumista paljon läheisempään aikaan ja seitsemänkymmenen vuoden pituiseen totalitarismin valtakauteen.

Silloin kun tuo totalitaarinen systeemi oli pystyssä, osoitti suurta intellektuaalista rohkeutta ajatella sitä vain venäläisyyden ja venäläisen tradition jatkumona, vaikka se olikin vannonut olevansa totaalinen murros koko kulttuurissa. Näinhän sitten teki Richard Pipes ehkä merkittävimpänä kaikista.

Oliko se tuollainen murros vai ei? Lopahtiko koko uuden systeemin vaikutus noin vain itsekseen omaan mahdottomuuteensa ja sulivatko ideologiset lumiukot luonnon pakosta kohdatessaan läntisen konsumerismin ylivertaisuuden?

Totalitarismiin ei ole tehty tiliä Neuvostoliitossa, sanotaan. Tässä on vinha perä, mutta ei siihen ole kunnolla tilittäydytty lännessäkään. Ellei ymmärretä, että totalitarismi kuitenkin kaikitenkin merkitsi jyrkkää katkosta entiseen verrattuna, ei ymmärretä enempää kommunistista kuin nykyistäkään Venäjää.

Tässä tekee nyt mieli palauttaa mieleen erään tavattoman merkittävän aikalaistodistajan henkilö. Hän, Aleksandr Jakovlev, oli aikansa suuria symbolisia hahmoja, jonka teoksia olisi viimeinkin saatava myös suomeksi.

Mutta tässä nyt hiukan Jakovlevista ja totalitarismista:

 

tiistai 13. marraskuuta 2018

Harmaa eminenssi

 

Harmaa eminenssi

 

Richard Pipes, Alexander Yakovlev. The Man Whose Ideas Delivered Russia from Communism. NIU PRESS/De Kalb, 2016, 151 s.

 

Venäjän tutkimuksen Grand Old Man Richard Pipes on ilmeisesti viimeisenä työnään tehnyt pienen elämäkerran perestroikan arkkitehdista, Aleksandr Jakovlevista.

Itse asiassa Jakovlev mahdollisesti pyrki koko ajan pidemmällekin kuin sosialismin uudistamiseen. Ainakin omien sanojensa mukaan hän pyrki sen hajottamiseen.

Näin hän ainakin kertoo eräässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan, jossa hän myös hätkähdyttävästi kuvaa heräämistään sen asian ymmärtämiseen, että niin sanottu reaalisosialismi oli pelkkä pahanlaatuinen väkivaltajärjestelmä ja väittää, että politbyroossa kaikki olivat kyynikkoja.

Jakovlevin muistelmakirjat ovatkin varsin järisyttävää tavaraa ja niistä ilmenee, että muuan Neuvostoliiton korkeimmilla paikoilla olevista miehistä koko ajan suunnitteli strategiaa koko systeemin kaatamiseksi.

Tällaiseksihan Stalin kuvasi valtakuntansa tilanteen keväällä vuonna 1937, aloittaessaan suuret puhdistukset. Hänen sanojensa mukaan pettureita oli joka tasolla ja niin asia luultavasti olikin. Olihan systeemi siinä määrin luonnonvastainen ja valheellinen, että vain hölmöt ja roistot saattoivat sitä varauksettomasti kannattaa. Mutta kaikki eivät olleet sellaisia.

Toki muistelmilla on omat rajoituksensa ja yhä uudelleen ilmenee, että ihmiset alkavat muistaa kaikenlaisia asioita sitten, kun niille niin sanoakseni syntyy tilausta, vaikka olisivat syvästi niitä kauhistuneet aikoinaan.

Jakovlevin tapauksessa systeemiin kohdistuvaa uskoa järkyttäviä asioita olivat Jakovleville omien sotavankien sodan jälkeen saama kohtelu ja sittemmin Hruštšovin ns. salainen puhe vuonna 1956, jossa Stalinin rikokset paljastettiin.

Pohtiessaan sitä, miten vääräksi koettu totalitaarinen järjestelmä voitaisiin hajottaa, Jakovlev tuli siihen tulokseen, että se kävisi päinsä vain sen omia resursseja käyttäen. Mikäli itsevaltainen pääsihteeri saataisiin noudattamaan systeemin purkamiseen tähtäävää politiikkaa, asia voisi onnistua.

Tässä asiassa Jakovlev on samoilla linjoilla merkittävän sosiologin, Vladimir Shlapentokhin kanssa. Voinemme siis tehdä sen johtopäätöksen, että systeemi olisi voinut jatkaa olemassaoloaan vielä iät ja ajat, jos siihen olisi pyritty. Sen jälkeen olisikin saattanut seurata sisällissota.

Itse asiassa se tuskin oli kovin kaukana nytkään ja 1990-luvun romahdus jo oli niin paha, että se nimittäminen katastrofiksi ei ole suinkaan liioittelua.

Toinen asia on, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tervettä kehitystä, mutta niinhän myös ensimmäisen maailmansodan katastrofi oli välttämätön sen jälkeisen pienvaltiojärjestelmän syntymiselle.

Jakovlevin kuuluisa artikkeli Antihistorismia vastaan on tunnettu. Siinä hän hyökkäsi nousevaa venäläistä nationalismia tai ehkä pikemminkin sovinismia vastaan ja samalla tasapainon vuoksi myös intelligentsijan roolia uudessa yhteiskunnassa korostavaa kirjaa vastaan.

Tämä merkitsi myös astumista nomenklaturan varpaille ja niinpä Jakovlev ”karkotettiin” suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän oli kymmenen vuotta. Karkotus oli aika miellyttävä ja Kanadassa hän ystävystyi läheisesti pääministeri Pierre Trudeaun kanssa.

Jakovlev oli jo 1950-luvulla opiskellut vuoden Columbia-yliopistossa ja tunsi siis omasta kokemuksesta Amerikkaa. Vaikka Aleksandr Nikolajevitš oli suuri vapauden ihailija, hän ei koskaan ihaillut varauksettomasti Yhdysvaltoja, mikä jostakin syystä ihmetyttää Pipesiä.

Jakovlev ei myöskään maininnut monia törkeitä kansallisiin suhteisiin liittyviä asioita luetellessaan Neuvostoliiton rikoksia, mikä saattaisi viitata siihen, ettei hän ylipäätään voinut sietää nationalismia. Hän ei myöskään kannattanut ilman muuta Neuvostoliiton hajottamista.

Vanhoilliset, nationalistiset piirit haistoivat aikanaan, että Jakovlev oli petturi ja hänet jopa erotettiin puolueesta ennen kuin hän ehti itse erota.

Elämänsä lopulla Aleksandr Nikolajevitš keskittyi dokumenttien julkaisemiseen ja häntä saamme kiittää mahtavasta dokumenttijulkaisujen sarjasta Rossija, XX vek, dokumenty. Noita vankkoja niteitä oli määrä ilmestyä kuusikymmentäneljä kappaletta, mutta ilmeisesti nide 39. jäi viimeiseksi.

 Hyvä näinkin, noiden kirjojen tuhannet dokumentit on valittu strategisista paikoista ja tekevät lopullisesti mahdottomaksi neuvostojärjestelmän rehabilitoinnin.

Tai mahdottomaksi ja mahdottomaksi. Kaikenlaistahan tässä historiassa on jo nähty ja tullaan näkemään.

Mutta jokin Jakovlevin muistelmakirjoista olisi mielestäni ehdottomasti eli siis hyvin mielellään saatava suomeksi. Vaikkapa Muistin syöveri (Omut pamjati), joka on tosin kovin paksu, kaksiosainen.

Toki tämä tässä käsitelty Pipesin kirja on puolestaan ohut ja asiapitoinen ja rakentaa etupäässä juuri muistelmille, mutta siitä puuttuu niiden henkilökohtainen sävy. Useimpien on nykyään mahdotonta ymmärtää, mitä vapautuminen kommunismista aikoinaan merkitsi. Kyllä sekin kannattaisi ymmärtää, sillä totalitarismin idea ei ole maailmasta mihinkään hävinnyt.

 

lauantai 16. marraskuuta 2024

Extra ecclesiam nulla spes salutis

 

Pyhä liitto vai kasarmi?

 

Antti Kujala, Kuin veljet keskenään. Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi 1944-1991. Minerv 2024, 485 s.

 

Antti Kujala (ks. Vihavainen: Haun antti kujala tulokset) on ahkera ja monipuolinen historioitsija, jonka monet kirjat ovat saaneet paljon vähemmän julkisuutta, kuin ne ansaitsisivat.

Viittaan tässä nyt erityisesti hänen suomettumiskirjaansa (Neukkujen taskussa, 2015).  Se oli kaiketi liian tasapainoinen ja kiihkoton esitys voidakseen saada journalistit innostumaan ja hehkuttamaan tutkimuksen saavuttamaa uutta tasoa. Monesta muustakin kirjasta voisi sanoa samaa.

Mikäli tutkija tekee työnsä säntillisesti ja ottaa huomioon kaikki tiedossaan olevat lähteet eikä anna ennakkokäsitystensä ohjata itseään, syntyy hyvää tutkimusta, joka ei kuitenkaan todennäköisesti ole niin sanotusti seksikästä. Niinpä kirjoittajan potretti tuskin pääsee komeilemaan iltapäivälehtien sivuilla, jonne sitä vastoin yhä uudelleen pääsee heppoisia helppoheikkejä.

Itä-Euroopan niin sanottujen kansandemokratioiden käsitteleminen yhtenä kokonaisuutena tai ainakin rinnakkain ei ole hullumpi idea. Siinähän sitten voidaan todeta, millaisia eroja niillä ja niiden asemalla ja politiikalla oli toisiinsa verrattuna.

 Lisäksi Kujala on ottanut mukaan varsin laajasti myös Suomen, joka toki oli eri asemassa kuin nuo muut, mutta jonka vertaaminen niihin on ilman muuta asiallinen lähtökohta.

Itä-Euroopan maiden ja Suomen ohella käsitellään kirjassa koko ajan laajasti myös Neuvostoliiton kehitystä. Sen tunteminen onkin välttämätöntä kokonaiskuvan ymmärtämiseksi.

Venäjän taitoisena ja myös Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa monesta näkökulmasta tutkineena Kujalalla on hyvät edellytykset ymmärtää kuvaamiansa kehityskulkuja. Itä-Euroopan niin sanotut kansandemokratiat eivät tosiaankaan muodostaneen blokkia. Seurakunta oli sekalainen.

Tutkimus on jo muutaman vuosikymmenen ajan perääntynyt siitä ajatuksesta, että tuo yhteisö, jonka näkyvinä tunnuksia olivat Varsovan liiton ja SEV:in tapaiset organisaatiot, olisi ollut määrätietoisen suunnitelman tulos.

Ei myöskään pidä paikkaansa, että tuo yhteisö olisi toiminut yksinkertaisesti Moskovan alaisena, vaikka siihen olisi hyvää halua voinutkin olla. Moskovan resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet itsevaltaisen käskijän rooliin ja paikalliset johtajat hyödynsivät asiaa parhaansa mukaan.

Kaiken taustalla oli toisaalta Neuvostoliiton ja toisaalta noiden toisten maiden rooli tai roolit toisessa maailmansodassa. Kuten tunnettua, niissä oli jännitteitä riittämiin.

Ideologia oli toinen ja erittäin tärkeä tekijä yhteisön liimana ja oikeuttajana. Puna-armeija (vuodesta 1946 Neuvostoarmeija) oli tietenkin vielä yksi välttämätön tukipylväs koko rakennelman alla.

Ideologiaa on nykyään usein opittu vähättelemään ja pidetty sitä vain ohuena savuverhona alastoman voimapolitiikan päällä. Todellisuudessa kyse oli tämän tulkinnan mukaan ikuisen Venäjän perinteisestä ja sen olemukseen kuuluvasta valtapyrkimyksestä, joka oli vain napannut käyttöönsä löytämänsä aseen, joka täydensi tykkien ja panssarien voimaa.

Kujala ei hyväksy tällaista, historiaan varsin leväperäisesti suhtautuvaa lähtökohtaa ja huomauttaa, että 70-vuotisen neuvostokauden jättäminen huomiotta ei ole kohtuullista.

Kuitenkin Kujala kiinnittää ideologiaan ja sen merkitykseen yllättävän vähän huomiota, mikä ilmenee siinä, ettei hän selosta, mitä neuvostoideologia oikeastaan väitti maailmasta ja historiasta ja toisaalta Neuvostoliiton ja toisaalta kansandemokratioiden ja kapitalististen maiden roolista siinä. Myös ideologinen riita Kiinan kanssa jää avaamatta.

Reaalipolitiikka epäilemättä määräsi tosiasiassa Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden välisiä suhteita enemmän kuin mikään muu. Niinhän se määräsi myös 1500-1600-lukujen uskonsotien asetelmia ja tavoitteita.

Kuitenkin sekä uskonsodissa että 1900-luvun jälkipuoliskon politiikassa myös ideologisella aspektilla oli suuri ja jopa erittäin suuri merkitys. Neuvostoliiton politiikka ei ollut pelkkää voimapolitiikkaa, vaan nimenomaan ideologista voimapolitiikkaa, jossa motivoitiin omia näkökohtia pyhillä päämäärillä, joiden nimeen sopi valehdellakin miten paljon tahansa.

Valehteleminen ei toki kuulu ainoastaan ideologiseen periaatepolitiikkaan, kuten joka päivä voimme havaita, mutta keskenään ne kuuluvat hyvin luontevasti yhteen. Totalitarismin suosima ja tuottama orwellilainen kaksoisajattelu on myös totaalisen valheen ideaalinen kasvupohja, jossa ideologia kukoistaa.

Kujala esittää Itä-Euroopan maiden historiallisen kehityksen melko yksityiskohtaisesti ja mukana on ainakin minulle ennen tuntemattomia asioita erityisesti DDR:n kehityksestä ja sen ongelmista, jotka vielä sangen myöhäisessä vaiheessa saivat veljeskansandemokratioiden johtomiehet ajattelemaan aseellisen väliintulon mahdollisuutta vuoden 1968 Tšekkoslovakian tapaan.

Historiaa ei ole ennalta määrätty ja tämä koskee myös ns. sosialistisia maita. Suurempi sotilaallinen konflikti olisi kenties voinut lykätä järjestelmän kuolinkouristuksia ja samalla tehdä niistä todella väkivaltaisia. Hämmästyttävän kivuttomasti tapahtunut siirtyminen pois sosialismista ei ollut itsestäänselvyys kenellekään.

Luulen, että itse kullakin on tästä kirjasta paljon oppimista sikäli kuin asia koskee Itä-Euroopan maiden, Neuvostoliiton ja jopa Suomenkin historiaa. Nähdäkseni Kujala on tarkoin päivittänyt tutkimustilanteen ja tuntee monipuolisesti kansainvälistä tutkimusta.

En kuitenkaan osaa olla haikailematta sellaisen lähestymistavan perään, jossa Varsovan liittoa tarkasteltaisiin eräänlaisena uutena Pyhänä liittona tai oikeastaan sitä vielä paljon ideologisempana liittona, jonka oikeuttamisessa uudella sekulaarisella teologialla oli keskeinen rooli.

Itse asiassa se lienee ollut vielä paljon merkittävämpi kuin esimerkiksi 1600-luvun Katolisella liigalla. Neuvostoliiton nojautumista ideologiseen supertieteeseen, marxismi-leninismiin voisi ehkä verrata sellaiseen unioniin, jossa jesuiittaveljeskunnalla olisi ollut määräävä asema.

Kujala ottaa kyllä esille sen, miten Hruštšov haastoi Yhdysvallat ja koko kapitalistisen maailman ja lupasi ohittaa ne muutamassa vuodessa. Sen sijaan hän ei selosta NKP:n 22. edustajakokouksen tekemää juhlallista julistusta, jonka mukaan Neuvostoliitossa siirryttäisiin kommunistiseen järjestelmään vuoteen 1980 mennessä.

On totta, että tätä dogmia jouduttiin muuttamaan jo 1960-luvulla ja ottamaan sen sijaan käyttöön tarkoin määritelty käsite Kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset). Kommunismin rakentamista Neuvostoliitto joka tapauksessa piti ohjelmansa keskeisenä kohtana aina luhistumiseensa asti.

Itä-Euroopan maiden ideologinen status oli hyvin merkittävästi vaatimattomampi: ne olivat sitoutuneet rakentamaan vasta sosialismia ja sitten myöhemmin kehittynyttä sosialismia, jollainen Neuvostoliitossa jo vallitsi.

Kujala selostaa kyllä muun muassa Neuvostoliito ja DDR:n ideologisia kahnauksia sen takia, että jälkimmäinen julkesi esittää omia käsityksiään sosialismista. Selostuksessa ei kuitenkaan avata tuon asian varsinaista sisältöä, vaan käsitellään sitä vain valtapoliittisena asiana.

Elämme nyt uutta ideologioiden nousun aikaa. Sen ymmärtämiseksi meidän kannattaisi ottaa vakavasti myös sellaisten ideologioiden historia, jotka aikanaan maineettomasti romahtivat. Niin on historiassa aina käynyt ideologioille ja eiköhän niin mahtane käydä myös monille niille nykyajan näkemyksille, joita nyt kohdellaan niin itsestään selvinä.

Mitä Kujalan kirjaan tulee, sen ansiot ovat, kuten sanottu, pikemmin valtapolitiikan ja sen taloudellisten ja sotilaallisten muutosten analysoinnissa, kuin ideologian käsittelemisessä.

Näitä asioita käsittelevät eivät voi ohittaa tätä kirjaa.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Sana on teko


Tekemistä se on sanominenkin

Venäjässä tunnetaan sananparsi: slovo tože delo -teko se on sanakin. En ole ihan varma mihin se konkreettisesti liittyy vai liittyykö mihinkään, mutta arvelen, että se viittaa erääseen vanhaan instituutioon.
Keskiajalta aina Katariina II:n aikaan saakka oli nimittäin tapana, että mikäli joku sai tietää salahankkeista hallitsijaa vastaan, hänen piti huutaa sanat ”Slovo i delo”! (Sana ja teko).
Silloin henkivartijat ottivat hänet huostaansa ja kuulustelivat. Mikäli saatiin selville salajuoni, seurasi ruhtinaallinen palkkio. Mikäli taas kantelu oli katteeton, seurasi ruoskiminen.
Vladimir Sorokin käyttää tuota huudahdusta opritšnikkien tunnuksena tuodessaan romaanissaan tuon Iivana Julman aikuisen instituution nykypäiviin.
Pietari Suuren aikana myös ylimyksistä sai tehdä kanteluita ja seuraamukset olivat samantyyppisiä. Turhia ei menty jaarittelemaan, sillä kuulusteluprosessissa saatettiin kiduttaa myös ilmiantajaa. Kyseessähän oli totuuden etsimisen metodi, eikä sellaisesta voinut tinkiä tärkeässä asiassa.
Tämänkaltainen sosiaalinen instituutio tietenkin ilmentää inhimillisen ajattelun primitiivistä tasoa, joka valistuksen aikaan jäi pois käytännöstä, kuten muukin obskurantismi -ainakin hetkeksi.
Paradoksaalisesti sanojen käsitteleminen tekoina on tänä päivänä kuitenkin suuremmassa roolissa kuin koskaan ennen.
Osittain asia näyttää palautuvan aidosti keskiaikaisiin, ennen valistusta vallinneisiin ajattelutapoihin, nimenomaan islamiin, jossa Allahiin ja profeettaan liittyvät tabut omaavat yhä saman maagisen luonteen kuin tuhat vuotta sitten.
Tämän keskiaikaisen ajattelutavan kunnioittamisen heijastusvaikutuksia nykyisessä eurooppalaisessa kulttuuri-ilmastossa ei kannata vähätellä. Oman ajattelumme primitivisoituminen johtunee kuitenkin vain osittain siitä asiasta.
Facebookissa, joka kuuluu aikamme merkittäviin uutta aikakautta edustaviin instituutioihin, on niin sanotut yhteisönormit, jotka käytännössä merkitsevät täysin häikäilemätöntä sensuuri-instituutiota. Löytääkseen historiasta vastaavan ei riitä edes sota-aikaan palaaminen.
Sotasensuuri kyllä saattoi estää tiettyjen asioiden välittymisen halutuille vastaanottajille, mutta ei se koskaan julistanut sen johdosta rikkomuksen tehnyttä pannaan, jossa hän menetti kokonaan kirjoitusoikeutensa tietyksi aikaa.
Näin raportoidaan Facebookissa tapahtuvan päivittäin ja vieläpä hyvin oudoilla, jopa vuosien takaisilla perusteilla. Yleisin syy pannaan julistukseen näyttää nimittäin olevan tiettyjen yksittäisten sanojen käyttö. Siis pelkkä sanan ilmaantuminen tekstiin aivan riippumatta kontekstista.
Primitiivisempää suhtautumista kieleen ja sanomiseen tekemisenä tuskin voi kuvitella. Niin sanottu poliittinen korrektius on todella vienyt ajattelua kohti keskiaikaista käsiterealismia.
Facebookin itsensä esittämät jaaritukset siitä, että kaikki tapahtuu käyttäjien turvallisuuden takia, eivät petä lastakaan.
Kaiken takana on tietenkin ajatus jonkinlaisen immanentin Jumalan valtakunnan säännöistä, jotka ovat jokaisen tiedossa ja joiden noudattaminen on jokaisen velvollisuus, koska sallitut poikkeamiset niistä eivät ole edes kuviteltavissa. Ja Facebookilla on valta sallia tai olla sallimatta.
Ajatelkaa nyt vertailun vuoksi sitä, miten olisi voitu joskus aikoinaan kuvitella sallituksi pahat puheet tsaarista ja samalla tietenkin hänet asettaneesta Jumalasta. Mutatis mutandis tämä toimi myös Stalinin aikana.
Niille, jotka eivät ole asiaa ymmärtäneet, täytyy vielä kerran painokkaasti todeta, ettei Neuvostoliiton tarkoituksena ollut pitää väkivalloin kurissa vastahakoisia ihmisiä.
Sekin oli omanlaisensa Jumalan valtakunta -Civitas Dei- ja sen missiona oli nimenomaan turvata ihmisille historiassa ennen tuntematon vapaus, joka tietenkin koostui vain vapaudesta tehdä hyvää. Jälkimmäisen määritteleminen oli tieteellinen tehtävä, jota hoitivat ihmiskunnan parhaat, siihen kykenevät voimat.
Vapaus on äärimmäisen tärkeä sana ja niin sanoakseni voimaa täynnä. Lenin totesi, että oli aina muistettava kysyä: vapaus kenelle? Sorretuille vai sortajille? Luokattomassa yhteiskunnassa tällaista eroa ei ollut ja niin sanottu kehittynyt sosialismi (zrelyi sotsializm/razvitоi sotsializm 1950-luvun lopulta lähtien) oli jo hyvin, hyvin lähellä tällaista tilaa.
Poikkeus säännöstä olivat niin sanotut menneisyyden jäänteet (perežitki prošlogo), joiden likvidoiminen oli osoittautunut melko hitaaksi työksi, vaikka sitä heti sosialismin koittaessa eli vuosina 1937-1938 suoritettiin hyvin tarmokkaasti, korostaen nimenomaan tuhoamista juurineen (vykortševyvanie).
Aikamme sankareita, sen aatelistoa ovat Venäjällä Putinin mukaan turvallisuuspoliisin työntekijät. Sensuuri ei kuitenkaan kuulu heidän toimialaansa. Väittäisin että naapurissa on paljon helpompaa tuoda esille mielipiteensä ilman ennakkosensuuria kuin meillä.
Mitä sitten ovat ne sanktiot, mikäli tulee esille ns. slovo i delo- kaasus, on taas toinen asia.
Arvaan, että nykyinen suuntaus kielen köyhtymisessä tulee jatkumaan yhtä kauan kuin amerikkalainen kulttuuri on meillä siinä sakramentaalisessa asemassa, jossa se nykyään on. Kansan suuren enemmistön laumakäytös takaa sen, ettei joukkokannatusta puutu.
Jokainen, joka on lukenut Orwellia, tunnistaa yhtäläisyydet omaan aikaamme, mutta tämä ei vielä tarjoa mitään keinoja asian muuttamiseksi.
Lauman vaistot ovat syvemmälle menevä asia kuin se intellektuaalinen, heikko kyky, joka mahdollistaa asioiden kritisoinnin.
On väitetty, ettei asioita edes voi kovinkaan pitkälle kritisoida niin kauan kuin kaikki käyttävät samaa kieltä, tarkoittaen yhteistä diskurssia. Se todistaa itsensä aina oikeaksi, mikä ennen muuta tarkoittaa vain sitä, että siihen sitoutuneet tuntevat saavansa oikeuden arvokkuuteen ja moraaliseen kiitokseen.
Toisinajattelijat ovat jo lähtökohtaisesti jonkinlaisia friikkejä, joiden vihaaminen on kansalaisvelvollisuus. Yhteiskuntarauhan takia väärinajattelu on kai jossakin määrin sallittava, sillä myös vihaamisen kohteita tarvitaan ja on hienoa tuntea ylemmyyttä roskaväen rinnalla.
Luulenpa, että olemme jo kovin kaukana siitä tilanteesta, joka vallitsi silloin, kun kommunistit yrittivät tarjota omaa diskurssiaan kaiken mitaksi.
Siihen suhtauduttiin enemmän tai vähemmän vakavan kunnioittavasti ja siksi sitä vastustettiin rationaalisin argumentein. Voitiin siis olettaa, että vaihtoehtoinen diskurssi voisi olla mahdollinen.
 Toki oli myös niitä, joille riitti kumartaminen asialle, jonka ymmärtämiseen he tajusivat olevansa kykenemättömiä. Mitään pyhyyttä nuo kansalliselle tarinallemme vieraat aivoitukset eivät kuitenkaan meillä nauttineet, päinvastoin.
Nyt on toisin.

torstai 16. toukokuuta 2013

Venäläisen vapauden erityispiirteet



Venäläinen unelma vapaudesta

Unelma on ajatuksissa muotoiltu käsitys onnesta, joka voisi tulevaisuudessa ihmistä odottaa ja joka myös motivoi hänen toimintaansa. Eri kansojen unelmat ovat kehittyneet selvästi erilaisiksi. Unelmien kansalliset erityispiirteet kertovat paljon niiden kantajista. Niinpä unelmia kannattaa tutkia.
Amerikkalainen unelma koskee henkilökohtaista onnistumista, erityisesti aineellista. Eurooppalaiset unelmat ovat sosiaalisempia ja solidaarisempia, muutkin otetaan huomioon.
Millainen on venäläinen unelma? Venäjän Tiedeakatemian sosiologian laitoksen johtaja, akateemikko M.K. Gorškov kertoo siitä Sotsiologitšeskije issledovanija-aikakauskirjan vuoden 2012 viimeisessä numerossa.
Asiasta on kyseisellä laitoksella tehty koko maata edustavaan otokseen perustuva tutkimus. Siinä ilmeni, että venäläiset ovat unelmointiin taipuvaista kansaa, 90 prosentilla oli oma unelmansa. Koska tutkimuksessa tiedusteltiin nimenomaan unelmia, ei vastauksista välttämättä pidä vetää hätäisiä johtopäätöksiä muista asioista. Koska artikkelista ei ilmene kysymysten muoto, lukija joutuu luottamaan kirjoittajan tulkintaan siitä, mitä tutkimus osoittaa.
Joka tapauksessa 40 prosentin unelmassa tärkeimmällä sijalla oli hyvä toimeentulo, ”ettei tarvitse laskea kopeekkoja”. Oma ja läheisten hyvä terveys oli vasta toisella sijalla (33%). Merkittävää kyllä, kärkikolmikossa (myös 33%) oli myös eläminen järkevässä ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, jossa työ ja hyve palkitaan ja ihmisten tulot perustuvat heidän työhönsä ja pätevyyteensä ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet ja kaikki ovat lain edessä tasa-arvoisia.
Vasta näiden jälkeen tulivat hyvät lapset (23%), oma huoneisto (21%), hyvä perhe ja kiinnostava elämä sekä itsetoteutus (17-18% kukin). Häntäpäässä olivat ”todellinen rakkaus” (6%), tuleminen kuuluisaksi ja kunnioitetuksi (4%) tai hyvin kauniiksi ja viehättäväksi (1%).
Gorškovin mukaan tämä poikkeaa hyvin selvästi amerikkalaisesta unelmasta. ”Kalliin” elämäntavan ja kuuluisuuden unelmat ovat venäläisille vieraita. Asiaa voi verrata siihen kauniin ihmisruumiin ja kuuluisuuden kulttiin, joka Amerikassa on hänen mielestään tullut kansalliseksi uskonnoksi.
Erikoista kyllä, Venäjällä viihtyvät rinnakkain asenne, joka Gorškov nimittää ”sosiaaliseksi anarkismiksi”, ja jonka tunnuksena on ”elän kuten haluttaa” ja toisaalta halu elää jonkun suuren asian hyväksi.
Vanha ”kehittynyt sosialismi” kelpaa venäläisen unelman symboliksi enää 14 prosentille venäläisistä. Sen sijaan markkinatalouden suosio on nyt kolmisenkymmentä prosenttia, kun se vuonna 2000 oli vain kuusi. Niinpä Gorškov päättelee, että ”venäläinen unelma on täydellisimmin toteutunut Venäjän nykyisessä historiassa ja erityisesti Putinin kaudella”.
Tämä kuulostaa presidentin nuolaisemiselta, mutta kun palauttaa mieleen, millainen Venäjän historia on 1900-luvulla ollut, ei tulkintaa voi pitää yllättävänä.
Venäläinen yhteiskunta on tämänkin tutkimuksen mukaan aika voimakkaasti jakautunut. Toisaalla ovat konservatiivit, jotka haluavat vahvaa valtaa, joka toteuttaisi oikeudenmukaisen yhteiskunnan erityiseen ”venäläiseen” tapaan eikä länttä seuraten. Pienempi ryhmä ovat liberaalit, jotka haluavat valtion roolin vähentämistä. Kummatkin ryhmät kannattavat jonkinlaista sosialismin ja kapitalismin sekamuotoa.
Enemmistö haluaisi kaikkien olevan lain edessä yhdenvertaisia ja palkkaerojen pieniä. Demokratiaa ei pidetä vain poliittisena järjestelmänä, vaan siihen katsotaan kuuluvan toimivat instituutiot, korkea elintaso ja elämänlaatu, sosiaaliturva ja taistelu korruptiota vastaan ja niin edelleen. Tässä suhteessa Venäjä muistuttaa eräitä eurooppalaisia maita, kuten Suomea.
Vapauden ja poliittisten oikeuksien arvostus kasvaa tulojen ja sosiaalisen statuksen myötä. Myös tässä tutkimuksessa erottuvat ”internetin puolue” ja ”television puolue”. Hyväosaiset kuuluvat edelliseen.
Lähiympäristö, traditionaalinen perhe on venäläisille keskeinen asia, kuten ystävätkin, mutta niiden merkitys näyttää olevan vähenemässä.
Puolet venäläisistä uskoo, että heidän unelmansa on pikemmin mahdollinen kuin mahdoton toteuttaa. Vain varakkain osa uskoo yltäkylläisyyteen, mutta on silti tyytymättömin nykyiseen kehitykseen. Näyttää myös siltä, että materiaalinen hyvinvointi on yhä vähemmän riippuvaista henkilöiden omasta yrittämisestä, ainakin kansan yleisen käsityksen mukaan.
Indentifioituminen Venäjän valtioon ja kansaan näyttää olevan muuttamassa luonnettaan, se on tulossa entistä muodollisemmaksi. Tämä saattaa johtaa siihen, että valmius kestää protestoimatta henkilökohtaisia koettelemuksia uusien talouskriisien aikana vähenee tai että jopa valmius puolustaa maata häviää. Kirjoittajan mielestä tämä tendenssi on ”erittäin vaarallinen” ja ”orgaanisen solidaarisuuden” väheneminen saattaa aiheuttaa sen, että yhteiskuntaan syntyy kuilu.
Kiinnostavaa kyllä kirjoittajan mielestä tutkimus osoittaa, että Venäjällä solidaarisuuden tunne on verrattain alhainen, toisin kuin yleensä Euroopassa. Hänen mukaansa ”Venäläinen unelma eroaa periaatteellisesti länsimaisen kulttuurin asettamuksista ja vapauskäsityksestä”. Tämä siitä huolimatta, että vapaus on yksi tärkeimmistä venäläisistä arvoista. Peräti kaksi kolmasosaa katsoo, että ilman vapautta elämä menettäisi mielekkyytensä ja vain kolmannes pitää aineellista hyvinvointia tärkeämpänä. Tämä ja muutkin tutkimukset kuitenkin osoittavat, ettei vapaus venäläiselle merkitse samaa kuin amerikkalaiselle, saksalaiselle tai ranskalaiselle. Venäläisen käsittämänä vapaus ei ole tilaisuus toteuttaa tiettyjä oikeuksia, jotka on sidottu tiettyihin velvollisuuksiin, vaan mahdollisuus ”olla oma herransa”. ”Toisin sanoen”, Gorškov kiteyttää, ”se ei ole mitään muuta kuin surullisen kuuluisa venäläinen ’volja’…” Vapaus merkitsee venäläiselle tilaisuutta vapauttaa energiaa ja tässä suhteessa he muistuttavat hieman amerikkalaisia, päättelee kirjoittaja.
Tulokset ovat sangen kiinnostavia. Slavofiilien korostama venäläinen kollektivismi ja solidaarisuus eivät ”unelmatutkimuksen” valossa näytäkään olevan kovin hyvässä hapessa. Myös paljon puhuttu ”passionaarisuus” taitaa kuulua mytologian piiriin. Oikeudenmukaisuutta kyllä halutaan, mutta oma hyvinvointi on keskeistä, ei sen sijaan varsinaisesti rikkaus ja maine.
Entäpä vapaus muodossa ”volja”? Ainakin nyt se kai lähinnä tarkoittaa enemmänkin pikkuporvarillista egoismia kuin Jemeljan Pugatšovin tai Vladimir Iljitš Leninin antamaa lupaa tehdä rankaisematta mitä lystää. Lyhyen selostuksen perusteella tutkimuksesta ei oikeastaan uskalla tehdä mitään johtopäätöksiä. Kysymyksiä kuitenkin saattaa herätä.
Esimerkiksi tulee mieleen, että venäläisen yhteiskunnan rakenteissa ja traditiossa eivät vapaus ja vastuu kukaties ole yleensä viihtyneet yhdessä. Valtio on ollut liian hallitseva.
Mikäli taas jonakin päivänä näemme pugatšovilais-leniniläisen käytöksen johtavan suuriin mellakoihin, voimme saada aihetta palata tähän tutkimukseen ja katsoa tarkemmin, miten se oikeastaan aikoinaan laadittiin.