Ohjelma Suomelle

 

Leijona pöydälle

 

Mikko Hautala, Sotaa ja rauhaa. Venäjä, Yhdysvallat ja Suomi uuden suurvaltakilpailun aikakaudella. Otava 2024, 264 s.

 

Mikko Hautalaa voisi nimittää suomalaisen diplomatian komeetaksi. Hän on ollut aktiivisesti vaikuttamassa maamme suurvaltasuhteiden hoitamiseen kohtalokkaina viime vuosina niiden tärkeimmillä ilmansuunnilla.

Paradoksaalisesti Hautala on juuri sellainen hahmo, jota edesmennyt Matti Klinge luultavasti olisi epäröinyt päästää diplomaatin uralle. Hän on ensimmäisen polven sivistyneistöä ja vieläpä maalaisylioppilas Pohjanmaalta.

Tällaiset ennakkoluulot voisi mennen sukupolven edustajalle kaikin mokomin antaa anteeksikin. Diplomatia oli joskus jotakin aivan muuta kuin nykyään.

En tiedä, ansaitsiko se koskaan niitä madonlukuja, joita Egon Friedell sille luki (vrt. Vihavainen: Haun totuus ulkopolitiikassa tulokset), mutta joka tapauksessa edustaminen oli vielä sukupolvi- pari sitten jotakin ajan muuta kuin se nykyään on tai sen ainakin pitäisi olla. Menneestä kiinnostunut voi tutustua vaikkapa Robert Bruce Lockhartin kirjaan ”Mennyt loisto”. Huikeaa menoa veronmaksajien rahoilla…

Diplomatian merkitys on nykyään vain kasvamassa, toteaa Hautala. Mikään uusi tiedonantokanava ei korvaa lobbaustoimistoja, joita edustustot ovat. Niissä toimijoilta kuitenkin kysytään diplomaattista kykyä, ei pelkkää passiivista itsensä näyttelemistä ja reagointia tapahtuvaan.

Hautalan valmiudet diplomaattiuralleen olivat erinomaiset ja itse hankitut. Poliittisen historian ja Venäjän tutkimuksen ohella hän suoritti myös maisterintutkinnon kielissä. Pääaine oli puola. Hautala saavutti erinomaisen taidon myös venäjässä ja ukrainassa ja oppi muitakin slaavilaisia kieliä.

 Erinomainen englanti oli tietenkin välttämättömyys ja Kavaku-kurssilaisten oli opittava myös ranskaa. Ja viimeiseksi, mutta ei vähäisimpänä: suomalaisen on osattava myös hyvää suomea ja lisäisinpä tähän: sekä ruotsia ja saksaa.

Jouduin lukemaan erinäisiä Mikon (opiskelijaa nyt tässä sinuttelen) tenttivastauksia, jotka herättivät heti huomiota: itse asiassa en olisi osannut kirjoittaa yhtä hyviä.

Tätä kirjaa lukiessa tulee niin sanottu déjà-vu-elämys. Tässä on monta asiaa, joista olen aivan samaa mieltä ja joita olen itsekin pohtinut. Tässä ne nyt on nostettu pöydälle räväkkään pohjalaiseen tapaan, ilman hyssyttelyjä ja venkoiluja.

En toki ole kaikesta samaa mieltä, mutta en hetkeäkään epäröisi antaa suorituksesta täysiä pisteitä. Moniin asioihin voi kuitenkin perustellusti suhtautua myös toisin ja painottaa muita malleja. Sitä paitsi olen savolainen.

Hautala toimi suurlähetystöissä niin Kiovassa, Moskovassa kuin Washingtonissa ja oli sitä paitsi aikoinaan myös presidentti Niinistön neuvonantajana. Työkokemus on siis ollut hyvin monipuolinen ja avannut perspektiiviä sekä maailmanpolitiikan, että kotimaisen hallinnon käytäntöihin. Puoluepolitiikkaanhan kelpo virkamies ei osallistunut.

Jätän tässä nyt syrjään suurimman osan kirjaa eli muistelmat työtehtävistä, vaikka ne varmasti monen mielestä ovat kirjan kiintoisinta antia. Totean vain lyhyesti, että kelpo diplomaattina Hautala piti yllä suhteita myös Trumpiin ja kemiat ilmeisesti kohtasivat. ”What’s up, Mikko?” kysyi opposition päämies suurlähettiläältä ja kuunteli hänen viestiään ilmeisellä kiinnostuksella.

Toistan vielä, että diplomaattinen kyvykkyys on varmastikin tärkeä käsite. Eivät mitkään organisaatiot ja ulkoisesti edustavat hahmot tai edes oman maan suoritukset ja kunnianhimoiset tavoitteet saa maan tavoitteita toteutumaan, ellei ole sellaisia henkilöitä, jotka panevat toimeksi ja osaavat puhua sellaista kieltä, jota vastaanottaja ymmärtää.

Hautala uskoo Amerikan kykyihin ja pelkää sen konfliktia Kiinan kanssa. Se on asia, joka voisi muuttaa radikaalisti myös tilannetta Euroopassa. Kammottavin vaihtoehto on niin sanottu Thukydideen ansa, ajatus preventiivisestä iskusta, joka saattaisi johtaa uuteen maailmansotaan. Siitähän John Mearsheimer rupesi puhumaan jo kaksikymmentä vuotta sitten, eikä vaara ole suinkaan ohi.

Venäjä on nyt Suomelle uhka, eikä muutosta asiaan ole näkyvissä. Keskusteluyhteyttä sen kanssa on kuitenkin pidettävä ja myös osattava täällä maan kieltä ja tunnettava sen kulttuuria. Emme me voi ymmärrystä ostaa muualta.

Hautala toteaa nämä asiat, mutta on perustellusti sitä mieltä, että uusi ja sangen valitettava vastakkainasettelu on pysyvää laatua. Toki meikäläisten pykäläfundamentalistien pyrkimys äärimmäiseen eristymiseen on järjetöntä.

Lisäisin siihen vielä, että se on myös vaarallista ja sivistymätöntä. Joskus tuntuu siltä, että olemme päättömän paperiuskovaisuuden tyhmentämien byrokraattien armoilla. Kyllä tilannetta pitäisi aktiivisesti yrittää parantaa. Ei pelkkä odottelu tässäkään mitään muutosta tuo.

Aikoinaan opiskelin keskikoulussa oppiainetta nimeltä maatilatalous. Sen opettaja oli evp. majuri, joka kerran luennoi meille metsäpalon sammuttamisesta: ”Jos joku tappelija hyökkää päälle, ei sitä kannata ruveta taputtelemaan sieltä ja täältä, ei se mitään vaikuta. Jos sen sijaan keskitetään kaikki voimat yhteen iskuun, joka annetaan suoraan silmien väliin, niin se vaikuttaa varmasti!”

Viimeisiä kahta sanaa tehostettiin murahduksella, joka suuresti lisäsi niiden vakuuttavuutta. Tuossahan esitettiin sotilaallisen toiminnan eräs perusperiaate sellaisena kuin se oli kokeiltu ja hyväksi havaittu jo Napoleonista lähtien ja toki ennen häntäkin.

Tuntuu siltä, että siinä on myös Hautalan doktriinin ydin niin sodan kuin rauhankin töissä. Hallinnossa on lopetettava tyhjän jauhaminen, muotoiltava tavoitteet ja keskitettävä aktiiviset ponnistelut olennaiseen.

Määrätietoisuus on tärkeää kaikkialla, niin maahanmuutossa kuin valtiontaloudessa. On vähennettävä sitä, mikä on turhaa ja vahingollista ja edistettävä sitä, mikä edesauttaa maan suurstrategian toteutumista. Strategian on oltava olemassa ja toki sen pitäisi myös olla kaikkien tunnustama.

Nato-maan asema ei anna aihetta euforiaan. Se merkitsee suuria kustannuksia ja vaaroja. Sotilaallisesti Suomi on helppo nakki häikäilemättömälle viholliselle, joka ei jää kohteliaasti odottelemaan liikekannallepanoa ja teiden sulkemista.

Ati Puheloinen pyrki kehittämään Suomen armeijasta ”soivan pelin”, mikä varmasti oli oikea idea (ks. Vihavainen: Haun puheloinen tulokset), mutta onko Suomella rauhan aikana edes armeijaa? Eivät asevelvolliset, tai edes pari tuhatta kantapeikkoa mitään pelotetta muodosta.

Ollakseen uskottava, Suomen puolustuksen on oltava melko korkeassa valmiudessa, mihin tarvitaan ehkäpä noin 50000 miehen voimat. Ne on saatava tarvittaessa heti käyttöön ja mahdollisen hyökkääjän toimintaa on vaikeutettava linnoitteilla.

Peitteinen maasto ei nykypäivänä enää ketään pelasta ja puolustaja tarvitsee myös runsaasti uusinta teknologiaa ja valmiutta köyttää sitä

Tämä merkitsee pitkää askelta maan militarisointiin, mikä mielestäni on hyvin valitettavaa ja jälleen yksi askel kohti barbariaa. USA:ssa kansalliskaarti ei ilmeisesti kuitenkaan ole päässyt pilaamaan ilmapiiriä. Patriotismi kuuluu siellä perushyveisiin, meillä sinä on kuitenkin aina ollut tiettyjen piirien mielestä epäilyttävä haju, joka on tarttunut jopa puolustusteollisuuteen.

Rahaa tarvitaan nyt siis entistä enemmän myös puolustukseen. Sitä edellyttää jo uskottavuus myös Naton suuntaan. Rahaa ei kuitenkaan ole.  

Suomi on jo hyvän aikaa sitten menettänyt dynaamisuutensa ja muodostunut erilaisten tyhjän jauhajien, kaiken vaatijoiden, paperiuskovaisten, sananselittäjien ja tyhjän juristerian viljelijöiden kisakentäksi. Tulkitsen tässä kirjan sanomaa omin sanoin.

Maa olisi saatava toimimaan ja omaksumaan suurstrategia, jota kaikki noudattavat. Näinhän on joskus ollutkin, lisäisin. Eiköhän tämänkin pelin vielä voi saada soimaan? Mutta mitä tarvittaisiin, jotta esimerkiksi ne röyhkeät lakkoilijat, jotka taas uhkaavat pysäyttää Suomen, alkaisivat puhaltaa yhteen hiileen?

Sitä Hautala ei rupea arvioimaan. Ehkäpä pitää todella käydä niin syvällä pohjalla, että vitsit alkavat loppua?

Vallitevalla tilanteelle tunnusomainen typeryys on juustohöylämentaliteetti, joka sokeasti ottaa sieltä, mistä ei pitäisi, eikä anna sinne, minne pitäisi.

Mutta meidän resurssimme eivät enää riitä kaikkeen, vaikka kuinka valittaisimme ja olisimme oikeassa ja hyvällä asialla. On tehtävä valintoja ja palattava toissijaisten menojen, kuten kehitysavun maksamiseen vasta sitten, kun siihen on varaa.

Kaikessa on ajateltava pitkäjänteisesti: millaisen Suomen me haluamme vuonna 2050 ja myöhemmin? Mitä kieltä siellä puhutaan? Mitä töitä siellä tehdään? Miten turvataan oman kansan hyvinvointi? Siitä ei kukaan toinen huolta kanna, ellemme tee sitä itse.