Vähän menneestä maailmasta

 

Salaisuuksien haltijat

 

Nyt, naapurimaamme tunnetun erikoisoperaation aikana valehtelusta on taas tullut muuan päivän suuri teema. Ainahan sillä on ollut oma alueensa, mutta nyt, kun Venäjällä on suorastaan määrätty ankarat rangaistukset toden puhumisesta, ollaan kyllä ihan uudessa tilanteessa.

Eivät kaikki muutkaan totta puhu, luoja paratkoon, mutta kyllähän tämä nykyinen virallisen valehtelemisen röyhkeys poikkeaa paljon siitä, mikä oli normina vielä äskettäin.

Diplomaatteja ja asianajajia on aina epäilty rehellisyyden puutteesta. Totta onkin, ettei totuuden etsiminen, saati sen julistaminen ja siinä pitäytyminen kuulu heidän toimenkuvaansa. Normaalioloissa on kuitenkin tapana, että objektiivisuudesta poikkeamisella on omat rajansa ja totaalinen valhe on jo sallimatonta.

Kuten tunnettua, Putin kiisti viimeiseen saakka, että hän aikoisi hyökätä Ukrainaan. Tämän hän sanoi monille ulkomaisille valtionpäämiehille ja siten tuhosi sen uskottavuuden minimin, joka jokaisella vastuunalaisella päättäjällä pitäisi olla.

Luultavasti Putin kuvitteli selviävänsä hoholeista pelkällä poliisioperaatiolla, joka nyt siis ei ansaitsisi sodan tai hyökkäyksen nimikettä. Sodasta ei Venäjällä vieläkään saa rankaisematta puhua Ukrainan tapahtumien yhteydessä. Voidaan tietenkin myös muistaa, ettei Clintonkaan harrastanut seksiä neiti Monican kanssa. Sitä asiaa kansalaiset kuitenkin saivat avoimesti epäillä.

Tässä on kyseessä sellainen ilmiö, jota Paasikivi aikoinaan niitti brännvinsadvokatyriksi -se on kuin nurkka-asianajajan kyhäämä läpinäkyvän typerä naamio selvälle rikokselle. Siihen uskominen olisi älyllisen konkurssin julistamista. Siitä huolimatta siitä pidetään kiinni.

Kun seuraavassa uusintana julkaistava blogi kirjoitettiin, oltiin maailmanpolitiikassa vielä nykyistä säädyllisemmällä ja hienostuneemmalla tasolla. Kuitenkin jo vuosisata sitten eräät Egon Friedellin kaltaiset rabulistit lukivat madonluvut koko diplomaattien ammattikunnalle, koska uskoivat maailman onnettomuuksien johtuneen enemmän tai vähemmän näiden kieroilusta.

Todellisia syyllisiä ovat toki aina päätöksentekijät eivätkä niiden asiamiehet. Tuntemani diplomaatit ovat yleensä kelpo miehiä ja naisia, mikä varmuuden vuoksi tässä erikseen todettakoon.

Tässä nyt joka tapauksessa pari pohdintaa totuudesta ja sen käyttömahdollisuuksista kansainvälisessä politiikassa. Voisivat ne asiat sentään paremminkin olla, kuin ne nyt ovat.

 

lauantai 16. tammikuuta 2016

Totuus ulkopolitiikassa

 

Totuuden arvo ja merkitys

 

Ainakin vielä takavuosina äidit opettivat lapsilleen, että oli aina puhuttava totta. En tiedä, mikä tilanne on nyt. Pelkään sen muuttuneen, mikä ainakin minusta olisi hyvin ikävä kehityssuunta.

Totuus on arvo sinänsä, mitä harva kiistänee. Siitä huolimatta vain idiootti kiirehtisi sanomaan heti totuuden jokaisessa tilanteessa ja pyytämättä. Dostojevskin ruhtinas Myškin läheni tällaista patologista tapausta.

Oikeudenkäynnissä totuuden merkitys on niin olennainen, että todistajat vielä aivan hiljattain velvoitettiin sen noudattamiseen mitään salaamatta, jopa valan voimin. Valassa viitattiin kaikkivaltiaaseen ja kaikkinäkevään Jumalaan eli Jahveen. Meillä lienee harvemmin mainittu tässä yhteydessä Allahia, mutta viisaiden miesten todistuksen mukaan kyse on samasta asiasta.

Tämä instituutio on toivottomasti vanhentuneena jäänyt pois käytöstä, sillä eihän kukaan näitä kaiken maailman allaheita enää ota vakavasti. Olisiko mahdollista, että tähän liittyen myös itse totuuden vaatimusta pidetään vanhentuneena?

Jo vanhastaan on oikeudessa syystä tai toisesta esiintyvällä henkilöllä ollut oikeus jättää todistamatta asiassa, joka voisi tuoda joko hänelle itselleen tai hänen lähisukulaiselleen syytteen vaaran. Tässä kaiketi lähdetään jääviysolettamuksesta, kukapa pystyisi itseään objektiivisesti arvioimaan? Mutta siihen tuntuu sisältyy myös ajatus, ettei itseään vastaan tarvitse todistaa, koska se rikkoisi korkeinta hyvää.

Tosiasiat vaikenevat rationaalisesti ymmärretyn korkeimman hyvän ja koko yhteiskuntaelämän perustan, eli oman edun edessä, kuten nykyinen kansalaisuskonto olettaa.

Oma etu laajemmin ymmärrettynä eli valtioiden väliset suhteet ovat hyvä esimerkki tapauksesta, jossa korkeimmaksi hyväksi oletetaan oma etu ja jossa koko totuuden paljastaminen muitta mutkitta ja joka tilanteessa olisi äärimmäistä tyhmyyttä ja jopa rikos. Salaisuudet pidetään valtioedun takia ja kuten Machiavelli totesi, ruhtinaalla on toiset oikeudet ja velvollisuudet kuin yksityisellä kansalaisella.

Vaikka on luultavaa, että myös ruhtinaan jollakin tasolla on palveltava totuutta ollakseen asemansa arvoinen ja menestyäkseen maailmassa, ei hänen asemaansa sovi höläyttää ilmoille kaikkea sitä, minkä hän tietää olevan totta.

Uskotut salaisuuksien haltijat, sekretäärit olivat vaiteliaisuuteen velvoitettuja. Suotta ei ulkoasiain palveluksessa korkealla tasolla toiminut henkilö saanut salaneuvoksen arvoa. Tämä titteli on tasavallassamme valitettavasti jäänyt hyödyntämättä. Olisiko sen käyttöönotto mahdollista ja jos ei niin miksi? Kandidaatteja uuden tittelin haltijaksi voisi nimetä useita.

Totuuden pimittäminen oli muuan asia, josta bolševikit aivan erityisen katkerasti syyttivät tsaarinhallintoa. Heti vallankumouksen jälkeen paljastettiin salaiset sopimukset sodanpäämääristä ja vannottiin avoimen diplomatian nimiin.

On historian ironiaa, että juuri sama poliittinen liike kehitti pian historian valtavimman salailukoneiston. Mutta itse periaatteen tunnustaminen edes hetken ajaksi ansaitsee maininnan. Machiavellistisen periaatteen mukaan taas sosialismin edut sitten myöhemmin välttämättä syrjäyttivät kaikki mahdolliset muut edut. Oli se maailmanhistoriallinen edistys sen verran tärkeä juttu.

Epärehellisyydellä leimatuksi on erityisesti viime vuosisadalla joutunut kokonainen ammattikunta, diplomaatit, nuo kelpo miehet, jotka joutuivat ammatikseen valehtelemaan maansa puolesta. Nykyään diplomaatti on entistä useammin nainen, mutta luulen, ettei valehtelemista tai ainakaan totuudesta tinkimistä pidetä naisen kohdalla todella paheksuttavana tai lähtökohtaisesti kovin raskauttavana asiana. Se kuuluu jokia tapauksessa hänen rooliinsa. Kuka osaa kuvitella täysin rehellisen naisen, joka täräyttää ilmoille joka tilanteessa sen, mitä ajattelee?

Ehkä diplomatia on muuttumassa? Egon Friedellin aikoina sen maine oli syystäkin synkkä: Kokonainen ihmisluokka, joka kuuluu tuohon lihavaan, sameaan tyhjäntoimittajien, naismetsästäjien ja uhkapelurien muodostamaan pintakerrokseen, jota sanotaan hienostoksi, lähetetään hallituksen puolesta erikoisiin kouluihin, varustetaan tuloilla, palkitaan kunniamerkeillä ja titteleillä nimenomaan ja tunnustetusti sitä varten, että se viettäisi koko elämänsä juonitteluissa, vakoilussa, pettämisessä ja lahjomisessa: valtion tunnustamia ja palkkaamia veijareita ja tyhjäntoimittajia siis; myrkkypistimellä varustettuja kuhnureita siis. He ovat valheen mestareita, helvetin kätyreitä, pahin laji konnia, nimittäin hyväomatuntoisia konnia, sillä hehän valehtelevat ”isänmaan puolesta”…

 

Friedellin suuttumus on ymmärrettävä siltä pohjalta, että maailmanhistoriallinen katastrofi, joka hänen näkemyksensä mukaan tuhosi kokonaisen sivilisaation ja lopetti sen huikean historiallisen kukoistuskauden, oli paljolta diplomaattien ja heidän valheverkkonsa syytä. Sitä väitettä, että valhe olisi diplomatian välttämätön apukeino, Friedell nimittää diplomaattien valheeksi. Hän saattoi hyvinkin olla oikeassa, ainakin osittain.

Ehdoton avoimuus, kuten myös yleinen ja täydellinen aseidenriisunta saattaisivat periaatteessa olla erinomaisia asioita. Ongelmana on, että jokaisen pitäisi sitoutua niihin. Koska näin ei toistaiseksi ole, valtiot pyrkivät saamaan toisiltaan salattua tietoa käyttämällä tiedustelun keinoja. Suurvaltojen keinot ovat tässä omaa luokkaansa ja supervalta USA lienee lajissaan ylittämätön. Nykytekniikka tarjoaa vakoilulle keinot, joilta on vaikea suojautua.

Mitkä ovat pienen valtion mahdollisuudet tässä taistelussa, jossa paradoksaalisesti etsitään totuutta epäreiluilla keinoilla? Kekkonen, jonka saavutuksia ja kykyjä tyhmyrit eivät käsittäneet aikanaan eivätkä käsitä vieläkään, oli aito ja tunnustuksellinen machiavellisti. Paradoksaalisesti hänen neuvonsa oli: on puhuttava totta. Jos puhuu yhdelle osapuolelle yhtä ja toiselle toista, jää ennen pitkää kiinni.

Monesta Kekkosen puhe totuudesta saattaa tuoda mieleen sen ohjeen, jonka Stalin kysyttäessä antoi kirjailijoille: ”Kirjoittakaa totuus”! Resepti oli helppo, mutta sen soveltaminen kulloiseenkin tilanteeseen oli yhtä helvettiä. Luultavasti Kekkonen oli samassa tilanteessa: oli pysyttävä totuudessa, mutta annosteltava sitä varoen kuin lääkäri myrkkyä. Liiallinen annos olisi ollut suora tie katastrofiin, liian pieni olisi toista tietä vienyt ennen pitkää samaan tulokseen eli uskottavuuden kuolemaan. Vain mestari saattoi tietää, miten paljon oli oikea määrä.

Homeros kertoo Troijan hevosesta, jonka merkitystä kaupungissa ihmeteltiin, mutta päätettiin sitten hyväksyä kreikkalaisten eli danaolaisten lahja.  Typeryyttähän tämä oli, klassinen esimerkki hulluuden riemumarssista, mutta ylipappi Laokoonia, joka pelkäsi asian seurauksia, lohdutti sentään ajatus, että kerran se totuuskin paljastuisi:

 

Quidquid in occulto est, in apricum proferet aetas

quidquid id est, timeo danaos et dona ferentes!

 

Näin todella tapahtui, kun hevosen mahaan piiloutuneet viekkaat kreikkalaiset tulivat esiin ja tekivät tekosensa. Mutta sodassa stratagem, sotajuoni kuuluu hyviin tapoihin. Sen onnistuminen herättää vain ihailua ja petetyt saavat osakseen vain pilkkaa ja halveksuntaa.

Näin oli asia naiiveina homeerisina aikoina, jolloin hirmutöillä avoimesti kehuskeltiin ja niin oli asia myös vielä sata vuotta sitten. Vaan kuinka on nyt?

Ajat sentään muuttuvat. Nykyajan diplomaatit tuskin tunnistavat enää itseään Friedellin kuvauksesta ja sotilaatkin kavahtanevat kaikkein häpeämättömimpiä totaalisen sodankäynnin keinoja, vaikka en ole asiasta varma. Totuuden arvo kansainvälisissä suhteissa näyttää joka tapauksessa taas paradoksaalisesti vain lisääntyneen samalla kun sen käyttö vähenee. Kysyntä on valtava, tarjonta niukkaa.

 Totuuden selville saamiseen panostetaan paljon ja kalliisti ja samaan aikaan sitä vastaan rikotaan ennenkuulumattomassa määrin. Kun joskus maailmassa tyydyttiin hienostuneeseen viekasteluun, näyttää häikäilemätön disinformaatio nyt tulleen yleiseksi normiksi, jonka kanssa vain joudutaan elämään. Susien joukossa lienee paras ulvoa, ettei herättäisi tarpeetonta huomiota?

Tilanne muistuttaa kylmän sodan aikoja. Silloin Kekkosen annostellun totuuden strategia toimi hyvin ja se liittyi nerokkaasti oivallettuun erityisaseman hyödyntämiseen. On väitetty, ettei sellaista enää ole eikä siihen ole paluuta. Sen sijaan kuuluu olevan olemassa vain harmaa vyöhyke, jolle joutunut valtio on poliittisena suureena yhtä mitätön kuin sitä palvelevat virkamiehet näyttävät olevan lahjattomia ja vailla valtuuksia. Edes friedelliläistä rappion huumaa ei kannattane Brysselistä etsiä, ulkoministeriön vaatimattomasta budjetista päätellen.

Tällainen harmaus voisi johtua asioiden luonnosta, sillä päätösvalta ei ole meillä eikä meiltä siis kannata odottaa mitään erityistä totuutta ainakaan omasta poliittisesta linjastamme, sillä emmehän me siitä mitään olennaista edes voi tietää, kun emme ole noissa paljon puhutuissa ytimissä. Ajatuksen suvereenin valtion ulkopolitiikalle keskeisistä salaisuuksista ja siihen liittyvästä vastuusta voinemme siis unohtaa vai kuinka?

Paradoksaalisesti näyttää siltä, että ulkoasiainministeriöön kohdistunut urkinta osoittaa jotakin muuta. Jos meitä kerran vakoilla kannattaa, eivät asiat vielä kovin huonosti ole. On meillä vielä salaisuuksia.

 

 

 

Totuus ulkopolitiikassa

Totuuden arvo ja merkitys

Ainakin vielä takavuosina äidit opettivat lapsilleen, että oli aina puhuttava totta. En tiedä, mikä tilanne on nyt. Pelkään sen muuttuneen, mikä ainakin minusta olisi hyvin ikävä kehityssuunta.

Totuus on arvo sinänsä, mitä harva kiistänee. Siitä huolimatta vain idiootti kiirehtisi sanomaan heti totuuden jokaisessa tilanteessa ja pyytämättä. Dostojevskin ruhtinas Myškin läheni tällaista patologista tapausta.

Oikeudenkäynnissä totuuden merkitys on niin olennainen, että todistajat vielä aivan hiljattain velvoitettiin sen noudattamiseen mitään salaamatta, jopa valan voimin. Valassa viitattiin kaikkivaltiaaseen ja kaikkinäkevään Jumalaan eli Jahveen. Meillä lienee harvemmin mainittu tässä yhteydessä Allahia, mutta viisaiden miesten todistuksen mukaan kyse on samasta asiasta.

Tämä instituutio on toivottomasti vanhentuneena jäänyt pois käytöstä, sillä eihän kukaan näitä kaiken maailman allaheita enää ota vakavasti. Olisiko mahdollista, että tähän liittyen myös itse totuuden vaatimusta pidetään vanhentuneena?

Jo vanhastaan on oikeudessa syystä tai toisesta esiintyvällä henkilöllä ollut oikeus jättää todistamatta asiassa, joka voisi tuoda joko hänelle itselleen tai hänen lähisukulaiselleen syytteen vaaran. Tässä kaiketi lähdetään jääviysolettamuksesta, kukapa pystyisi itseään objektiivisesti arvioimaan? Mutta siihen tuntuu sisältyy myös ajatus, ettei itseään vastaan tarvitse todistaa, koska se rikkoisi korkeinta hyvää. Tosiasiat vaikenevat rationaalisesti ymmärretyn korkeimman hyvän ja koko yhteiskuntaelämän perustan, eli oman edun edessä, kuten nykyinen kansalaisuskonto olettaa.

Oma etu laajemmin ymmärrettynä eli valtioiden väliset suhteet ovat hyvä esimerkki tapauksesta, jossa korkeimmaksi hyväksi oletetaan oma etu ja jossa koko totuuden paljastaminen muitta mutkitta ja joka tilanteessa olisi äärimmäistä tyhmyyttä ja jopa rikos. Salaisuudet pidetään valtioedun takia ja kuten Machiavelli totesi, ruhtinaalla on toiset oikeudet ja velvollisuudet kuin yksityisellä kansalaisella.

Vaikka on luultavaa, että myös ruhtinaan jollakin tasolla on palveltava totuutta ollakseen asemansa arvoinen ja menestyäkseen maailmassa, ei hänen asemaansa sovi höläyttää ilmoille kaikkea sitä, minkä hän tietää olevan totta. Uskotut salaisuuksien haltijat, sekretäärit olivat vaiteliaisuuteen velvoitettuja. Suotta ei ulkoasiain palveluksessa korkealla tasolla toiminut henkilö saanut salaneuvoksen arvoa. Tämä titteli on tasavallassamme valitettavasti jäänyt hyödyntämättä. Olisiko sen käyttöönotto mahdollista ja jos ei niin miksi? Kandidaatteja uuden tittelin haltijaksi voisi nimetä useita.

Totuuden pimittäminen oli muuan asia, josta bolševikit aivan erityisen katkerasti syyttivät tsaarinhallintoa. Heti vallankumouksen jälkeen paljastatettiin salaiset sopimukset sodanpäämääristä ja vannottiin avoimen diplomatian nimiin. On historian ironiaa, että juuri sama poliittinen liike kehitti pian historian valtavimman salailukoneiston. Mutta itse periaatteen tunnustaminen edes hetken ajaksi ansaitsee maininnan. Machiavellistisen periaatteen mukaan taas sosialismin edut sitten myöhemmin välttämättä syrjäyttivät kaikki mahdolliset muut edut. Oli se maailmanhistoriallinen edistys sen verran tärkeä juttu.

Epärehellisyydellä leimatuksi on erityisesti viime vuosisadalla joutunut kokonainen ammattikunta, diplomaatit, nuo kelpo miehet, jotka joutuivat ammatikseen valehtelemaan maansa puolesta. Nykyään diplomaatti on entistä useammin nainen, mutta luulen, ettei valehtelemista tai ainakaan totuudesta tinkimistä pidetä naisen kohdalla todella paheksuttavana tai lähtökohtaisesti kovin raskauttavana asiana. Se kuuluu jokia tapauksessa hänen rooliinsa. Kuka osaa kuvitella täysin rehellisen naisen, joka täräyttää ilmoille joka tilanteessa sen, mitä ajattelee?

Ehkä diplomatia on muuttumassa? Egon Friedellin aikoina sen maine oli syytäkin synkkä: Kokonainen ihmisluokka, joka kuuluu tuohon lihavaan, sameaan tyhjäntoimittajien, naismetsästäjien ja uhkapelurien muodostamaan pintakerrokseen, jota sanotaan hienostoksi, lähetetään hallituksen puolesta erikoisiin kouluihin, varustetaan tuloilla, palkitaan kunniamerkeillä ja titteleillä nimenomaan ja tunnustetusti sitä varten, että se viettäisi koko elämänsä juonitteluissa, vakoilussa, pettämisessä ja lahjomisessa: valtion tunnustamia ja palkkaamia veijareita ja tyhjäntoimittajia siis; myrkkypistimellä varustettuja kuhnureita siis. He ovat valheen mestareita, helvetin kätyreitä, pahin laji konnia, nimittäin hyväomatuntoisia konnia, sillä hehän valehtelevat ”isänmaan puolesta”…

Friedellin suuttumus on ymmärrettävä siltä pohjalta, että maailmanhistoriallinen katastrofi, joka hänen näkemyksensä mukaan tuhosi kokonaisen sivilisaation ja lopetti sen huikean historiallisen kukoistuskauden, oli paljolta diplomaattien ja heidän valheverkkonsa syytä. Sitä väitettä, että valhe olisi diplomatian välttämätön apukeino, Friedell nimittää diplomaattien valheeksi. Hän saattoi hyvinkin olla oikeassa, ainakin osittain.

Ehdoton avoimuus, kuten myös yleinen ja täydellinen aseidenriisunta saattaisivat periaatteessa olla erinomaisia asioita. Ongelmana on, että jokaisen pitäisi sitoutua niihin. Koska näin ei toistaiseksi ole, valtiot pyrkivät saamaan toisiltaan salattua tietoa käyttämällä tiedustelun keinoja. Suurvaltojen keinot ovat tässä omaa luokkaansa ja supervalta USA lienee lajissaan ylittämätön. Nykytekniikka tarjoaa vakoilulle keinot, joilta on vaikea suojautua.

Mitkä ovat pienen valtion mahdollisuudet tässä taistelussa, jossa paradoksaalisesti etsitään totuutta epäreiluilla keinoilla? Kekkonen, jonka saavutuksia ja kykyjä tyhmyrit eivät käsittäneet aikanaan eivätkä käsitä vieläkään, oli aito ja tunnustuksellinen machiavellisti. Paradoksaalisesti hänen neuvonsa oli: on puhuttava totta. Jos puhuu yhdelle osapuolelle yhtä ja toiselle toista, jää ennen pitkää kiinni.

Monesta Kekkosen puhe totuudesta saattaa tuoda mieleen sen ohjeen, jonka Stalin kysyttäessä antoi kirjailijoille: ”Kirjoittakaa totuus”! Resepti oli helppo, mutta sen soveltaminen kulloiseenkin tilanteeseen oli yhtä helvettiä. Luultavasti Kekkonen oli samassa tilanteessa: oli pysyttävä totuudessa, mutta annosteltava sitä varoen kuin lääkäri myrkkyä. Liiallinen annos olisi ollut suora tie katastrofiin, liian pieni olisi toista tietä vienyt ennen pitkää samaan tulokseen eli uskottavuuden kuolemaan. Vain mestari saattoi tietää, miten paljon oli oikea määrä.

Homeros kertoo Troijan hevosesta, jonka merkitystä kaupungissa ihmeteltiin, mutta päätettiin sitten hyväksyä kreikkalaisten eli danaolaisten lahja.  Typeryyttähän tämä oli, klassinen esimerkki hulluuden riemumarssista, mutta ylipappi Laokoonia, joka pelkäsi asian seurauksia, lohdutti sentään ajatus, että kerran se totuuskin paljastuisi:

Quidquid in occulto est, in apricum proferet aetas

quidquid id est, timeo danaos et dona ferentes!

Näin todella tapahtui, kun hevosen mahaan piiloutuneet viekkaat kreikkalaiset tulivat esiin ja tekivät tekosensa. Mutta sodassa stratagem, sotajuoni kuuluu hyviin tapoihin. Sen onnistuminen herättää vain ihailua ja petetyt saavat osakseen vain pilkkaa ja halveksuntaa.

Näin oli asia naiiveina homeerisina aikoina, jolloin hirmutöillä avoimesti kehuskeltiin ja niin oli asia myös vielä sata vuotta sitten. Vaan kuinka on nyt?

Ajat sentään muuttuvat. Nykyajan diplomaatit tuskin tunnistavat enää itseään Friedellin kuvauksesta ja sotilaatkin kavahtanevat kaikkein häpeämättömimpiä totaalisen sodankäynnin keinoja, vaikka en ole asiasta varma. Totuuden arvo kansainvälisissä suhteissa näyttää joka tapauksessa taas paradoksaalisesti vain lisääntyneen samalla kun sen käyttö vähenee. Kysyntä on valtava, tarjonta niukkaa.

 Totuuden selville saamiseen panostetaan paljon ja kalliisti ja samaan aikaan sitä vastaan rikotaan ennenkuulumattomassa määrin. Kun joskus maailmassa tyydyttiin hienostuneeseen viekasteluun, näyttää häikäilemätön disinformaatio nyt tulleen yleiseksi normiksi, jonka kanssa vain joudutaan elämään. Susien joukossa lienee paras ulvoa, ettei herättäisi tarpeetonta huomiota?

Tilanne muistuttaa kylmän sodan aikoja. Silloin Kekkosen annostellun totuuden strategia toimi hyvin ja se liittyi nerokkaasti oivallettuun erityisaseman hyödyntämiseen. On väitetty, ettei sellaista enää ole eikä siihen ole paluuta. Sen sijaan kuuluu olevan olemassa vain harmaa vyöhyke, jolle joutunut valtio on poliittisena suureena yhtä mitätön kuin sitä palvelevat virkamiehet näyttävät olevan lahjattomia ja vailla valtuuksia. Edes friedelliläistä rappion huumaa ei kannattane Brysselistä etsiä, ulkoministeriön vaatimattomasta budjetista päätellen.

Tällainen harmaus voisi johtua asioiden luonnosta, sillä päätösvalta ei ole meillä eikä meiltä siis kannata odottaa mitään erityistä totuutta ainakaan omasta poliittisesta linjastamme, sillä emmehän me siitä mitään olennaista edes voi tietää, kun emme ole noissa paljon puhutuissa ytimissä. Ajatuksen suvereenin valtion ulkopolitiikalle keskeisistä salaisuuksista ja siihen liittyvästä vastuusta voinemme siis unohtaa vai kuinka?

Paradoksaalisesti näyttää siltä, että ulkoasiainministeriöön kohdistunut urkinta osoittaa jotakin muuta. Jos meitä kerran vakoilla kannattaa, eivät asiat vielä kovin huonosti ole. On meillä vielä salaisuuksia.

Ohjelma Suomelle

 

Leijona pöydälle

 

Mikko Hautala, Sotaa ja rauhaa. Venäjä, Yhdysvallat ja Suomi uuden suurvaltakilpailun aikakaudella. Otava 2024, 264 s.

 

Mikko Hautalaa voisi nimittää suomalaisen diplomatian komeetaksi. Hän on ollut aktiivisesti vaikuttamassa maamme suurvaltasuhteiden hoitamiseen kohtalokkaina viime vuosina niiden tärkeimmillä ilmansuunnilla.

Paradoksaalisesti Hautala on juuri sellainen hahmo, jota edesmennyt Matti Klinge luultavasti olisi epäröinyt päästää diplomaatin uralle. Hän on ensimmäisen polven sivistyneistöä ja vieläpä maalaisylioppilas Pohjanmaalta.

Tällaiset ennakkoluulot voisi mennen sukupolven edustajalle kaikin mokomin antaa anteeksikin. Diplomatia oli joskus jotakin aivan muuta kuin nykyään.

En tiedä, ansaitsiko se koskaan niitä madonlukuja, joita Egon Friedell sille luki (vrt. Vihavainen: Haun totuus ulkopolitiikassa tulokset), mutta joka tapauksessa edustaminen oli vielä sukupolvi- pari sitten jotakin ajan muuta kuin se nykyään on tai sen ainakin pitäisi olla. Menneestä kiinnostunut voi tutustua vaikkapa Robert Bruce Lockhartin kirjaan ”Mennyt loisto”. Huikeaa menoa veronmaksajien rahoilla…

Diplomatian merkitys on nykyään vain kasvamassa, toteaa Hautala. Mikään uusi tiedonantokanava ei korvaa lobbaustoimistoja, joita edustustot ovat. Niissä toimijoilta kuitenkin kysytään diplomaattista kykyä, ei pelkkää passiivista itsensä näyttelemistä ja reagointia tapahtuvaan.

Hautalan valmiudet diplomaattiuralleen olivat erinomaiset ja itse hankitut. Poliittisen historian ja Venäjän tutkimuksen ohella hän suoritti myös maisterintutkinnon kielissä. Pääaine oli puola. Hautala saavutti erinomaisen taidon myös venäjässä ja ukrainassa ja oppi muitakin slaavilaisia kieliä.

 Erinomainen englanti oli tietenkin välttämättömyys ja Kavaku-kurssilaisten oli opittava myös ranskaa. Ja viimeiseksi, mutta ei vähäisimpänä: suomalaisen on osattava myös hyvää suomea ja lisäisinpä tähän: sekä ruotsia ja saksaa.

Jouduin lukemaan erinäisiä Mikon (opiskelijaa nyt tässä sinuttelen) tenttivastauksia, jotka herättivät heti huomiota: itse asiassa en olisi osannut kirjoittaa yhtä hyviä.

Tätä kirjaa lukiessa tulee niin sanottu déjà-vu-elämys. Tässä on monta asiaa, joista olen aivan samaa mieltä ja joita olen itsekin pohtinut. Tässä ne nyt on nostettu pöydälle räväkkään pohjalaiseen tapaan, ilman hyssyttelyjä ja venkoiluja.

En toki ole kaikesta samaa mieltä, mutta en hetkeäkään epäröisi antaa suorituksesta täysiä pisteitä. Moniin asioihin voi kuitenkin perustellusti suhtautua myös toisin ja painottaa muita malleja. Sitä paitsi olen savolainen.

Hautala toimi suurlähetystöissä niin Kiovassa, Moskovassa kuin Washingtonissa ja oli sitä paitsi aikoinaan myös presidentti Niinistön neuvonantajana. Työkokemus on siis ollut hyvin monipuolinen ja avannut perspektiiviä sekä maailmanpolitiikan, että kotimaisen hallinnon käytäntöihin. Puoluepolitiikkaanhan kelpo virkamies ei osallistunut.

Jätän tässä nyt syrjään suurimman osan kirjaa eli muistelmat työtehtävistä, vaikka ne varmasti monen mielestä ovat kirjan kiintoisinta antia. Totean vain lyhyesti, että kelpo diplomaattina Hautala piti yllä suhteita myös Trumpiin ja kemiat ilmeisesti kohtasivat. ”What’s up, Mikko?” kysyi opposition päämies suurlähettiläältä ja kuunteli hänen viestiään ilmeisellä kiinnostuksella.

Toistan vielä, että diplomaattinen kyvykkyys on varmastikin tärkeä käsite. Eivät mitkään organisaatiot ja ulkoisesti edustavat hahmot tai edes oman maan suoritukset ja kunnianhimoiset tavoitteet saa maan tavoitteita toteutumaan, ellei ole sellaisia henkilöitä, jotka panevat toimeksi ja osaavat puhua sellaista kieltä, jota vastaanottaja ymmärtää.

Hautala uskoo Amerikan kykyihin ja pelkää sen konfliktia Kiinan kanssa. Se on asia, joka voisi muuttaa radikaalisti myös tilannetta Euroopassa. Kammottavin vaihtoehto on niin sanottu Thukydideen ansa, ajatus preventiivisestä iskusta, joka saattaisi johtaa uuteen maailmansotaan. Siitähän John Mearsheimer rupesi puhumaan jo kaksikymmentä vuotta sitten, eikä vaara ole suinkaan ohi.

Venäjä on nyt Suomelle uhka, eikä muutosta asiaan ole näkyvissä. Keskusteluyhteyttä sen kanssa on kuitenkin pidettävä ja myös osattava täällä maan kieltä ja tunnettava sen kulttuuria. Emme me voi ymmärrystä ostaa muualta.

Hautala toteaa nämä asiat, mutta on perustellusti sitä mieltä, että uusi ja sangen valitettava vastakkainasettelu on pysyvää laatua. Toki meikäläisten pykäläfundamentalistien pyrkimys äärimmäiseen eristymiseen on järjetöntä.

Lisäisin siihen vielä, että se on myös vaarallista ja sivistymätöntä. Joskus tuntuu siltä, että olemme päättömän paperiuskovaisuuden tyhmentämien byrokraattien armoilla. Kyllä tilannetta pitäisi aktiivisesti yrittää parantaa. Ei pelkkä odottelu tässäkään mitään muutosta tuo.

Aikoinaan opiskelin keskikoulussa oppiainetta nimeltä maatilatalous. Sen opettaja oli evp. majuri, joka kerran luennoi meille metsäpalon sammuttamisesta: ”Jos joku tappelija hyökkää päälle, ei sitä kannata ruveta taputtelemaan sieltä ja täältä, ei se mitään vaikuta. Jos sen sijaan keskitetään kaikki voimat yhteen iskuun, joka annetaan suoraan silmien väliin, niin se vaikuttaa varmasti!”

Viimeisiä kahta sanaa tehostettiin murahduksella, joka suuresti lisäsi niiden vakuuttavuutta. Tuossahan esitettiin sotilaallisen toiminnan eräs perusperiaate sellaisena kuin se oli kokeiltu ja hyväksi havaittu jo Napoleonista lähtien ja toki ennen häntäkin.

Tuntuu siltä, että siinä on myös Hautalan doktriinin ydin niin sodan kuin rauhankin töissä. Hallinnossa on lopetettava tyhjän jauhaminen, muotoiltava tavoitteet ja keskitettävä aktiiviset ponnistelut olennaiseen.

Määrätietoisuus on tärkeää kaikkialla, niin maahanmuutossa kuin valtiontaloudessa. On vähennettävä sitä, mikä on turhaa ja vahingollista ja edistettävä sitä, mikä edesauttaa maan suurstrategian toteutumista. Strategian on oltava olemassa ja toki sen pitäisi myös olla kaikkien tunnustama.

Nato-maan asema ei anna aihetta euforiaan. Se merkitsee suuria kustannuksia ja vaaroja. Sotilaallisesti Suomi on helppo nakki häikäilemättömälle viholliselle, joka ei jää kohteliaasti odottelemaan liikekannallepanoa ja teiden sulkemista.

Ati Puheloinen pyrki kehittämään Suomen armeijasta ”soivan pelin”, mikä varmasti oli oikea idea (ks. Vihavainen: Haun puheloinen tulokset), mutta onko Suomella rauhan aikana edes armeijaa? Eivät asevelvolliset, tai edes pari tuhatta kantapeikkoa mitään pelotetta muodosta.

Ollakseen uskottava, Suomen puolustuksen on oltava melko korkeassa valmiudessa, mihin tarvitaan ehkäpä noin 50000 miehen voimat. Ne on saatava tarvittaessa heti käyttöön ja mahdollisen hyökkääjän toimintaa on vaikeutettava linnoitteilla.

Peitteinen maasto ei nykypäivänä enää ketään pelasta ja puolustaja tarvitsee myös runsaasti uusinta teknologiaa ja valmiutta köyttää sitä

Tämä merkitsee pitkää askelta maan militarisointiin, mikä mielestäni on hyvin valitettavaa ja jälleen yksi askel kohti barbariaa. USA:ssa kansalliskaarti ei ilmeisesti kuitenkaan ole päässyt pilaamaan ilmapiiriä. Patriotismi kuuluu siellä perushyveisiin, meillä sinä on kuitenkin aina ollut tiettyjen piirien mielestä epäilyttävä haju, joka on tarttunut jopa puolustusteollisuuteen.

Rahaa tarvitaan nyt siis entistä enemmän myös puolustukseen. Sitä edellyttää jo uskottavuus myös Naton suuntaan. Rahaa ei kuitenkaan ole.  

Suomi on jo hyvän aikaa sitten menettänyt dynaamisuutensa ja muodostunut erilaisten tyhjän jauhajien, kaiken vaatijoiden, paperiuskovaisten, sananselittäjien ja tyhjän juristerian viljelijöiden kisakentäksi. Tulkitsen tässä kirjan sanomaa omin sanoin.

Maa olisi saatava toimimaan ja omaksumaan suurstrategia, jota kaikki noudattavat. Näinhän on joskus ollutkin, lisäisin. Eiköhän tämänkin pelin vielä voi saada soimaan? Mutta mitä tarvittaisiin, jotta esimerkiksi ne röyhkeät lakkoilijat, jotka taas uhkaavat pysäyttää Suomen, alkaisivat puhaltaa yhteen hiileen?

Sitä Hautala ei rupea arvioimaan. Ehkäpä pitää todella käydä niin syvällä pohjalla, että vitsit alkavat loppua?

Vallitevalla tilanteelle tunnusomainen typeryys on juustohöylämentaliteetti, joka sokeasti ottaa sieltä, mistä ei pitäisi, eikä anna sinne, minne pitäisi.

Mutta meidän resurssimme eivät enää riitä kaikkeen, vaikka kuinka valittaisimme ja olisimme oikeassa ja hyvällä asialla. On tehtävä valintoja ja palattava toissijaisten menojen, kuten kehitysavun maksamiseen vasta sitten, kun siihen on varaa.

Kaikessa on ajateltava pitkäjänteisesti: millaisen Suomen me haluamme vuonna 2050 ja myöhemmin? Mitä kieltä siellä puhutaan? Mitä töitä siellä tehdään? Miten turvataan oman kansan hyvinvointi? Siitä ei kukaan toinen huolta kanna, ellemme tee sitä itse.